Risteileviä ajatuksia vanhemmuudesta.

Muistan ikuisesti sen hetken, kun muutama vuosi sitten silmäpussit polvissa hain vanhinta tytärtä osapäivähoidosta (kyllä, olimme hetken näitä hävyttömiä subjektiivisen päivähoidon käyttäjiä), kaksivuotias hyppelehti pitkin vetisiä ojia ja päiväkodin pihalla vauva oksensi vaunukoppansa täyteen. Muistan, kuinka juoksujalkaa raahasin lapsia perässäni kotiin, enkä estellyt kyyneliä, vaikka kotipihassa oli tuttuja. Muistan, kuinka itkin ja kiroilin, kun kampesin vauvaa ja yltäpäältä yrjöttyjä kamppeita yläkerran pesuhuoneeseen. Muistan, kuinka mietin, selviänkö tästä pikkulapsiajasta ikinä. Loppuuko tämä koskaan ja jos ei, sekoanko täysin. 
Tuosta hetkestä on nyt jotakuinkin neljä vuotta. Vaikka en sitä sillä hetkellä olisi uskonut, me selvittiin. Yhdessä.
Kolmannen lapsen syntymä osottautui mulle aika rajuksi. Ei fyysisesti, vaan henkisessä mielessä. Reilun puolen vuoden iässä vauvalla todettiin maitoallergia, tuona talvena me sairastettiin eri kokoonpanoilla viisi (kyllä, 5!) eri vatsatautia, seinät ahdisti ja tuntui ettei kukaan auta. Jaksoin esittää reipasta aamuisin puistossa, mutta kotioven sulkeuduttua repesin itkuun. Univelka oli kasvanut vuosien myötä ja äitiyskin oli yhtä suorittamista. Soseet valmistin itse, ristiäisleivonnat tein itse, koitin jaksaa vanhimman mustasukkaisuutta, keskimmäisen kikkailua ja silmät selässä vahtia kiipeilevää vauvaa. Olin ihan loppu.
Tuolloin luin jonkun yli 5-vuotiaiden lasten äidin haastattelun jostain lehdestä. Lehdessä nainen kertoi samankaltaisesta hetkestä, kuinka hän marraskuun sateessa tarhan portilla seistessään oli miettinyt, koska tämä helpottaa, vai helpottaako koskaan. Ja kuinka se oli lopulta helpottanut. Mietin itsekseni, että paskat. Tuskin helpottaa.
Ja nyt, muutama vuosi jälkeenpäin voin kuitenkin itsekin seistä tuon naisen sanojen takana. Se helpottaa sittenkin. Mustavalkoisuuden sijaan alkaa nähdä taas värejä, asiat naurattaa, nukkumisestakin osaa nauttia täysin toisella tavalla. On kuin olisi saanut elämänsä takaisin.
Meidän ”vauvat” täyttää keväällä jo 10, 7 ja 5. Pieniä, hienoja ihmisen alkuja, jotka nukkuvat yönsä, syövät itse, pyyhkivät omat takamuksensa, kinastelevat ja omaavat erinomaisen huumorintajun. Muksuja, joiden kanssa voi lähteä kylään ilman viiden kilon hoitolaukkua, vaihtovaatteita, varasitä ja varatätä. Lapsia, jotka osaa sanoa, jos äiti tekee liikaa töitä. Tyyppejä, joiden kanssa voi pelata useemman erän Unoa, eikä tarvitse antaa kenenkään voittaa. 
Jokaisesta hetkestä pitäisi osata nauttia, mutta mä myönnän ihan suoraan, että kuopuksen puolivuotispäivän jälkeen mä vaan odotin, että ne menis jo kaikki kouluun. Vaikka suoraan yliopistoon. Niin ihania, kuin vauvat onkin, musta ei olis enää pikkulapsiarkeen. Mutta kyllä nuo vuodet kasvatti. Opetti armollisuutta. Lapset kasvaa, vaikka ne saa välillä eineksiä, paita pysyy päällä silittämättäkin ja tuttipullojen steriloinnista luovuin jo toisen lapsen kohdalla.
Mä tiedän, että ruutujen takana on nytkin teitä äitejä, jotka ovat samassa jamassa, ku mä vielä muutama vuosi sitten. Mä haluisin vaan teille sanoa, että kyllä se helpottaa. Joskus, jossain vaiheessa. Promise.
Tää risteilevä teksti taitaa kaikki kiteytyä nyt siihen, että mulla on hyvä olla. Mä olen oppinut olemaan itelleni armollinen. En ole superäiti, -vaimo, -ystävä tai -ihminen, mutta ei mun tarvikaan. Mä olen kolmekymppinen, asuntovelkainen, ylipainoinen ja persaukinen kolmen lapsen äiti, ihan kiva vaimo ja toivottavasti hyvä ystävä. Mä olen oppinut pitämään lähelläni ne ihmiset, jotka hyväksyy mut tälläisenä, jotka ymmärtää mua, eikä halua jyrätä mun yli. Mä nautin elämän pienistä jutuista ja lähipiirin tuella koitan selvitä niistä huonoista. 
Loppuun vielä yhtäläinen halaus jokaiselle vanhemmalle, niin sinne vuokrakaksioon, kuin vastarakennettuun Kannustaloonkin. It’s a god damn hard job to be a parent. Tsemppiä meille!
-Päivi-
Mainokset

Välitilinpäätös

Vuodenvaihteessa tulee, ainakin mun, mietittyä sitä kulunutta vuotta. Millainen vuosi oli, mitä tapahtui, mitä tuli tehtyä. Voisiko jotain ehkä tehdä tulevana vuonna toisin, paremmin. Vuosi 2012 tulee mulle jäämään mieleen ainakin seuraavista:
– yläkerran pikkuvessan valmistuminen
– huikean hauskat kolmekymppiset
– kiire ja väsymys
– ihana pikaloma Kööpenhaminassa
– syksyä kohden tasaantuneempi elämä
– veromätkyt
– epätoivon hetket ennen joulua
– kasvaneet lapset ja ”helpompi elämä”
– tärkeät ystävyyssuhteet
– makuuhuoneen valmistuminen
Vuoteen on jälleen kerran mahtunut paljon. Ei pelkästään hyvää, mutta ei missään nimessä huonoakaan. Näin vuoden lopuksi fiilikset on hyvät. Homma tasapainossa, joulukuun pysähtyneisyys on ohi ja yläkerrassa raaputetaan tapettia. Elämä jatkuu.

Entäs tuleva vuosi sitten? Mitä odotuksia ja toiveita vuodelle 2013..?

Vuonna 2013 toivoisin:
– saavani pitää kaikki läheiseni
– terveyttä
– että yritykseni elää ja voi hyvin
– aikaa perheelle
– aikaa itselle
– tasapainoista elämää
– vapaita viikonloppuja edes toisinaan
– parin lastenhuoneen valmistumista…
– piharemonttia kesällä
– kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa
– perhelomaa
….
Aika perinteisiä toiveita. Ei lupauksia, vaan toiveita, joihin itse voin vaikuttaa. Ennen muuta tasapainoista, tavallista perhe-elämää. Ja lisää blogiaikaa… 😉
Minkälaisia toiveita teillä on tulevalle vuodelle?

-Päivi-

Joulu.

Vaikka kaikki muut asiat elämässä heittelee häränpyllyä, joulu on ja pysyy. Samanlainen joka vuosi. Aikataulut, perinteet, ruoat… joulupäivän legojen rakentelu, joululahjakirjojen lukeminen ja yletön herkuttelu. Tapanina kasataan vanhemmat ja sisarukset yhteen ja suunnataan ravintolaan illalliselle. Maistuu toisten tekemä ruoka ylenmäärin hyvältä parin päivän laatikkoähkyn jälkeen.
Nyt ollaan ihanan rauhallisessa joulupäivä-vaiheessa. Tytöt leikkii yläkerrassa, isä rakentaa pojan kanssa legolinnaa ja minä sain juuri luettua joululahjaromaanin loppuun. ”Ihmeellinen on elämä” pyörii tv:ssä ja kohta vois vaikka syödä (taas!) jotain. Heh. 🙂
Myös kuvina Uskolan joulu näyttää perinteiseltä. Vaaleaa ja mukavan siistiä alkuun, kunnes lahjat on jaettu ja noin miljardi legoa on pitkin lattioita. Vaan antaa olla. Ehtiihän nuo siivoamaan sitten arkena.
Ihania tälläset päivät, kun ei ole pakko tehdä yhtään mitään. Mieli kyllä on vaeltanut pitkästä aikaa lastenhuoneen remonttiin, nyt kun elämä tuntuu tasoittuneen ja näin tyhjänpäiväisiä asioita voi taas ajatella.
Nyt kuitenkin jatketaan möllöttelyä. Rentouttavaa joulun jatkoa kaikille! 🙂
-Päivi-

Joulun paras hetki.

Tässä se nyt on. Joulun ja ehkä koko vuoden paras, yksittäinen hetki. Kiireen, väsymyksen ja stressin jälkeen koko ihana joulu on vielä edessä. Lapset on saatu vihdoin unille, kinkku muhii uunissa, kuusi tuoksuu salissa ja joku höpsö joululeffa tahdittaa viimeisten lahjojen paketoimista.
Meillä aika harvoin kilistellään, mutta tänään se tuntui aiheelliselta. Vuoden kiireisimmät viikot on kunnialla ohi, orastavasta kriisistä selvitty ja meillä on ympärillä vielä ihan mahtava joukko hienoja ihmisiä. Mikäs tässä siis kilistessä. Otetaan uusille aluille ja hienolle elämälle! 🙂
Nyt Uskolan väki hiljenee viettämään joulua. Palaan taas lähipäivinä  ja päivittelen enemmän kuulumisia. 
Nyt kuitenkin haluan toivottaa OIKEIN IHANAA JOULUA KAIKILLE! 
Nautitaan.
-Päivi-

Joululeivontaa

Kaupalle on saatu myyntiin ihania leivontajuttuja. Onnea on innokkaat pikkuleipurit, jotka auliisti suostuvat testaamaan äidin kaupan antimia. Aikalailla kaikkia. 
Sunnuntaina sulateltiin siis hieman piparitaikinaa (pakastetut piparitaikinat on meidän perheen pelastus!) ja päästettiin lasten luovuus valloilleen. Äiti testaili sillä välin muffinivuokia…

Mitä enemmän lapset saa kuorrutteita, sitä enemmän niitä myös tulee käyttää. Kuten kuvasta näkyy. Persoonallisia taideteoksia, katosivat suurin osa parempiin suihin jo ennen kuivumistaan. 🙂
Vähän näin joulun aikaan kaipaan sitä perinteistä joululeipomista. Pipareiden ja torttujen lisäksi joulupullaa, saaristolaisleipää, hedelmäkakkua, pasteijoita… kaikkia ihanuuksia niiden ”mahdollisten kahvivieraiden” varalle. (joita ei tietenkään koskaan käy, joten kaikki herkut ängetään ihan omiin napoihin)
Stressiä en kuitenkaan viitsi moisista ottaa ja koska aika on kortilla muutenkin, jätetään leipomiset vähemmälle. No, ne muffinssit vatkuloin kasaan kuitenkin. Rentoutukseksi, jos ei muuten.
Huomatkaa, että ihan yhteen jaksoin panostaa ja loppuihin ripsuttelin päälle vaan värisokeria. Toi näprääminen ei oo mun juttu…
Minttusuklaiset muffinssit maistuivat sekä lapsille, että pikkuveljelle naapuriin. Voin laitella ohjetta myöhemmin, jos haluatte?
Tuleeko teidän leivoskeltua joulupullia ja muita herkkuja?
-Päivi-

Vapaiden saldo

Oih, mitkä ihanat kaksi kokonaista vapaapäivää sain viettää. Itsenäisyyspäivä vietetään meillä perinteiseen malliin kotosalla riisipuuroa nauttien ja linnan pukuloistoa katsellen. Voimaannuttaviin vapaisiin mahtui myös:
– joulutorttujen paistamista
– siivoilua
– hitaita aamuja
– burgundinpataa
– yhdet isommalti menneet hermot
– lumisadetta
– jouluostoksia
pikkiriikkisen työjuttuja
– joutenoloa
– joulukukka-asetelmien askartelua…
… ja mikä tärkeintä, ihan vaan olemista. Yhdessä.
Toisinaan monen muun ruuhkavuosilaisen kanssa pohdiskellaan, miten sen joulutunnelman ehtisi saavuttamaan kaiken kiireen ja hässäkän keskellä. Viime jouluna mä huomasin, että kyllä se joulu tuli ilman jokaisen kaapin pesemistä ja maton vaihtamistakin. Tänä jouluna olen ehtinyt jopa hiukan nauttia tästä joulun odotusajasta. 
Eilisen kukkakauppareissun jälkeen totesin myös jälleen, että ei se tunnelma kummia vaadi. Mun joulufiilis kotona koostuu ruokien lisäksi havuista, hyasinteista, kynttilöiden pehmeästä valosta ja perinteisistä jouluisista tuoksuista. 
Juuri nyt mä en myöskään kaipaa kotiin sitä perinteistä joulunpunaista, vaikka siihen viime vuonna meninkin ”sortumaan”. Silmää miellyttää kovasti valkoisen, havunvihreän, harmaan ja pellavan liitto. Tummat sohvatyynytkään ei häiritse mun silmää yhtään. Päinvastoin.
Meillä leivotaan (kuulemma..) tänään vielä pipareita. Yksi jouluinen tuoksu lisää taloon, siis. Ei, että valittaisin. 🙂
-Päivi-

Talvi, my darling!

Huolimatta siitä, että meiltä loppui taas lämmitysöljy, ennenkuin sitä tilattiin lisää (hämäläinen, you know), ettei meillä edelleenkään ole sitä pönttöuunia ja nenänpäähän kasvaa sisälläkin jääpuikkoja, on tämä kunnon talvi ihan mun juttu. Pakkasen tuoksu, jalan alla nitisevä lumi ja kuurankukat ikkunoissa. Ihana talvi.
Tällä viikolla on edessä pari ihanaa vapaata. Itsenäisyyspäivänä riisipuurot, linnan juhlat ja kynttilät. Perjantaina omat jouluvalmistelut, ostokset ja hiukan siivoilua. Aika ihanaa, kun on jotain, mitä odottaa. 
Kuvat jälleen kaupalta. Kyllä täältä kotopuolestakin taas tulee, kunhan ehdin viettää hiukan enemmän aikaa näissä nurkissa. 🙂
Nirskun narskun, ihania pakkaspäiviä kaikille!
-Päivi-