Helpotuksen haikeus

Ohi on. Kevään 20 Pokka Pitää -näytöstä on vedetty, enemmän tai vähemmän kunnialla. Onhan tämä aikamoinen puserrus ollut. Pitkiä iltoja ja viikonlopun päiviä pois kotoa. Jopa niissä määrin, että poika oli kysynyt isältään, onko äitikin tulossa mukaan perheen yhteiselle juhannusreissulle… Tuikkas aika kipiästi äidin sieluun.

Mutta ennen kaikkea on ollut mielettömän hauskaa! Oon saanut elämääni läjän uusia, mahtavia tyyppejä, päässyt leikkimään näyttelijää ja oppinutkin kai jotain. Kuten vaikka että kaikkia ei voi (saati tarvitse!) miellyttää. Eikä itseensä kannata ottaa, jos kaikki ei tykkää.

pokan loppubileet 031

Nyt fiilikset liikkuu jossain helpotuksen ja haikeuden välimaastossa. Helpottunut olen, koska nyt jää aikaa taas paljon muuhunkin. Jospa tämä kaatopaikaksi muuntautunut talokin saa taas hieman ansaitsemaansa huomiota. Ja lapset enemmän äidin aikaa. Haikeaa on tietysti aina, kun jokin aikakausi loppuu. Onneksi tosin tämä porukka jatkaa hommia vielä syksyllä kymmenen esityksen verran. Joten ihan lopullinen loppu ei kuitenkaan vielä onneksi ole.

Tämä päivä taitaa kulua pääasiassa lepäillessä ja eilisestä karonkasta palautuessa. Huomenna suuntaankin anivarhain kohti Helsinkiä ja Kaksplussan blogitapaamista.

Ja arvatkaa, unohdinko taas koko virpomiset? Kyllä. Ja varpomiset kaupan päälle. Olen menetetty tapaus.

-Päivi-

Mainokset

Tyhjyys.

Rankan, useamman kuukauden puristuksen jälkeen näytelmämme sai ensi-iltansa vihdoin lauantaina. Perjantainen ennakkonäytös jätti vielä aika paljon toivomisen varaa ja lauantaihin latauduttiinkin satakymppi lasissa. Hyvällä sykkeellä ja hauskaa pitäen saatiinkin enskari kunnialla pakettiin. Ja bileet oli tietysti sen mukaiset…

Tänään iskikin sitten tyhjyys. Tajuntaan iskostui, että yksi, valtavan hauska vaihe on taas takanapäin. Esitykset toki jatkuvat koko kevään ja uusiksi vielä syksylläkin, mutta harjoitteluvaiheessa on aina oma hohtonsa. Saan olla mukana uskomattoman hienossa porukassa, todellisten, täysillä heittäytyvien lahjakkuuksien kanssa. Aika hienoa.

sinttijaemmet

sohva

kokkiväärin

kokkikohtaus

Kuvat: Uudenkaupungin teatteri/Katja Laine

Nyt on kuitenkin taas totuteltava tähän ”ihan tavalliseen” arkielämään, otettava kritiikit vastaan avoimin mielin ja annettava jokaisessa näytöksessä kaikkensa. Tämä ensimmäinen vapaailta taitaa kulua lähinnä ”mitäsnytkuuluutehdä” -ihmettelyssä. Pyykkiähän voisi pestä ja siivoilla… Ehkä sukellan kuitenkin vielä hetkeksi lauantai-illan euforiaan. Ehtii sitä pyykkäillä huomennakin.

-Päivi-

P.S. Lupaan, että blogi palaa taas ”normaalimmaksi”, eikä jokainen päivitys koske tätä teatteritouhua. Ensi kerralla jo jotain ihan muuta!

Päiväni murm… Päivinä.

Huomenta! Tervetuloa mukaan päivääni!

Klo n. 7.20

HERÄTYS! Makuuhuoneen lämpötila muistuttaa jääkaappia, eikä peiton alta meinaa millään malttaa nousta. Koululaiset kolistelevat itselleen aamiaista, pienin tuhisee vielä autuaana sängyssään. Loikin peiton alta suoraan vaatteisiin ja keittiöön kahvinkeittoon.

puhelimesta 473

Klo n. 7.40

Muutama tiukka sananvaihto esikoisen kanssa iänikuisista ulkohousuista, ennen kuin hän lähtee talsimaan kohti koulua. Jokaisen aamun pelastava, lohduttavan lämmin kahvimukillinen nenän edessä, nenä peilin edessä. Lakkaa tukkaan, meikkiä naamaan, kahvia joka välissä.

puhelimesta 485

Klo n. 7.55

Pieninkin kikkarapää on saatu houkuteltua ylös. Hidasta heräilyä ja pukemista. Juu, meillä saa katsoa aamuisin pukiessa piirrettyjä. Halimista, hoputtamista, iltaohjelman kertailua. Miehen kanssa ehditään vaihtaa normaalisti kaksi sanaa aamuisin. Huomenta ja moi.

puhelimesta 487

Klo n.8.40

Mies tipauttaa työmatkallaan kuopuksen päiväkotiin aamupalalle, minä lähden kävelemään työmaata kohti samoihin aikoihin, kun poika starttaa koulumatkalleen. Luojalle kiitos lyhyistä työmatkoista!

puhelimesta 493

Klo 9.00

Työpisteen äärellä. Edessä taas uusi päivä kaksimielisten juttujen valtakunnassa. 😉

puhelimesta 496

Klo n. 12.30

Lounastauko. Tämä on yhä useammin vasta päivän ensimmäinen ateria. Yleensä käyn syömässä läheisessä lounaskahvilassa, tällä kertaa säästöbudjetin päivä; eines-intialainen ja raejuusto.

puhelimesta 535

Klo n. 17.55

Työpäivä alkaa olla pulkassa. Koneet kiinni ja eskimovaatetus päälle.

puhelimesta 511

Klo n. 18.15

Töistä lähden talsimaan suoraan teatterille. Puolen tunnin kävelyn aikana ehtii jäätyä niin nenänpää, kuin varpaatkin. Myönnettäköön, vaatetuksessa on parantamisen varaa.

puhelimesta 531

Klo n. 19.00

Alkukohtauksessa käyn pikapyrähtämässä lavalla, jonka jälkeen valmistaudun ”oikeaan” rooliini. Lavalla harjoitellaan kiivaasti. Repeilen katsomossa. Aivan vitipäistä sakkia!

puhelimesta 515

Klo n. 19.30

Rouva Debden alkaa olla valmiina lavalle. Niin on nättinä.

puhelimesta 549

Klo n. 21.15

Treeni saadaan suht kunnialla läpi ja talsin kotiin. Lapset ovat jo sängyissään, mutta onneksi vielä hereillä. Haleja, pusuja, hetki höpötyksiä ja hyvät yöt.

puhelimesta 559

Klo n. 21.55

Suihkunraikkaana. Nälättää ja väsyttää.

puhelimesta 553

Klo n. 22.20

Päivän toinen ateria sängyssä. (älkää kertoko lapsille!) Hetki Netflixiä, ennen kuin silmät lurpahtaa väkisin kiinni. Yleensä valot sammuvat viimeistään klo 23.30

Hyvää yötä.

puhelimesta 566

Ja aamulla kello soi klo 7.20…

—————————-

Normaalisti mä kyllä syön useammin. (vaikkei uskois, ku oon niin laiha 😀 ) Normaalisti ehdin viettää hieman aikaa lasten kanssa. Normaalisti teen jotain kotitöitäkin. Normaalisti ehtisin kirjoittaa blogiakin.

Mutta onneksi on välillä tätä ”epänormaaliakin”. Normaali kun on aina pidemmän päälle ihan pirullisen puuduttavaa.

Miltä teidän peruspäivänne näyttää?

-Päivi-

 

Mitähän sanois?

Pitäis varmaan kommunikoida pääasiassa vuorosanoin. Ensi-iltaan on alle viikko. Pää surraa tyhjää, ei teatterin takia, vaan sen uskomattoman paskakuorman, joka kaadettiin niskaani menneen viikon aikana. Kaikesta yrityksestä huolimatta sitä ihminen näköjään pystyy ryssimään asioita oikein viimeisen päälle. Ja vieläpä tietämättään.

Vaikeinta henkilökohtaisten murheiden keskellä on koittaa keskittyä työhön. Ja tässä kohtaa työn lisäksi teatteriin. Olen kulkenut tämän viikon eteenpäin kuin haamu. Itkenyt piilossa ja koittanut skarpata ihmisten ilmoilla. Pää on ollut täysin tyhjä, mutta samaan aikaan painanut tonnin.

Nyt on kuitenkin aika viskata murheet syrjään ja keskittyä. Tulevaksi viikoksi osoitteen voi siirtää teatterille, töissä tietysti käydään normaalisti. Vielä on rutkasti puristettavaa, ennen kuin homma on esityskunnossa. Lapsia morjestan aamuisin ja koitan katsoa, että ainakin suht ehjissä vaatteissa lähtevät koulu -ja tarhareissuilleen. Luojalle kiitos tuosta miehestä, joka pitää huushollin jokseenkin pystyssä ja kekarat kurissa nämä muutamat viikot.

Tiedän, että monet hymynsä takana paheksuvat moista huonoa äitiyttä. Kekkuloida nyt jossain omassa harrastuksessaan illat ja jättää loppuperhe oman onnensa nojaan. Mutta tiedättekö, kaikkien näiden vuosien jälkeen tämä on vielä parempaa, kuin muistin. Ja kyllä, kaiken tämän väsymyksen, epätoivon ja stressin arvoista.

plari

Jokaisella on se ”oma juttu”. Asia, josta tykkää enemmän kuin mistään, jonka parissa on kuin kotonaan. Eikö olekin? Onhan teilläkin?

Nyt taitaa olla parempi kerrata vielä vuorosanoja ennen illan treeniä. Ja älkää pelätkö, kyllä tää teatterihypetys loppuu, kunhan saadaan kipale kunnialla ensi-iltaan. 🙂

-Päivi-

Vuosien tauon jälkeen…

Vuosia mä olen tätä odottanut, tästä haaveillut ja tätä miettinyt. Nyt päällimmäisenä tunteena on jännitys, jopa pelko. Miksi mä aina menen lupautumaan kaikkeen, enhän mä enää ole nuori ja näppärä. Jospa se oli aikanaan vaan sitä teini-iän haihattelua, ei mulla oikeastaan mitään lahjoja taida olla. Sitäpaitsi, tulevien viikkojen aikataulut hirvittää ihan tosissaan.

Mutta kun… se palo. On ehkä itsekkäintä, ylimielisintä ja narsistisinta sanoa hinkuvansa lavalle, yleisön eteen, mutta sinne olen kaivannut. Ja sinne olen nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen pääsemässä.

Huomenna on siis ensimmäiset teatteriharjoitukset. Lukuharjoitus oli jo tosin reilu kuukausi sitten ja vuorosanat on tietysti yliviivattu huolellisesti. Ihan niinkuin silloin ennen. Jännittää. Osaanko olla luonteva, mitä jos yritän liikaa, ehkä en olekaan yhtään hauska! Jos ohjaaja lyttää mut heti ja juoksen vessaan pillittämään. Jos en mahdu mihinkään roolivaatteisiin ja lopulta karaan lavalla alasti!

plari 004

Parempi kai vaan hengähtää syvään. Astua mieli avoimena teatterin ovesta sisään ja pikkuhiljaa löytää oma paikkansa porukasta. Ja hei, jos mä yht’äkkiä vihaan koko hommaa ja olen ihan sysipaska, tiedänpähän lopettaa heti tän prokkiksen jälkeen. 😉

-Päivi-

Ainiin, ainiin! Jos sinulla ei vielä lokakuun Kaksplussaa ole paperiversiona, voit käydä sen lukemassa nyt digilehtenä osoitteessa http://www.kaksplus.fi/digilehti