ärsyttää

…and then you die. Nyt se iski siis virallisesti uudestaan. Kammottava, ahdistava, kolmenkympin kriisi. Ku mittään en ossaa, mittään en tiijä, mikkään ei kiinnosta ja koko elämä pyörii n. puolen kilometrin säteellä kotiovelta. Jotenkin tämä tänään täyteen tullut kolmeyks tuntuu tuhannesti pahemmalta, kuin pyöreät vuosi sitten. Ehkä pientä vaikutusta on toki tällä samaan aikaan tapahtuvalla elämänmuutoksellakin… Kauppa loppuu. Enkä yhtään tiedä, mikä alkaa tilalle. Vai alkaako mikään.

Pään sisäistä hajoilua kuvaa myös hyvin tämä meidän upea kämppä. Niin on nättiä ja seesteistä. Not. Mutta kun ei mikään nappaa, vähiten siivoaminen. Ruoanlaitto. Pyykit. Nuhat. Kiukuttelu. Ja tämä ainaisesti jatkuva talvi.

Saisko kuukauden irtautumisen tästä kaikesta? Yksin, pelkästään omien ajatusten kanssa. No viikko edes? Viikonloppu? Ei vissiin. Parempi siis kai taistella tätä nuupahtamista vastaan jotenkin muuten. Jospa vaikka aluksi kävis muuallakin, kuin kotona ja töissä. Saattais vahingossa vaikka piristää. Jos yhtä asiaa sais toivoa, se olis työyhteisö. Tai no, ihan ensin tietenkin työ. Mutta pliis sellanen, missä olis hyvä porukka. Viime viikon jälkeen mä oikein huomasin, kuinka puuduttavaa onkin ollut pakertaa pitkään yksin, vaikka itsekseni viihdynkin.

No, kriisejä tulee ja menee. Nyt tuli. Ja kohta se menee. Toivottavasti opettaa matkalla jotain. Vaikkapa sietämään tätä toisinaan hajottavaa arkea. Ja siivoamaan ahkerammin.

Nyt on ehkä parempi vaan ottaa kipollinen synttärijätskiä, mennä ajoissa nukkumaan ja koittaa aamulla herätä ilman tätä tikkua hanurissa. Jospa se aurinko paistais taas. 😉

-Päivi-

Eilen ehdittiin jo vähän riemuita, että saatiin ykä karkoitettua. Vaan ei, eipä tietenkään. Vanhimmainen sairastui vielä eilen illalla. Melkein viikon edellisen jälkeen. Just tietenkin viikonlopuksi, jolloin molemmilla vanhemmilla oli poikkeuksellisesti töitä ja lapsille saatu hoitopaikka naapurista.

Ja eikun käyttöön plan B, jota ei tietenkään ollut. Onneksi mulla on kaupalla ihana, joustava tuuraaja, joka pääsi hätiin. Mä jäin siis veivaamaan ykäpyykkiä. Enpä muista, koska viimeksi olisi ollut vastaava tilanne. Mies lauantaina töissä ja minä lasten kanssa kotona. Tuntuu oudolta.

Nyt mä nappaan tuon haavadesin kainaloon ja lähden kiertämään huushollia. Kahvat ja pöntönkannet mulla on tapana käydä läpi, vaikka tuskin tuosta sanottavaa hyötyä oikeasti on. Mutta plasebo riittää.

Lupaan seuraavaan postaukseen jotain positiivisempaa. Nyt vaan niin ottaa aivoon tämä. Ihminen on käyny kuussa, mutta silti tällänen paskatauti pääsee jylläämään joka ikinen talvi, eikä sille voi mitään. Äh. No, jos jotain positiivista täytyy hakea, niin tuleepahan lapsista joskus tuhottoman tehokkaita työntekijöitä. Näyttävät nimittäin sairastavan ainoastaan lomilla ja viikonloppuisin.

Pysykää terveinä!

-Päivi-