Korkkarit kattoon!

En tiedä, jäikö menneestä viikosta paljon jälkipolville kerrottavaa. Tai ehkä sittenkin. Viikkoon mahtui kuitenkin se pitkään mielessä kytenyt irtisanoutuminen, jupinaa byrokratiasta, sitä nyt jo aika perinteistä ahdistusta, lähes sairaalloista väsymystä. Iltaisin olenkin maannut lähinnä kyljyksenä ja tuijottanut lasittunein katsein kattoon. Oikeesti kyllä pakotin itteni muutamana iltana lenkille, ihan vaan saadakseni raitista ilmaa. Kotityöt olen ohittanut olankohautuksella.

Lisäksi Facebookissa seuraavat tietävätkin, että blogia ollaan päivittelemässä. Ja koska kyseessä on just mun blogi, ei homma voi tietenkään mennä niinkuin elokuvissa. Sain kuitenkin luvan postata, joten ei auta kuin odotella. Onneks mulla on maailman paras ja sitoutunein koodari. Itsehän olisin viskannut koko roskan jo tunkiolle.

Olenkin nyt, itse itseäni tehostaen, sitä mieltä, että olen ehdottomasti ansainnut ”korkkarit kattoon ja ripsarit poskille” -henkisen rymyillan. Ilta alkaa jo iltapäivällä ministeritukkautumisella (ehkä, en oo varma vieläkään!) ja jatkuu ystävän kainalossa ja kuohuvan virratessa. Tiedossa siis luokatonta läppää, käkätystä ja ennennäkemättömiä muuveja paikalliskapakin tanssilattialla.

Ai mitäkö nyt irtisanouduttuani teen? Se taitaa ansaita ihan oman postauksensa. Sen vaan sanon, että olen yhtä aikaa pirun peloissani ja järjettömän innostunut!

Nyt kuitenkin pyykit koneeseen ja pallopään tarkastelua. Ministeripolkka vaiko eikö?! Tuoreeltaan tilanteen pääsee varmaan näkemään iltapäivästä Instagramista. Iiiiik!

-Päivi-

Asiamieslapsi.

Tein havainnon. Perheessämme kasvaa asiamieslapsi.

Asiamieslapsi on järjestelmällinen pikkuaikuinen, johon voi luottaa pienimmissäkin muistitehtävissä. Asiamieslapsi hoitaa koulun ja läksyt tunnollisesti, muistaa perheenjäsenten menot ja synkkaa kalenterit.

Asiamieslapsi asettaa aamuherätyksen ajoissa ja nousee välittömästi. Asiamieslapsi ei torkuta tai laiskottele. Asiamieslapsi pitää huolta kristillisestä tasajaosta sisarusten kesken. Karkkeja ja peliaikaa tulee olla kaikilla yhtä paljon, eikä ketään syrjitä. Asiamieslapsi muistaa huushollin leipätilanteen ja soittaa vanhemmille muistuttaakseen puuromaidon ostosta. Asiamieslapsi muistaa kehua vanhempiaan hyvistä suorituksista, kuten ruoanlaitosta tai satunnaisista leipomisyrityksistä.

Asiamieslapsi pitää huolen myös sisarustensa omaisuudesta ja muistuttaa pienempiään tärkeistä tavaroista. Hän suunnittelee etukäteen kyläilyt, kyyditykset ja aikataulut. Ja usein toteuttaa suunnitelmansa ottamalla suoraan yhteyttä vaikkapa kavereidensa vanhempiin.

Asiamieslapsi on porukan sovittelija. Oli kyse sitten riidasta futiskentällä tai siskosten välisistä tukkanuottasista. Asiamieslapsi pysyy rauhallisena, ottaa kaikkien mielipiteet huomioon ja selvittää tilanteen. Asiamieslapsen kanssa on helppo neuvotella, hän argumentoi selkeästi ja perustelee huolella. Toisinaan asiamieslapsen silmäkulmassa väreilee sääli unohtelevia vanhempia kohtaan. Asiamieslapsi ei kuitenkaan ole ilkeä, vaan loppuun saakka avulias ja kannustava.

Asiamieslasta tekee mieli rutistaa ja käskeä olla vielä huoleton viikari. Mutta ei hän voi. Koska asiamiehuus on synnynnäinen ominaisuus.

Isänsä poika.

-Päivi-

Kylmä kahvi kaunistaa?

Monta vuotta mä olen kitkutellut. Ja kiukutellut. Juonut kahvini sinnikkäästi haaleana ja toisinaan lyönyt mukin lähes suoraan mikroon. Kiroillut ääliömäistä keitintä, mutta kuitenkin jatkanut sen käyttämistä. Onhan se lahjaksi saatu merkkikeitin. Kalliskin varmaan.

Mutta nyt riitti! Aamukahvi on mulle yksi päivän parhaista hetkistä. Höyryävä mokkamuki lämmittää syksyisen viileillä puulattioilla kylmennyttä kroppaa varpaisiin asti, herättää ja virkistää. Haluan keittimen, joka porisee mulle aamuisin tuota ihanaa elämän eliksiiriä, eikä viileänhaaleaa rapavettä.

Oikeastihan meidän Moccamasterin termoskeitin keittää hyvän makuista kahvia. Ongelmaksi muodostuu siis lähinnä juuri tuo kahvin lämpötila. Termospannu on sen verran kookas, ettei se pidä millään aamuisin keittämääni muutamaa kupillista lämpimänä. Kahvi jäähtyy ja väljähtyy välittömästi tiputtuaan ja yleensä siinä kohtaa, kun lisään mukilliseeni reilun lorauksen maitoa, joudunkin vippaamaan kupin suosiolla mikroon hetkeksi. Koska viileä kahvi on vaan pahaa, eikä edes näiden vuosien kokemusteni perusteella kaunista. Yhtään.

Koska aamut on lähtökohtaisesti usein vähän vaikeita (väsyttää ja sit se toinen vee…), olis enemmän kuin kohtuullista, että kahvi maistuisi hyvältä. Niinpä olen päättänyt toivoa joululahjaksi uuden kahvinkeittimen. Todennäköisesti itseltäni, mutta lahja ku lahja.

Kuva täältä.

Nyt mä haluaisin, että te vinkkaisitte hyvistä keittimistä! Luotatteko perinteiseen, oikeasti hyvää kahvia keittävään Moccamasteriin? (poikkeuksena kylmä termos…) Keittyykö paras kahvi marketin perusvehkeellä? Pannukahvi? Pikakahvi? Mikäkahvi?

Toisinaan keittelen kunnon sumpit myös mutteripannulla. Lämmitän puolimukia maitoa ja lisään pannullisen espressoa. Kahvikonekin kiehtoisi. Joskus cappuccino, toisinaan latte. Mutta arkiaamuisin..? Noup. Haluan ladata keittimen illalla, koska aamuhämärässä yhden napin painaminenkin tuntuu usein lähes mahdottomalta.

Kuva täältä.

Joten kiltit pliis, linkatkaa ja vinkatkaa! Onko teillä keittimiä tai kahvikoneita, jotka jauhaisivat pavut aina tuoreeltaan? Entä kapselikeittimet, onko niistä mihinkään, vai pääseekö sellaisella vain rahoistaan? Tahtoisin jotain pientä arjen luksusta nyt tämän vuosien kylmäkahvikierteen jälkeen.

Auttakaa! Mutsi alkaa olla jo vanha ja väsynyt. Mutsi tarttee kunnon kahvia.

-Päivi-

 

Second annual.

Voihan tyttöjen ilta sentään! Rouvan kroppa on taas tänään selkeästi huviverolle pantavana, sen verran raskaalta tuntuu sekä pää, että askellus. Onneksi loppuperhe antoi mun suosiolla porskutella unia yhteentoista, eikä tänään ole ohjelmistossa oikeastaan muuta, kuin lepäilyä ja eilisten piirakanjämien märsöstämistä. Käy mulle!

Onnistunut, toinen vuosittainen piirakkailta siis takana. Nelihenkiseksi kasvanut porukkamme oli loihtinut tänä vuonna piiraat tateista ja jauhelihasta, sekä ihanaa fetaleipää ja jälkkäriksi mutakakkua. Lisukkeina valkosipulitäytteisiä oliiveja ja mozzarellasalaattia. Juu ja viiniä. Paljon ja hyvää.

Tempaisimpa vielä ruoan päälle Irish coffeetkin, jotka onnistui, hieman yllättäenkin, loistavasti. Mulla on näissä drinkeissä sellanen aika vahva silmämääräinen mitta, joka ei sitten aina ihan onnistu… Sain muistutusta mm. tekemästäni mansikkamargaritasta, josta tuli enemmänkin punaiseksi värjättyä tequilaa. Ei kai sitä nyt aina voi voittaa…

Ilta oli siis kaikin puolin onnistunut. Emännällekin tämä on mukava tapa järkätä bileet, kun oikeastaan ainoastaan kuisti on pidettävä siistinä. Paljon helpompaa, kuin koko kämpän raivaaminen. Kuistin sisustukseen olisin voinut panostaa vieläkin enemmän, mutta eilinen työpäivä verotti sen verran, että päätin luottaa vaan pihlajanmarjoihin ja kynttilöihin.

Samalla porukalla vietellään kesäisin grillibileitä ja jälleen kerran todettiin, että näistä omista perinteistä on vaan pidettävä kiinni. Itse itseäni toistaen; kyllä nämä hetket tekee arjesta juhlaa!

-Päivi-

Pienet.

Tänään kohotellaan maljoja, kun vietetään toista vuosittaista tyttöjen piirakkailtaa.

Jokainen on taas valmistanut jotain herkkua illanistujaista varten ja onpa piirakkaporukkamme kasvanutkin yhdellä jäsenellä.

Tänä iltana kohotetaan malja myös sille. Ärsyttävän salaperäistä, mutta joutuu pysymään salaisuutena vielä hetken. Kerron kyllä mille kilistellään, kunhan sopiva hetki koittaa.

Sen vaan sanon, että sinnikkyys palkitaan lopulta sittenkin!

Kippis!

-Päivi-

 

Mitä sä pelkäät?

Äitiys on sellanen jännä yhdistelmä suurta onnea ja jäytävää pelkoa. Koko ajanhan sitä on sydän syrjällään jälkikasvunsa puolesta. Jostain syystä vauva-aikana on ihan varma, että se lakkaa vaan yht’äkkiä hengittämästä. Taaperoikäinen voi koska tahansa sotkeentua pulleroisiin kinttuihinsa ja kaatua, tukehtua palikkaan tai hukkua saaviin. Koululaista vaanii liikenne joka ikinen päivä. Ja entäs kun pääsevät teini-ikään, sittenhän niiden puolesta vasta saakin olla pelkäämässä!

Kaipa nämä on ihan luonnollisia pelkoja. Että läheisille sattuu jotain. Mutta mitä muuta sitä aikuinen ihminen pelkää? Käärmeitä ja ampiaisia ei nyt lasketa.

Mä olen nyt ymmärtänyt oman pelkoni. Siis noiden edellämainittujen lisäksi. Mä pelkään, että menetän kyvyn nauraa. Nähdä maailman sellasen hiukan vinon kulman läpi. Että mun hoksottimet hidastuu. Etten enää hokaa läppää. Kuivahdan ja väsähdän. Mun kaikkein pahin pelko on, että musta tulee sellainen omassa elämässään epäonnistunut keski-iän ylittänyt kyyninen, ärsyttävä ja negatiivinen ämmä. Yksi ihmisrodun pahimmista ilmentymistä.

Jokainen epäonnistuminen kyynistää väkisin vähän, olen huomannut. Kun oikein velloo itsesäälin aallonpohjalla, on helppo ajatella, että aivan sama. Mikään ei onnistu kuitenkaan.

Olen kuitenkin päättänyt taistella. Kai tämä blogin rustaaminenkin aivojumpasta käy. Aion katsoa How I met your motherin uusintoja vielä kuuskymppisenä ja nauraa mojoville pieruille kiikkustuolissa. Päästäähän se paukku nyt aikamoisen kiekasun, ku puuta vasten tuuttaa!

Olen myös luvannut, että mua saa alkaa kivittää siinä kohtaa, jos käyn omaa pahaa oloani vittuilemassa lähikaupan kassalle. Tai inisen ja märisen kaikesta. Jos löydän pelkkiä epäkohtia. Jos olen joskus kiinnostuneempi muiden elämistä, kuin omastani. Tai katson asiakseni neuvoa tai arvostella ihmisiä, jotka eivät neuvojani kaipaa.

On se vaan. Aika pelottava ajatus.

Mitä sä pelkäät?

-Päivi-

Tyttöjen kesken.

Eilen jo maalailinkin Facebookissa, kuinka käyttäisin tämän arkivapaan. Kuten luettavissa on varmasti ollut, viime ajat on menneet aika alavireisissä fiiliksissä, joten päätin ottaa vapaan ihan tosissaan vapaan kannalta. Olla tekemättä mitään tuottoisaa tai pakkopullaa.

Heräiltiin kiharapään kanssa ajoissa, mutta rauhassa. Puettiin ja päätettiin mennä aamiaiselle lähikahvilaan. Saatiin mukava seuralainen. Hörpittiin cappuccinoa, nautiskeltiin aamiaisesta ja parannettiin maailmaa. Poikettiin kirjastoon ja kirjakauppaan. Tehtiin talvikenkälöytöjä. Juotiin vähän lisää kahvia.

Kotona neiti nappasi lainatut äänikirjat kainaloonsa ja linnoittautui huoneeseensa. Minä syvennyin kirjaan. Koululaiset tuli ja meni. Jatkoin lukemista. Otin torkut. Luin vielä.

Päätettiin tallustaa kiharapään kanssa elokuviin. Viiru ja Pesonen, ja vain me kaksi. Valkattiin irtokarkkeja vuorotellen. Käveltiin käsi kädessä. Juteltiin höpöjä.

Leffateatterissa pieni tarrautui ihan kiinni. Kuiskutteli korvaan ja rutisti kädestä. Maailman paras elokuva ja maailman kivoin äiti. Pakahduttava onni sai taas äidin mielessä tutun seuralaisen syyllisyydestä. Miksi näitä kahdenkeskisiä hetkiä tulee otettua niin harvoin? Jokainen lapsi ansaitsee aika ajoin jakamatonta huomiota. Miksi niin usein annan aikuisten kiireiden ja stressin ajaa näiden tärkeimpien hetkien edelle?

”Sinun arkesi on jonkun lapsuus.”

Koitan taas muistaa.

-Päivi-

Ministeritukka.

Politiikastahan minä en mitään ymmärrä. Enkä edes esitä kovin kiinnostunutta. Mutta kovin ilahtunut olin uuden ympäristöministerin valinnasta kahdestakin syystä. Ensinnäkin ihan ykkösjuttu, että ministeriössä on joku, joka ei ole ollut poliittisissa kahinoissa jo Kekkosen aikaan ja toiseksi Sanni Grahn-Laasosella on ihan killeri fleda! Myönnän, tämä on poliittisena kannanottona heikohko, mutta mä kaipaan nyt pinnallista hömppää kaiken kökön tasapainoksi. Ympäristöministerin tukka on just hyvä aihe nyt!

Kattokaa nyt. Napakka, suoralinjainen polkka, mutta kuitenkin suht reippaalla pituudella. Ja aivan loistava liukuväri tummasta vaaleaan. Oon ihan myyty!

Nyt mä oon tietty ihan vakuuttunut, että mäkin haluan ministeritukan. Tai sit en. Vai haluanko? En mä tiedä. Toisaalta oon kasvatellut tätä lettiä jo pitempään ja kun sen kerrankin olen saanut tähän mittaan, kannattaako sitä heti leikata? Samalla olisi hyvästeltävä helpot pikkumyynutturat, sivuponnarit ja letit. Suoristusrautaa olis käytettävä muulloinkin, kuin juhlatilanteissa, koska polkkahan sojottaa aina just sinne, mihin sen ei kuulu.

Toisaalta, mun hiusvärien, auringon ja villin tupeerauksen rasittama kuontalo kaipaisi ehkä juuri tuota pätkäisyä. Kerralla kunnon nippu tukkaa lattialle ja varmaan irtois lettiin paksuuttakin lisää. Olishan se kivaa vaihtelua ja hei, aina se kasvaa kuitenkin takaisin.

Auttakaa nyt minnuu! Polkka vai ei? Ja tosta 1,5 metrin tyvikasvusta ei ole syytä mainita kommenteissa, se hoidetaan sit samalla… Vat sei juu, hä?! Nyt saa siis äänestää! JAA, EI, TYHJÄ VAI POISSA?

Ja lopuksi vielä toivekuva Vironperän kuninkaasta. Silmistä on vähän turvotus laskenut, mut eiks muuten mee läpi ihan kuusnolla?

Nätti on!

-Päivi-

P.S. Kuvien vino asettelu on tyttäreni taiteellisen silmän luomus. Ovat kuulemma parempia noin.

Ministerin kuva lainattu täältä.

Itku, potku ja raivari.

Luulette tietysti, että kerron jutun uhmaikäisen heittäytymisharjoituksista julkisella paikalla. Tällä kertaa kuitenkaan en. Kyseessä on mun ihan ikiomat itkut ja potkut.

Tämä loppuviikko ei juurikaan antanut, mutta otti kyllä. Jopa niissä määrin, että se lamautti ajatukset, tekemisen ja jopa jalat. Eilen tullessani kotiin olin täysin turta. Alakulo ryöpsähti itkuna ja vollottelin illan pussilakanani kulmaan naamioiden kaiken Vain elämää-liikutuksen piikkiin. Aamulla koitin raottaa silmiäni turpoluomien takaa hyvin johannesvirolaismaiseen tyyliin, mutta vasta puoliltapäivin taisin näyttää jokseenkin itseltäni. Siinä sitten lärvi turvoksissa kyselemään, että oliko plussakorttia ja tarviitko pussin. Olin varmaan helvetin reippaan näkönen.

Päättäessäni viikon kuudennen työpäivän lampsin kotiin ja sain kerrankin purettua vitutuksen johonkin järkevään ja siivosin raivolla kaatopaikkaa muistuttaneen keittiön. Jaksoin vaivata pizzataikinan ja avasin siiderin. Huomenna ajattelin pääosin nukkua.

Ei siis mitään kovin nokkelaa tällä kertaa. Jos nyt koskaan. Mutta mä olen tunneasioissa vähän tällänen höyryjyrä ja mun on kamalan vaikea esittää muuta, jos harmittaa niin, että ohimoita pakottaa.

No, kohta elämä taas tasaantuu ja hommat rullailee normaalisti. Mutta nyt vielä avaan toisen sidukan ja masennun rauhassa. Kyllä elämä on joskus aika epäreilua!

-Päivi-

Kuvassa omenoita. Älkää kysykö.

Onks pakko harrastaa, jos ei tahdo?

Muistan elävästi, kuinka vein esikoiseni ensimmäiseen harrastukseensa. Neiti oli 3-vuotias ja minä olin juuri saanut opintoni valmiiksi ja ottanut tytön pois hoidosta, koska odotin toista lasta. Koska päivittäinen hoitorutiini oli katkennut, olin vakuuttunut, että tarvitsimme yhteisen harrastuksen. Jonkun, missä lapsi saa kavereita ja minä sitä tärkeää vertaistukea ja seuraa. Menimme muskariin.

Minä ja pallomaha, tyttö rattaissa, läpi tuulen, tuiskun ja räntäsateen. Muut lapset lauloivat riemuissaan ringissä, mun mökötti. Toiset äidit olivat seesteistä pitsikaulusporukkaa, minä rempseä parikymppinen. Joka helvetin keskiviikko sinne oli kuitenkin raahauduttava.

Kunnes tajusin, että me molemmat vihattiin sitä.

Lopetettiin moinen pelleily. Mikä ihmeen pakko sinne muskariin jokaisen lapsen oli mennä? Päätettiin nauttia musiikista aikataulutta, ihan omaan tahtiin, ihan omassa kotona. Nykyään tuo samainen, muskarissa kerta toisensa jälkeen mököttänyt tyttö laulaa musaluokan konserteissa eturivissä ja käy bändikerhossa.

Mä en ole koskaan uskonut pakottamiseen. Minkään tekemiseen tai opettamiseen pakolla. Oman päähänpinttymäni takia käytiin tuolla muskarissa pari kuukautta, mutta tuon jälkeen en ole lapsiani harrastuksiin pakottanut. Kannustanut; joo, rohkaissut; kyllä. Mutta en pakottanut.

Lapset on lapsia, eivätkä tietenkään osaa ajatella aikuisen tavoin. Mutta mä uskon vakaasti lasten omiin, luontaisiin kiinnostuksiin. En ole ollut huolestunut kolmasluokkalaisesta, joka ei käynyt millään ohjatuilla tunneilla. En ole pakottanut ekaluokkalaista jatkamaan futista, kun hän yhden kesän jälkeen sanoi, ettei enää halua. Kuopus aloitti nyt eskarisyksynä temppujumpan, joka on kerran viikossa. Ensimmäinen ja ainut aikataulullinen ohjelma päiväkodin jälkeen. Ja ihan riittävä.

Mä oon siinä mielessä ehkä vähän sellanen ruohonjuurimutsi, että haluan taata muksuille myös aikaa olla. Tylsistyä. Nauttia rauhasta, maata sängyllä, lukea akkareita, kuunnella musaa. Lepäillä ja kerätä voimia. Koulu kun täytyy jaksaa hoitaa kunnolla.

11-vuotias esikoinen käy tällä hetkellä kahdessa ohjatussa harrastuksessa, telinevoimistelussa ja bändärissä, poika kahdesti viikossa koriksessa ja pienin siellä temppujumpassa. Kuulostaa monelle varmasti vähältä, mutta pienempien en antaisi lisäharrastuksia edes ottaa, esikoisen kohdallakin miettisin kahdesti. Liika on liikaa ja tämä tuntuu meidän lapsille just nyt sopivalta.

Mua ihmetyttää enemmänkin nämä ”joka päivä jotain” -lapset. Miten ihmeessä tollaset pienet, kehittymättömät tyypit jaksaa käydä viikottain suunnistuksessa, sählyssä, futiksessa, ringetessä, kuvataidekerhossa ja viulutunneilla? Ja onko noin moneen harrastukseen meneminen lapsen itsensä idea, vai toteuttaako vanhemmat jotain omia toteutumatta jääneitä haaveitaan? Jaksaisitko itse työpäivän jälkeen joka ilta 1,5 tunnin treenin, päälle koululäksyt ja soittoläksyt? Minä en.

Kyllä. Lapset on erilaisia. Jollekin sopii, toiselle ei. Mutta onko lapsen pakko harrastaa? Jääkö muksu paitsi jostain korvaamattomasta, jos ei käy koulun lisäksi jossain ohjatussa viikottaisessa toiminnassa? Vai riittäisikö kavereiden kanssa uimahallissa käynti, koulumatkapyöräily, Aku Ankat ja perusulkoilu harrastuksiksi?

Mä jotenkin koen, että niin kauan, kun lapsi on terve, reipas ja innostunut, hän ei välttämättä tarvitse koulun lisäksi viikottaista ohjattua toimintaa. Jos muksu ei siitä itse innostu, siis. Pakon kautta syntyy ainoastaan liikunnanvihaajia. Pakko tappaa luovuuden.

Miks olis pakko?

-Päivi-