Muistan ikuisesti sen hetken, kun muutama vuosi sitten silmäpussit polvissa hain vanhinta tytärtä osapäivähoidosta (kyllä, olimme hetken näitä hävyttömiä subjektiivisen päivähoidon käyttäjiä), kaksivuotias hyppelehti pitkin vetisiä ojia ja päiväkodin pihalla vauva oksensi vaunukoppansa täyteen. Muistan, kuinka juoksujalkaa raahasin lapsia perässäni kotiin, enkä estellyt kyyneliä, vaikka kotipihassa oli tuttuja. Muistan, kuinka itkin ja kiroilin, kun kampesin vauvaa ja yltäpäältä yrjöttyjä kamppeita yläkerran pesuhuoneeseen. Muistan, kuinka mietin, selviänkö tästä pikkulapsiajasta ikinä. Loppuuko tämä koskaan ja jos ei, sekoanko täysin.
Tuosta hetkestä on nyt jotakuinkin neljä vuotta. Vaikka en sitä sillä hetkellä olisi uskonut, me selvittiin. Yhdessä.
Kolmannen lapsen syntymä osottautui mulle aika rajuksi. Ei fyysisesti, vaan henkisessä mielessä. Reilun puolen vuoden iässä vauvalla todettiin maitoallergia, tuona talvena me sairastettiin eri kokoonpanoilla viisi (kyllä, 5!) eri vatsatautia, seinät ahdisti ja tuntui ettei kukaan auta. Jaksoin esittää reipasta aamuisin puistossa, mutta kotioven sulkeuduttua repesin itkuun. Univelka oli kasvanut vuosien myötä ja äitiyskin oli yhtä suorittamista. Soseet valmistin itse, ristiäisleivonnat tein itse, koitin jaksaa vanhimman mustasukkaisuutta, keskimmäisen kikkailua ja silmät selässä vahtia kiipeilevää vauvaa. Olin ihan loppu.
Tuolloin luin jonkun yli 5-vuotiaiden lasten äidin haastattelun jostain lehdestä. Lehdessä nainen kertoi samankaltaisesta hetkestä, kuinka hän marraskuun sateessa tarhan portilla seistessään oli miettinyt, koska tämä helpottaa, vai helpottaako koskaan. Ja kuinka se oli lopulta helpottanut. Mietin itsekseni, että paskat. Tuskin helpottaa.
Ja nyt, muutama vuosi jälkeenpäin voin kuitenkin itsekin seistä tuon naisen sanojen takana. Se helpottaa sittenkin. Mustavalkoisuuden sijaan alkaa nähdä taas värejä, asiat naurattaa, nukkumisestakin osaa nauttia täysin toisella tavalla. On kuin olisi saanut elämänsä takaisin.
Meidän ”vauvat” täyttää keväällä jo 10, 7 ja 5. Pieniä, hienoja ihmisen alkuja, jotka nukkuvat yönsä, syövät itse, pyyhkivät omat takamuksensa, kinastelevat ja omaavat erinomaisen huumorintajun. Muksuja, joiden kanssa voi lähteä kylään ilman viiden kilon hoitolaukkua, vaihtovaatteita, varasitä ja varatätä. Lapsia, jotka osaa sanoa, jos äiti tekee liikaa töitä. Tyyppejä, joiden kanssa voi pelata useemman erän Unoa, eikä tarvitse antaa kenenkään voittaa.
Jokaisesta hetkestä pitäisi osata nauttia, mutta mä myönnän ihan suoraan, että kuopuksen puolivuotispäivän jälkeen mä vaan odotin, että ne menis jo kaikki kouluun. Vaikka suoraan yliopistoon. Niin ihania, kuin vauvat onkin, musta ei olis enää pikkulapsiarkeen. Mutta kyllä nuo vuodet kasvatti. Opetti armollisuutta. Lapset kasvaa, vaikka ne saa välillä eineksiä, paita pysyy päällä silittämättäkin ja tuttipullojen steriloinnista luovuin jo toisen lapsen kohdalla.
Mä tiedän, että ruutujen takana on nytkin teitä äitejä, jotka ovat samassa jamassa, ku mä vielä muutama vuosi sitten. Mä haluisin vaan teille sanoa, että kyllä se helpottaa. Joskus, jossain vaiheessa. Promise.
Tää risteilevä teksti taitaa kaikki kiteytyä nyt siihen, että mulla on hyvä olla. Mä olen oppinut olemaan itelleni armollinen. En ole superäiti, -vaimo, -ystävä tai -ihminen, mutta ei mun tarvikaan. Mä olen kolmekymppinen, asuntovelkainen, ylipainoinen ja persaukinen kolmen lapsen äiti, ihan kiva vaimo ja toivottavasti hyvä ystävä. Mä olen oppinut pitämään lähelläni ne ihmiset, jotka hyväksyy mut tälläisenä, jotka ymmärtää mua, eikä halua jyrätä mun yli. Mä nautin elämän pienistä jutuista ja lähipiirin tuella koitan selvitä niistä huonoista.
Loppuun vielä yhtäläinen halaus jokaiselle vanhemmalle, niin sinne vuokrakaksioon, kuin vastarakennettuun Kannustaloonkin. It’s a god damn hard job to be a parent. Tsemppiä meille!
-Päivi-
nakit ja MUTSI 