Uskolako se siellä?

Hei hei hei! Tulin vaan nopeasti vinkkaamaan, että valtakunnan kuumimmat böönat, eli Vappu Pimiä ja mää, ollaan uusimmassa Kaksplussassa! (tää oli nyt sitä huumoria, en siis todellisuudessa pidä itseäni valtakunnan kuumimpana böönana. mut ehkä toisiks)

Aukeaman mittaisen Kodin Risteys -jutun voit siis lukaista uusimmasta lehdestä. Valokuvaaja Pasi Leino piipahti meillä kesällä ja otti aimo läjän ihania kuvia. Ihan muutama otos on päätynyt lehteen, aika hassua nähdä nämä omat nurkat tuolviisiin paperille painettuna.

kaksplus 005

Nyt siis kipin kapin lehtikioskille, jos Kaksplussaa ei laatikkoon asti jaeta! Ja kerrottehan mulle, millaselta juttu teidän mielestä näytti?

-Päivi-

P.S. Kiitos ihan mielettömästi kannustavista ja kauniista sanoista eilisen postauksen aiheuttaman kalabaliikin tiimoilta. Olette parhaita!

Mainokset

Äidin vapaapäivä.

Koska teen nykyisin 4-päiväistä työviikkoa (suosittelen jokaiselle äidille, jos vaan mahdollista!) ja toisinaan myös lauantaitöitä, saan nauttia ihanista arkivapaista. Rento tiistainen vapaapäivä alkaa hitaasti heräillen, kun mies ja isommat lapset ovat jo hipsineet kouluun. Pienin kiharapää kömpii viereen ja painaa vielä unisen vartalonsa kylkeen kiinni. Halitaan ja heräillään rauhassa. Kikatellaan ja ihmetellään yhdessä lastenohjelmaa, jonka aiheena on dinosauruksen kakka.

Kömmitään yhdessä keittiöön, sytytetään kynttilät ja tehdään aamiaista. Syödään rauhassa, mietitään päivän ohjelmaa. Ulkoilua, ehkä kirjastoon? Leivottaisko mustikkapiirakka?

No joo… IN MY DREAMS!

Todellisuudessa herään heti puoliseiska esikoisen norsun askeliin portaissa. Jos tämän jälkeen vielä torkahdankin hetkeksi, viimeisetkin unihiekan rippeet kaikkoavat viimeistään neidin vaatetukseen liittyvien kynnyskysymysten aiheuttamaan kiljuntaan ja ovien paiskomiseen. Makuuhuoneen ovi avataan kymmenisen kertaa, koska seitsemältä aamulla on hyvä tarkistaa, että muistaahan äiti ne torstaiset halloween-juhlat. Vastaan unen keskeltä joojoo, vaikkei todellisuudessa ole taaskaan mitään hajua, mistä mahtavat puhua. Ja voin tässä ja nyt jo luvata keskiviikkoyönä leikkaavani lakanaan päänreikää, kun piti se naamiaisasu hommata…

Keskimmäinen ei saa leipäpussia auki ja kuopus kiukuttelee sukkahousuista. Nousen, ähellän itseni keittiöön avaamaan pussin ja ärähdän pienimmälle jotain kitinästä. Hän heittäytyy. Koska tytöt voi.

Mies on ilmeisesti jossain välissä lähtenyt töihin. Tai sit se on vessassa. Ei näy, ei kuulu. Luotan kuitenkin, että tallessa on. Vapaapäivän ohjelma alkaa valjeta minulle pikkuhiljaa, kun saan silmäni kunnolla auki… Taloudenhoitajakeiju on unohtanut käydä yöllä!

aamukamala 002

aamukamala 003

aamukamala 006

Ei auta kuin huokaista (ja päästää hampaiden välistä muutama tukahdutettu perkele) ja aloittaa tiskeistä. Ehkä mä vaan odotan näiltä muilta liikaa. Niinku että vois laittaa tavarat takaisin paikoilleen. Koska onhan se nyt rankkaa lapsille. Ja miehille.

Oikeesti luulen, että mua ahdistaa tämä kaaos nyt erityisesti, koska tältä mun päässäkin tuntuu tällä hetkellä. Asioita on valtavasti, nappuloita on liikaa, enkä saa niitä järjestykseen. Haluaisin olla se, joka ohjailee sitä päässä vyöryvää massaa, enkä se, joka räpiköi hädissään vastavirtaan saaden vain toisinaan päänsä hetkeksi pinnalle.

Harjoitukset jatkuvat. Jospa ensin raivaan kodin edes näennäisesti siistiksi ja vasta sitten koitan keskittyä pääni sisällä harottaviin nippeleihin. Ja koitan muistaa painaa hiukan jarruakin välillä. Ihan itseni takia.

-Päivi-

 

Naamaa ja draamaa.

Kunnon bloggarin tapaan alan olla vuosittaisen blogikriisin partaalla. Kirjoittamista en lopeta, en kai enää osaisikaan, mutta aina toisinaan mietin miksi ja kenelle kirjoitan. Tietysti ajatuksissa pyörii myös se, mistä kirjoitan. Kenestä kirjoitan. Mihin tai kehen vedän rajan?

En voi väittää, etteikö blogi olisi vuosien varrella muuttunut. Sisustusblogista on tullut enemmänkin… niin mikä? Elämäblogi? Perheblogi? Sekametelisoppa? Lifestyleblogi kuulostaa mun korviin edelleen liian hienolta. Miellän siihen kategoriaan Mulberryn laukut, Michael Korsin kellot ja design-huonekalut, en tätä rosoisen räkäistä Uskolan elämää.

Olen pohtinut, pitäisikö aihetta jotenkin rajata. Sisustusbloggaajaksi minusta ei enää sanan varsinaisessa merkityksessä ole. Aika ei vaan yksinkertaisesti riitä. Sisustusbloggarin on uudistuttava, möbleerattava ja keksittävä koko ajan jotain uutta. Mä koen kuvanneeni nämä nurkat jo niin moneen kertaan, etten itsekään jaksa samoja kuvia enää katsella. Joten en voi oikein odottaa sitä lukijoiltakaan. Kuvailenhan mä täällä toki edelleen. Mutten ehkä samaan malliin kuin ennen.

ballot

(kunnon epäsisustusbloggaajana kuvasin uudet sisustusvalot, hah!)

Mikä lukijoita sitten kiinnostaa? Statistiikan mukaan dramaattiset otsikot keräävät aina eniten lukijoita. Anonyymiys blogatessa ei niinkään herätä mielenkiintoa. Lukijat tahtovat nähdä bloggaajan, lukea hänen henkilökohtaisesta elämästään. Sellaisia me ihmiset ollaan luonnostaan. Enkä itse voi väittää olevani poikkeus.

Mutta se raja. Itse olen päättänyt, etten kirjoita lapsistani nimillä. Ehkä turhan tarkkaa, koska nykypäivänä kuka tahansa kyllä saa sellaiset asiat halutessaan selville. Lapset ovat kuitenkin jo sen ikäisiä, että olen halunnut heidät pitää jossain määrin anonyymeinä. Kuvissa lapset vilahtavat toisinaan, vaikkeivät pääasiallinen kuvausteema olekaan. Esikoiselta kysyn luvan kuvien julkaisuun, hän kun on jo ”sen ikäinen”. Suosion nimissä en myöskään aio tästä päätöksestäni luopua.

Omaa pärstääni olen uskaltanut kuvata jo enemmän. Tiedä sitten, onko se hyvä vai huono. Ymmärrän kuitenkin, että lukijat haluavat nähdä ihmisen blogin takana. Ja musta on ihanaa, kun joku joskus kaupassa tai kaupungilla tunnistaa ja mainitsee lukevansa blogiani. Hämmentävää, mutta ihanaa!

Mä olen ennenkin kysynyt teidän lukijoiden mielipiteitä blogin sisällön suhteen, mutta nyt Kaksplussaan siirtymisen jälkeen lukijakunta lienee joiltain osin vaihtunut, joten kysyn uudelleen. Mikä sinua kiinnostaa eniten Uskola -blogissa? Mistä aiheista lukisit mieluiten? Toivotko postausta jostain tietystä aiheesta? Naamaa, draamaa, vai molempia?

Kertokaa, ystävät. Kertokaa!

-Päivi-

P.S. Uskolan Facebook -sivuilla on usein hyvät jamboreet, käy tykkäilemässä!

What a day!

Hulvattomat 12 tuntia rautakauppamukavaa tälle päivälle, mutta ei haittaa, kun se sai viettää näin mahtavassa seurassa! Tällaisten päivien avulla jaksaa taas painaa sitä tavallista arkea, oli niin virkistävää!

teuvonikorautia

niko ja naama

teuvo ja teippi

Ja hei, toi Teuvo on vielä pöllömpi ku mää!

Puss och kram, nyt mä vetäydyn yöpuulle.

-Päivi-

Lämmitysaika aka. kun nurkista romanttisesti tuulee.

Mä tunsin sen. Lämpimän ja ihanan kesän jälkeen nenänpää on ensi kertaa jäässä ja varpaat tuntuu kohmeisilta. Sisällä torpassa. Alkaa vähän ärsyttää. Paleleekin valmiiksi. Tuolta se tulla taapertaa, pitkä ja helkkarin kylmä talvi, eikä siinä rouvan tuikuttelut paljon taida lämmittää. Ja voi, kuinka romanttiselta alunperin juuri talvet vanhassa talossa tuntuivatkaan. No, siinä vaiheessa kun pissi jäätyy matkalla pyttyyn, alkaa olla romantiikka aika kaukana.

Tässä vaiheessa syksyä vielä sinnitellään. Puetaan villasukkaa toisen päälle ja poltetaan läjäpäin kynttilöitä lämmön toivossa. Turkasen kallis öljylämmitys on tehnyt meistä pihejä; patterit väännetään päälle vasta viime hetkellä. Eikä niistä silloinkaan mainittavaa hyötyä ole. Haluaisiko joku lopputyönään eristää yhden vanhan talon?!

syksy ja kynttilät 006

syksy ja kynttilät 013

Takasta ollaan haaveiltu jo vuosia. Vanhat kaakeliuunit kun on joskus tuhoamisvimmassa täältä purettu pois. Tietynlainen vaalea kaakeliuuni päiväunelmissani salin nurkkaan pystytettäisiin, mutta alan olla kohta jo valmis mihin tahansa vuolukivikammotukseen. Tai ihan vaan nuotioon. (ei Arto) Kunhan olisi lämmin.

Käytännössä kuitenkin taidetaan sinnitellä ilman niin kauan, kun lottovoitto ei napsahda kohdalleen. Ja olisihan se aika kumma, kun aika huonosti tulee lottoiltua. Toivottavasti tulisija kuitenkin tulevaan viisivuotissuunnitelmaan sentään kuuluu. Muuten en ehkä ala.

syksy ja kynttilät 010

syksy ja kynttilät 017

Teille onnekkaille, jotka takan omistatte, mutta se sattuu olemaan vähän vähemmän viehättävä (eli ruma), vinkkaan yhdestä aika mainiosta kisasta. Warma-Uunit etsii Suomen ruminta takkaa. Jos sinun nurkassasi tulisijan virkaa täyttää ehta kasarikammotus, käy kurkkaamassa osallistumisohjeet täältä. Voit voittaa tonnilla ostosrahaa uutta tulisijaa varten!

Mä ainakin osallistun! Eiku ainiin, meillä ei oo sitä takkaa. Edes rumaa. 😉

Nyt menen ehkä keittämään itselleni teetä. Lämmittäähän sekin. Ainakin hetkellisesti.

-Päivi-

*edit* Mä mitään teetä oo menossa keittämään… Kuulosti vaan paljon seesteisemmältä kuin meetwurstin kitusiin survominen jääkaapilla.

Vuosien tauon jälkeen…

Vuosia mä olen tätä odottanut, tästä haaveillut ja tätä miettinyt. Nyt päällimmäisenä tunteena on jännitys, jopa pelko. Miksi mä aina menen lupautumaan kaikkeen, enhän mä enää ole nuori ja näppärä. Jospa se oli aikanaan vaan sitä teini-iän haihattelua, ei mulla oikeastaan mitään lahjoja taida olla. Sitäpaitsi, tulevien viikkojen aikataulut hirvittää ihan tosissaan.

Mutta kun… se palo. On ehkä itsekkäintä, ylimielisintä ja narsistisinta sanoa hinkuvansa lavalle, yleisön eteen, mutta sinne olen kaivannut. Ja sinne olen nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen pääsemässä.

Huomenna on siis ensimmäiset teatteriharjoitukset. Lukuharjoitus oli jo tosin reilu kuukausi sitten ja vuorosanat on tietysti yliviivattu huolellisesti. Ihan niinkuin silloin ennen. Jännittää. Osaanko olla luonteva, mitä jos yritän liikaa, ehkä en olekaan yhtään hauska! Jos ohjaaja lyttää mut heti ja juoksen vessaan pillittämään. Jos en mahdu mihinkään roolivaatteisiin ja lopulta karaan lavalla alasti!

plari 004

Parempi kai vaan hengähtää syvään. Astua mieli avoimena teatterin ovesta sisään ja pikkuhiljaa löytää oma paikkansa porukasta. Ja hei, jos mä yht’äkkiä vihaan koko hommaa ja olen ihan sysipaska, tiedänpähän lopettaa heti tän prokkiksen jälkeen. 😉

-Päivi-

Ainiin, ainiin! Jos sinulla ei vielä lokakuun Kaksplussaa ole paperiversiona, voit käydä sen lukemassa nyt digilehtenä osoitteessa http://www.kaksplus.fi/digilehti

Äitejä ja tyttäriä.

Lupasin ja vannoin. Jos minusta tulee sekä tytön että pojan äiti, kohtelen heitä täysin samalla tavoin. Tasavertaisesti. Odotan heiltä saman verran. En ole epäreilu. En odota tytöstä emäntää ja pojasta autonkorjaajaa. En.

Koin itse teini-ikäisenä, että kohdallani pätivät huomattavasti tiukemmat säännöt, kuin isoveljelläni. Odotettiin siisteyttä, täsmällisyyttä, asiallista käytöstä ja sitä, että asiat oli jämptillä tolalla. Läksyt tehty ja tiskit tiskattu. Samaa todennäköisesti odotettiin veljeltäkin, hänen vaan annettiin herkemmin niistä lipsua. Kun ei jaksa tapella ja se on ”kuitenkin vaan poika”. Toista se on sinulla. Sinusta tulee joskus äiti, sinun tulee osata pyörittää perhettä ja arkea. Kaikkea.

Nyt, sekä tyttöjen, että pojan äitinä ajatuksen tasolla olen edelleen sitä mieltä, että vaadin heiltä kaikilta yhtä paljon. Olen yhtä reilu. Siksi tekeekin niin pirun tiukkaa huomata, että käytännössä toimin tiedostamatta toisin. Epäreilusti juurikin tyttöjä kohtaan. Erityisesti esikoista.

Vaikken haluaisi sitä myöntää, odotan vanhimmalta tyttäreltä esimerkkiä pienemmille. Odotan häneltä juuri noita samoja asioita, joita minun niskaani kasattiin parikymmentä vuotta sitten. Annan pojalle helpommin anteeksi, huudan hänelle vähemmän. Vaikka eihän mun pitänyt. Tunnen itseni huonoksi.

vilma 10v 005

Pakko toisaalta tunnustaa sekin, että äidin ja tyttären välinen suhde on täysin ainutlaatuinen. Suhde, jossa lämmin rakkaus ja raivoisa kiukku kulkevat eittämättä käsi kädessä. Äidin korvaan kuiskitaan vielä aikuisenakin ne kipeimmätkin salaisuudet. Tiedostaen, että äiti ymmärtää aina lopulta. Onhan äitikin jonkun äidin tytär. Äidin kanssa otetaan toisaalta yhteen niin, etä tanner tömisee ja kurkkua korventaa. Huudetaan ja riehutaan. Puhdistetaan se ilma, joka toisinaan likaantuu liiasta samankaltaisuudesta. Jota kumpikaan ei mielellään kuitenkaan myönnä.

Niin äideissä, kuin tyttärissäkin eniten ärsyttää liian tutut piirteet. Kun huulilta lipsahtaa ”Sä oot aina just tollanen”, olisi useimmiten hyvä kurkata peiliin. Sieltä vastaan tuijottaa joku, joka on myös ”just tollanen”. Niin samanlainen, mutta kuitenkin täysin erilainen.

Koska olen itse sekä tytär, että äiti tyttärille, voin sanoa rehellisesti että on kaksi ihmistä, jotka saavat minut sadaosasekunnissa raivoihini. Ehkä ei tule tässä kohtaa yllätyksenä, että kyseessä ovat äitini ja esikoistyttäreni. Kaksi, jotka ovat niin rakkaita, mutta myös tietävät kipukohtani ja osaavat tarvittaessa painaa niistä kipeästikin.

Ei ole aina kovin helppoa olla äiti. Eikä tytärkään. Ehkä on vaan opittava nauttimaan niistä äiti-tytärsuhteen tähtihetkistä ja hammasta purren kestettävä yhteenotot. Ne kun eivät kuulemani mukaan näissä suhteissa lopu koskaan.

Ei kai niiden kuulukaan.

-Päivi-

Koululiikunta yllätti vanhemmat.

Tapahtui eräänä iltana lasten nukkumaanmenon jälkeen, talon jo hiljennyttyä. Yläkerran portailta kuuluu hiljaiset askeleet ja pieni pörröinen pää kuiskaa varovasti ”meillon muuten huomenna luistelua…”.

Ensimmäinen kirosana lipsahtaa vaistomaisesti. Miten nyt jo? Oliko siitä muka Wilmassa, onko kukaan ylipäätään käynyt lukemassa sitä? Missä ne luistimet on? Onko sillä edes luistimia? Minkä kokoiset ne on? Mistä me nyt tähän aikaan revitään sille jotkut hiivatin luistimet! Onko niiden ihan pakko luistella ihan joka vuosi?  Menisivät uimaan. Uikkarithan on kaikilla.

Samat ärräpäät heitetään ilmoille joka syksy, oli sitten kyse luistelusta tai hiihdosta. Vanhempainilloista tai hammaslääkäristä. Revitään tukkaa päästä samalla, kun pengotaan varastoja ja roikotetaan kännyköitä korvalla kysellen milloin lainamonoja, milloin luistimia.

Eikä unohdukset rajoitu tietenkään pelkästään kouluasioihin. Ihan pelkkä ensimmäinen pakkaspäivä saa mutsilla aikaan paskahalvauksen. Pipoja, hanskoja, huiveja, kenkiä… Miten mikään ei mahdu, juurihan ne oli sopivia! Lopulta päädytään lähettämään kouluun inkeriläislasten näköistä jälkikasvua, kun juuri tuossa kiireessä ei sattunut laatikosta osumaan käteen muuta kuin isoäidin 90-luvulla Mustamäen torilta kiikuttama ruusuhuivi. Muksuja nolottaa, äitiä hävettää. Miten tässä taas näin kävi?

parenting-classes-300X300

Alan olla vakuuttunut, että olen menetetty tapaus. En vaan muista, en ehdi. On kai parempi myöntyä elämään nämä vuodet jatkuvilla ylikierroksilla, ennakointi kun ei kuitenkaan ulotu ikinä näihin juttuihin asti. Jos mihinkään.

Onko muita toivottomia tapauksia langoilla?

Ainiin. Olen suunnitellut jo lähemmäs vuoden sellaisen näppärän perhekalenterin hankintaa. Olenko muistanut?

Niinpä.

-Päivi-

(kuva lainassa täältä)

 

Pidä kii.

Olen siitä onnekkaassa asemassa, että mulla on aikalailla tuttuja, paljon kavereita ja muutama tärkeä sydänystävä. Tänään näin rakkaimmista ystävistäni yhden, yli vuoden tauon jälkeen. Kun juttua jatkettiin kohtaamishetkellä lähes samasta kohdasta, kuin erotessamme toissakesänä, mietin itsekseni kuinka hienoa on, että elämääni on tupsahtanut, ja jäänyt, näitä ihmisiä. Joiden kanssa synkkaa jollain selittämättömällä tasolla.

Nämä sydänystävät ovat ikäänkuin peilikuvia itsestä. Niin hyvässä, kuin pahassakin. Pitävät kädestä kiinni tiukalla hetkellä ja jaksavat kuunnella samoja suruja viimeiseen asti, vaikka itsekin tajuaa jo kuulostavansa rikkinäiseltä levyltä. Näitä tärkeimpiä ei tarvita monta. Eikä heitä monta voi ollakaan. Niin harvan kanssa kuitenkin ajatukset kohtaa täysin.

Mulla näitä ihmisiä on kolme. Kaikki keskenään erilaisia, kaikki minulle korvaamattomia. Ihmisiä, joista en aio koskaan päästää irti. Heitä, joille ei tarvitse selittää itkuja, eikä perustella nauruja. Tiedätte, keitä olette. Kiitos, kun olette.

Halusin vaan kaikkia muitakin muistuttaa. Pitäkää niistä omista tärkeimmistänne kiinni. Ystävät eivät ole itsestäänselvyyksiä. Soitelkaa, tekstailkaa, pitäkää yhteyttä, puhukaa. Älkääkä piru vie päästäkö irti. Vaikka olis kymmenet ruuhkavuodet.

Ei mulla muuta.

-Päivi-

Huono päivä, kaatuneet puustit.

Sitten on huonoja päiviä. Niitä, kun kaikki ärsyttää. Kahvi kaatuu ohi mukin, tavarat putoilee käsistä, pienin huutaa aina väärästä kerroksesta pyyhkimään ja lopulta otsasuoni pullottaa kuin Hunks -tanssijan topattu etumus.

Kun kaikki menee päin mäntyä, kehotetaan paistamaan pannukakku. Koska haluan olla vastarannan kiiski, päätin kuitenkin leipoa korvapuusteja. No olipa hyvä idea. Kanelit pitkin tasoja, raesokerikuorrute lattioilla. Valmiit puustit eivät piruuttaankaan pysyneet nätteinä, vaan läsähtivät kumoon kuin kirsikkana kakkaisen maanantaikakun päälle.

Viime viikolla taisin olla kertaalleen samankaltaisen päivän kourissa ja puhisin työkaverilleni, kuinka olisi kokonaan voinut jäädä  heräämättä. Hän kehotti rauhallisella, kokeneella äänellä hengittää kerran syvään ja aloittaa alusta. Päivä kun ei ole missään kohtaa vielä menetetty. Helvetin hyvä neuvo.

bullat 004

bullat 006

Niinpä hengitän nyt vielä erityisen syvään, aurinkotervehdin itseäni ja survon kitusiini pellille läsähtäneen, mutta erittäin oivan makuisen korvapuustin. Jos tämä päivä ei enää pelastukaan, huomisella on vielä toivoa. Ehkä parempi varmuuden vuoksi painua aika pian pehkuihin. Jotta huominen olisi jo kohta.

Teillä on ollut parempi maanantai, eikö?

-Päivi-

P.s. Kaatuneita tai ei, puustit olivat erityisen hyviä. Kokeilin ekan kerran valkoisen sokerin sijaan täytteeseen fariinisokrua. Toimii ku junan vessa!