Joulun avaus.

Tasan kuukausi jouluaattoon! Sieltä se jälleen tulla jollottaa, joka kerta yhtä suurena yllätyksenä (ja hiukan pyytämättäkin…). Uudenkaupungin joulu starttaa perinteisesti marraskuun lopulla joulukadun avauksella, jouluvalojen syttymisellä ja Wanhanajan markkinoilla. Tänä vuonna pääsin minäkin kiertelemään käsityöläiskojuja ja värjöttelemään tien reunalle tonttukulkueen ohimarssia odottaen. Olo oli samaan aikaan haikea ja vapautunut. Kuinka paljon vähemmällä työmäärällä pääsenkään tänä jouluna, kuin kahtena edellisenä. Toisaalta ikävöin omaa, pikkuista putiikkiani ihan valtavasti. Se oli mulle kuitenkin aika tärkeä.

Wanhan ajan markkinoilla oli jälleen toinen toistaan kauniimpia käsitöitä, leivonnaisia, kransseja ja muita jouluisia myytäviä. Ja väkeäkin oli liikkeellä kiitettävästi. Ilma oli tosi kolea ja saatiinpa niskaan ihan ehdat rae- ja räntäkuurotkin.

Huvittavinta tässä joulukadun avauksessa taitaa kuitenkin olla se, kuinka aikuisetkin ihmiset höpsähtävät kuorma-auton lavalta lentävien, ilmaisten karamellien vuoksi. Lapsille tämä on aina ollut, ja tulee olemaan, kova juttu, joten ehkä aikuisetkin voisivat jättää sen karkkien perään syöksymisen muksuille.

Nyt on siis virallisesti jouluinen aika polkaistu käyntiin, ainakin täällä meillä. Pieni pakkanen ja lumikerros ei tosin tekisi pahaa jouluun virittäytymisen kannalta. Ainuttakaan joululahjaa en vielä ole hankkinut, ehkä pikkuhiljaa voisi ajatuksen sillekin asialle antaa..?

Tänään ei kuitenkaan ehdi. Vuorosanojen pänttäämistä tiedossa. 🙂

-Päivi-

On the radio.

Voi maailma. Myönnän olleeni täysin varma että kuulostan aivan idiootilta Yle Radio Suomen lihavuutta koskevassa keskustelussa. Itselle jäi lähinnä fiilis änkyttämisestä ja ajatusten karkailusta, kehotin eilen jo ystäväänikin muistuttamaan, etten enää lupaudu mihinkään asiallisiin keskusteluihin. Ku en vaan osaa.

Lopulta olin kuitenkin aika iloisesti yllättynyt, kun en kuulostanutkaan täysin dorkalta! (ja hei, onneks niillä on vehkeet, millä saivat leikattua kököimmät kohdat pois) Oli kyllä omituista kuunnella itseään. Siis tuoltako mun ääneni kuulostaa? Olin myös yllättynyt, kuinka rauhalliselta olen saanut itseni kuulostamaan.

Ylpeä on ehkä väärä sana, mutta iloinen ja tyytyväinen olen kuitenkin lopulta. Ja hirmuisen onnellinen siitä, millaisia mahdollisuuksia tieni varrelle on blogin kautta tullut. Kiitollinen. Se on ehkä oikea sana.

Jos missasit radio-ohjelman, voit käydä sen kuuntelemassa täällä.

Kanssani keskustelemassa kirjailija ja toimittaja Pekka Hiltunen. Toimittajana Sanna Jussila. Kiitos Taustapeilin porukalle kutsusta. Tää oli lopulta aika hienoa.

-Päivi-

 

Asennekysymys.

Mun on ollut aina vähän vaikeuksia ymmärtää hapannaamoja. Ihmisiä, jotka suorittavat elämää. Tyyppejä, joille tärkeintä on, että kaikki on suorassa ja niin penteleen täydellistä. Kivikasvoisia vastaantulijoita, joille pelkkä hymyilykin tarkoittaa kontrollin menettämistä.

Ja voi kuulkaa, tiedän juuri tasan tarkkaan, kuinka kaltaiseni pyryharakat ärsyttävät edellämainitun tyyppisiä ihmisiä. Mutta minä pidän lähes elämäntehtävänäni tätä pyryharakoimista. Jos voin esimerkilläni vapauttaa yhdenkin kanssaeläjän kivikasvoisten valtakunnasta, tunnen onnistumista. Katsokaas, elämähän ei lopulta ole niin kovin vakavaa!

Ihan alkuun on hyvä harjoitella hymyilemistä. Ei kovinkaan vaikeaa ja ihan kokonaan ilmaista! Jos et heti kykene venyttämään huulia äärimmilleen siten, että hampaatkin vilahtavat, kokeile aluksi hymyillä pienesti. Ei satu kovinkaan paljon, paitsi jos sinusta on coolimpaa näyttää jatkuvasti juuri purkillisen hapansilakkaa nauttineelta. Tuolloinkin kivut tuntuvat lähinnä sielussa.

En lakkaa ihmettelemästä esimerkiksi asiakaspalvelutehtävissä työskenteleviä ihmisiä, jotka eivät sitten niin millään saa revittyä naamaansa edes johonkin etäisesti hymyä muistuttavaan asentoon. Tai eivät tervehdittäessä vastaa. Sama pätee toisinkin päin. On kohteliasta puhuteltaessa vastata. Se nyt vaan on niin.

Niin kauan, kun hommat on hoidettu, ketään ei loukata ja elämä maistuu mukavalta, en ymmärrä miksei saisi iloita, nauraa ja piru vie, vaikka tanssiakin jos siltä tuntuu?

Mä toivon vielä kiikkustuolissakin olevani yhtä älytön tyyppi ja nauravani yhtä kovaa, kuin nykyäänkin. Ihan vaikka vaan ärsyttääkseni viereisen tuolin tosikkoa. Lällislää.

-Päivi-

Puuskutustauko.

Meinasin otsikoida hengähdystauoksi, mutta tälläinen pikkujoulujen jälkeinen sunnuntai menee niin kovin helposti puuskuttamisen puolelle… Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Kulunut viikko oli aika uuvuttava. Perustöiden lisäksi paljon niitä kuuluisia muuttujia kaverisynttäreistä kaksiin pikkujouluihin. Ja olipa torstaina vielä se radiokeskustelun nauhoituskin… Enpä muista koska olisin ollut päivän jälkeen yhtä uupunut. Vaikka itse nauhoitus ei kestänyt kuin reilut puoli tuntia, oli jännitys ilmeisesti kuluttanut voimia. Ja se kyllä taitaa valitettavasti kuulua itse keskustelussakin änkytyksenä ja jonkinlaisena itsestäänselvyyksien toisteluna. Ajattelin jo hetken, että ehkä ”unohdankin” kertoa teille, koska keskustelu tulee ulos, enkä itsekään kuuntelisi koko roskaa, mutta pöh! Tuli mitä tuli, eipä tuo nyt niin vakavaa ole! Eli keskustelua ”pläskistä” Taustapeilissä Yle Radio Suomen taajuudella tulevana torstaina klo 17.30. Pientä alustusta ohjelmasta löytyy täältä.

Huomenna jatkuu taas teatteritreenit oikein toden teolla, joten arkikiireen määrä pysyttelee vakiona. Koitan käyttää huomisen vapaapäivän hyödyllisesti ja kirjotella jokusen postauksen valmiiksi, jotta blogi ei ihan hautaudu muiden harrasteiden alle. Postausideoita saa mieluusti esittää, pää lyö nimittäin ainakin nyt aivan tyhjää… Eilisellä viinillä tuskin on mitään osuutta asiaan. 😉

Kuva on isänpäivän, jokseenkin hikisestä, aamiaisesta, eikä liity mihinkään. En vaan nyt löytänyt mitään mielenkiintoisempaakaan. Heh.

Jatkan puuskuttamista sohvalla. Huomenna oon reipas. Tosi.

-Päivi-

Äidin suusta TOP 10.

Joskus sitä huomaa hieman toistavansa itseään. Toisaalta kertauksen sanotaan olevan opintojen äiti ja äiti on ehdottomasti kertauksen kuningatar. Silmiini osui jokin aika sitten teksti, johon oli listattu äitien useimmin käyttämät hokemat. En muista listan sisältöä tarkemmin, mutta omaani ei kovinkaan kauaa tarvinnut miettiä… Näitä lausahduksia jakelen lapsilleni kyllästymiseen (omaanikin) asti.

1. Jos et nyt lopeta, niin…

Lausutaan usein suhisemalla ja hiljaa, useimmiten julkisella paikalla, kuten kahvilassa, kaupassa, uimahallissa, teatterissa tai muussa asiallista käytöstä vaativassa ympäristössä.

Esimerkki: Lähdetään lapsen kanssa kaksin viettämään kivaa päivää. Pysähdytään kahville. Ennen ensimmäistäkään siemaisua mukula on syönyt jäätelöä lattian kautta, heilunut mehulasin nurin, latonut kaikki tuntemansa vessasanat mahdollisimman kuuluvalla äänellä ja on juuri piilottamassa kuolasta niljakkaan jäätelöpaperinsa kukkaruukkuun.

Käyttö tilanteessa: Jos et nyt lopeta, niin soitan/tekstaan/faksaan (?!?) joulupukille, etkä saa enää yhtään joululahjaa! IKINÄ! //Uhkauksen käyttö päättyy useimmiten lapsen holtittomaan itkuun ja äidin huonoon omaantuntoon.

2. Kysy iskältä.

Lausutaan useimmiten huolettomasti, kuin itsekin tietäisit vastauksen, mutta satut vaan juuri kyseisellä hetkellä olemaan aivan liian kiireinen ja tärkeä vastataksesi.

Esimerkki: Koululainen asettaa valtavan kasan numeroitua ruutupaperia eteesi ja ilmoittaa epämääräisen viivan numeroiden yllä tarkoittavan jakokulmaa.

Käyttö tilanteessa: Kysy iskältä.

3. Mulle on ihan sama kumpi alotti, nyt lopetatte!

Lausutaan usein äkämystyneenä ja kyllästyneenä lasten nahisteluun.

Esimerkki: Lapset leikkivät kiltisti sovussa siten, että saatat keskittyä itsekin vaikkapa kirjan lukemiseen. Juuri, kun alat päästä juoneen sisälle, yläkerrassa paukahtaa ovi ja kuuluu selkeitä erimielisyyden ääniä, kuten kiljuntaa. Kysyttäessä syytä moiseen kalabaliikkiin, vastaus on luokkaa ”mäentehnymitäänjasitäpaitsitoialotti!”

Käyttö tilanteessa: Mulle on ihan sama kumpi alotti, nyt lopetatte molemmat! Mä en jaksa AINA kuunnella blaablaablaa. //Toteamuksen tehoa voi halutessaan yrittää korostaa uhkauksella. Katso kohta 1.

4. Ei ne hanskat siellä taskussa lämmitä.

Lausutaan usein tietäväisellä ja äitimäisellä mäkätysäänellä.

Esimerkki: Lapsi tulee pihalta sormet paloautonpunaisina ja valittelee käsien kamalaa kihelmöintiä.

Käyttö tilanteessa: mäkämäkä, mäkämäkämäkä! Eikä ne hanskat sitäpaitsi siellä taskussa paljon lämmitä! //Lauseen teho seuraavaa kertaa ajatellen täysin mitätön.

5. Mä en lähde sun kanssa enää IKINÄ mihinkään!

Lausutaan useimmiten liian ruusuisilla odotuksilla ladatun yhteisen hetken päätteeksi.

Esimerkki: Viet esikoisesi shoppailemaan, tarkoituksena viettää kiva kahdenkeskinen iltapäivä. Olette sopineet etukäteen millaisia juttuja nyt saa ja millaisia ei. Lopulta vaatteiden sovittaminen päättyy armottomaan kitinään, koska äidillä on ihan kakka maku ja kaikki on rumaa.

Käyttö tilanteessa: Miks tää on AINA sun kanssa tällästä?! Mä en lähde sun kanssa kyllä enää IKINÄ mihinkään! //Voidaan käyttää myös yhdessä kohdan 1. kanssa.

6. Kenen sukat?

Lausutaan useimmiten kyllästyneenä ja väsähtäneenä.

Esimerkki: Laahustat töistä kotiin ja eteisessä sinua on vastassa kasa vaatteita. Käsket lasten korjata jälkensä. Jatkat matkaa olohuoneeseen ja katseesi osuu epämääräiseen myttyyn pöydällä…

Käyttö tilanteessa: Kenen sukat on olohuoneen pöydällä?! //Lausahdusta voi jatkaa epämääräisellä jupinalla siitä, kuinka kukaan ei välitä mistään ja miks mun yksin aina täytyy.

7. Koska siellä on kylmä!

Lausutaan toteavalla ”kyllä äiti tietää!” -äänellä.

Esimerkki: Poika ei suostu pukemaan pitkiä kalsareita. Asiasta jankutetaan jonkin aikaa, poika perustelee päätöstään moninaisin tavoin. Kitisten, märisten ja haukkuen typeriä kalsareita. Lopulta hän erehtyy kysymään miksi muka kyseiset kalsarit pitäisi pukea.

Käyttö tilanteessa: Koska siellä on kylmä ja mä en halua että sä tulet kipeäksi!

8. Kohta.

Lausutaan hieman epämääräisesti, kun ei osata antaa tarkempaa aikamäärettä.

Esimerkki: Koska ruoka on valmista? Koska lähdetään? Koska ollaan perillä? Koska me saadaan kattoo se leffa? Koskakoskakoska?

Käyttö tilanteessa: Kohta. Ihan kohta.

9. Koska mä sanon niin!

Lausutaan tiukasti, ”koska mää määrään” -asenteella. Käytetään usein, kun muut perustelut on todettu tehottomiksi.

Esimerkki: Lapset nousevat toisinaan kapinaan, esimerkiksi siivoukseen liittyvissä kysymyksissä. He yrittävät viimeiseen asti nyhtää syitä siihen, miksi juuri heidän on tyhjennettävä tiskikone tai miksi imuroitava juuri tänään.

Käyttö tilanteessa: Sinä teet niin, koska mä sanon niin!

10. NYT SITTE!

Huudetaan viimeisillä äänijänteiden rippeillä, kun mikään muu ei enää auta. Joku täysin luokaton vanhempi saattaisi ryydittää karjaisua asiattomalla voimasanalla.

Esimerkki: Lapsilla jäätävä iltavilli. Puoleen tuntiin mikään ei ole mennyt perille. Riehunta jatkuu iltapalat/pesut/pisut. Itsekin väsynyt äiti koittaa kaikilla voimillaan pysyä tyynenä, mutta joutuu lopulta turvautumaan kaikkien vanhempien kaikenkattavaan lempihuutoon.

Käyttö tilanteessa: NYT SITTE!!!

Unohtuiko joku?

-Päivi-

P.S. Ken väittää, ettei ihminen polveudu apinasta, katsokoon ylläolevan kuvasarjan uudestaan.

Kuka vei JouluPäivin?

Olen huolissani itsestäni. Eräs oleellinen osa Päiviyttä on kadoksissa. Nimittäin JouluPäivi.

Vielä muutama vuosi sitten, kun ihmiset totuttelivat vasta ensimmäisiin syyssateisiin, JouluPäivi vielä koitti himmailla, ettei ripustelisi ensimmäisiä jouluvaloja ikkunoihin. Ensimmäiset joulutortut JouluPäivi leipoi jo syyskuun loppupuolella, harvoissa tapauksissa malttoi odottaa lokakuun puolelle. Rajattoman joululevy korkattiin samoihin aikoihin ja glögiä lämmiteltiin tuosta lähtien jo viikottain.

Muiden kauhistellessa Halloweenin aikoihin kauppoihin ilmestyviä joulusuklaita, JouluPäivi hihkui sisäistä paloa; enää pari kuukautta h-hetkeen! Asioiden listaamista muutenkin rakastava JouluPäivi kirjoitti joulua varten monta eri listaa. Ruoat jakautuivat etukäteen hankittaviin ja viimetipan hankintoihin ja näitä edelsi tietysti joulunajan ruokalista. On toki sanomattakin selvää, että lahjalistat JouluPäivi kirjoitti ylös ajoissa ja huolella. Tulostetusta aanelosesta on niin näppärä vetää kynällä yli, kun kukin lahja oli hankittu!

JouluPäivi aloitti kodin juhlaan koristautumisen pikkuhiljaa valoista, tuoksuista ja musiikista. Lopullinen joulusiivous tapahtui vasta muutama päivä ennen joulua, silloin kuurattiinkin kaikki paikat erityisellä huolella, vaihdettiin matot ja liinat. JouluPäivi piti pyhäinhäväistyksenä nukkua aaton vastaista yötä kuluneissa lakanoissa, joten aatonaattona vaihdettiin viimeiseksi illalla vielä lakanat. Ja pestiin sauna.

JouluPäivi eli noin kuudesosan vuodesta fiilistellen joulua, ainoa tunnelman pilaaja oli vesisade. JouluPäivi ei sietänyt vesisadetta kesken kauneimman juhlan. Joulunahan kuuluu sataa lunta!

No, nyt on päässyt käymään niin, että JouluPäivi on kadonnut! TavisPäiville on suunnattoman vaikeaa jo toista vuotta peräkkäin ajatella lähestyvää joulua. Ei valmiina listan listaa, ei ripustettuna yhtään jouluvaloa. Lahjoille en ole uhrannut ajatustakaan ja vielä vähemmän ruoille. Mitä on tapahtunut?! Kuka ryösti JouluPäivin? Olisitko ystävällinen ja palauttaisit? Olisi niin paljon mukavampi innostua tästä minulle ennen niin tärkeästä juhlasta.

Kaivoin muutaman kuvan viime joululta, josta siitäkin tuli lopulta oikein mainio joulu, vaikkei JouluPäiviä näkynytkään. Jokohan näillä saatais houkuteltua karkulainen esiin..?

Ei kyllä oikein meinaa tuntua missään… Olisiko teillä hyviä vinkkejä JouluPäivin esiinhoukuttelemiseksi? Missä vaiheessa teitä alkaa jouluttaa, vai annatteko joulufiiliksen tulla omalla painollaan vasta aattoaamuna? Ja hyviä joulumusavinkkejä otetaan vastaan myös! Jospa JouluPäivi sittenkin ehtisi vielä mukaan tämän joulun tohinoihin.

-Jouluton Päivi-

Suht puhdas jälkipyykki.

Aika hurja viikko. Enpä olisi uskonut pläski-tekstin syöksyessä näppikselläni, että palautteen määrästä tulisi näin valtaisa. Odotin lähinnä joitain kymmeniä tykkäyksiä ja muutamia aktiivisia terveysterroristien kommentteja siitä, kuinka ylipaino on haitallista nivelille. Onneksi näitä ei mahtunut joukkoon kuin muutama, vaan olitte todella osanneet lukea tekstin oikein, näitte metsän puilta. Pointti ei ollut lihavuuden tai epäterveiden elintapojen ihannoinnissa, eikä myöskään ”olen ylpeä kiloistani” -tyyppisessä julistamisessa. Ajatus lähti muistoista, haavoittavista sanoista, erilaisuudesta ja itsetuntokysymyksistä.

Palaute on ollut aivan uskomatonta! Herkistyneenä olen lukenut tarinoitanne, muistojanne, kipeitä ajatuksianne itsensä hyväksymisestä ja satuttavista sanoista, jotka eivät ole vuosikymmenten jälkeenkään unohtuneet. Aina on valitettavasti myös niitä, jotka mielestään tietävät paremmin ja kokevat jostain käsittämättömästä syystä olevansa asemassa, jossa voivat neuvoa tai alistaa muiden elämäntyyliä tai ulkonäköä.

Ilkeät sanat satuttavat vielä aikuisenakin, ja toivon todella, ettei kukaan enää joutuisi ulkonäkörasismin uhriksi. Jos yksikin ihminen luettuaan kirjoitukseni ajattelee kahdesti, ennenkuin päästää haavoittavia sanoja suustaan, koen etten ”tullut kaapista” turhaan.

Kiitos vielä kerran upeista tarinoistanne ja ymmärryksestänne. Tykkäyksistänne ja mielettömästä jakomäärästä sosiaalisessa mediassa. Asia on suuri ja tärkeä ja toivon, ettei se unohdu, vaikka tämä nimenomainen teksti pikkuhiljaa jääkin unholaan. Ensi viikolla minä pääsen jatkamaan asian puimista vielä radioaalloilla eräässä valtakunnallisessa keskusteluohjelmassa. Mutta siitä enemmän sitten ensi viikolla.

Ihastuttavaa viikonloppua! Pitäkää toisistanne huolta.

-Päivi-

P.S. Mä lupasin aamulla, että postaan jostain mustikkapiirakka -hommista, mutta tämä aihe vaati vielä pienen jälkipuinnin. Seuraavalla kerralla sitten jo jotain ihan muuta. Promise.

Pikkasen pläski.

”No tämä tyttö se on ollut ruoka-aikaan kotona!”

Synnyin isokokoisena. Roteva tyttö, jolla oli leipurin kädet. Kasvoin isokokoisena. Iloinen ja positiivinen, mutta pyöreä tyttö. En osannut ajatella olevani poikkeava muulloin, kuin jonkun siitä mainitessa. Oli kavereita. Leikin, pelasin ja harrastin. Ihan kuten kuka tahansa ikäiseni.

”Sadan kilon keijukainen!”

Koulussa haukuttiin plösöksi. Pidin toisten mollaamista ylipäätään typeränä ja pistelin suulaana tyttönä haukkujilleni takaisin. Muistan jo lapsena, kädet lanteilla lausuneeni topakasti legendaarisen läskien puolustuspuheenvuoron ”itsepä läskini kannan!”. Harrastin monenlaista, pyöräilin ja pelasin ulkopelejä. Mutta kun jäätelö oli niin hirmuisen hyvää. Ja hopeatoffeet. Äiti puhui hitaasta aineenvaihdunnasta. En ymmärtänyt sen merkitystä, mutta puolustauduin siitä lähtien sillä. Ja kolmannella läskilegendalla ”painavat luut”.

”Sinähän oot jo isompi ku äitis!”

Teini-ikää lähestyessäni, alkoi myös aikuisten huomio lisääntyä. Sain kommentteja aikaisin kehittyneistä rinnoistani (mutta kun se on muutenkin niin pyöreä), enkä unohda koskaan vertailuja ikätovereihini. Muut kun kasvoivat pituutta, minun katsottiin vaan pyöristyneen. Juhlissa saatettiin ”vaivihkaa” kommentoida ottamaani kakkupalasta ja viimeinen lätty tai kääretortun kappale oli usein varattu minulle. Kyllähän Päiville maistuu!

”Yllättävän sirot nilkat noin paksulla tytöllä.”

Olin hämmentynyt nimenomaan aikuisten käytöksestä. Toisten lasten ja nuorten läskihuuteluihin osasin vastata samalla mitalla, mutta aikuisille en uskaltanut. Ihmettelin, miksen kelpaa. Olin kuitenkin reipas ja iloinen, lauloin ja tanssin. Olin aktiivinen. Minua kummastutti vihjailut laihduttamisesta, olin kuitenkin vasta kasvuiässä. Miten itsekin isokokoiset aikuiset kokivat oikeudekseen arvostella minua? Koulussa puhuttiin suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvosta, minä koin olevani vain puoliksi hyväksytty.

”Olit kuulemma laihtunut, mutta näyttäishän tuota vielä tuossa olevan.”

Olen ollut lähes koko elämäni ylipainoinen. Läski ja plösö. Lukiovuosina käväisin normaalipainossa, rahat kun käytettiin aikalailla kaikkeen muuhun, kuin ruokaan. Koin ensimmäistä kertaa saavani myös vastakkaisen sukupuolen huomiota ulkonäköni takia. Entinen lihava hassu tyttö laskettiinkin yht’äkkiä viehättäväksi. Suorasanainen olin edelleen, pelotin ympäriltäni sekä miehiä että naisia suorasukaisuudellani. Ja nautin siitä.

”Ei meillä kyllä sinun koossasi ole yhtään hääpukua.”

Vakiintuminen ja elämän tasaantuminen toi kiloja takaisin. Olin taas se, joka mennessään lääkäriin valittamaan korvakipua, marssikin vastaanotolta ulos ravitsemusterapeutin lähete kainalossa. Äitiysneuvolakäynnit pelotti. Huijasin usein lukuja hieman alaspäin, ammattilaisille kun ei auttanut tarinat hitaasta aineenvaihdunnasta tai painavista luista. Käytin löysiä vaatteita ja nuhjaannuin kotona. Kokeilin pisteidenlaskua, kaalikeittokuureja ja syömättömyyttä. Selailin vaatekuvastoja ajatuksella ”sitku mä oon laiha”. Paino nousi ja laski. Ja toisinpäin. Tuijotin vain lukuja.

”Eräskin nainen laihtui useita kymmeniä kiloja syömällä erilaisia puuroja. Kokeile sinäkin!”

Neuvoja on sadellut aina. Loistavia tapoja laihduttaa. Saavuttaa normien mukainen ulkonäkö. Tulla hyväksytyksi. Ihan vaivihkaa vaan vinkkaan, että netissä on niitä erilaisia kiloklubeja. Oletko salilla käynyt? Uiminenhan on oikein hyvää liikuntaa. Sun kannattais noi karkit kyllä jättää syömättä. Naapurin Lissu laski kaloreita ja on nyt tikkulaiha. Lihavien tyyliin minäkin osoitin kahvihetkillä omaavani itsekurin ja jätin tarjotut leivokset syömättä. Tunsin suurta onnistumisen tunnetta.

”Upea nainenhan sinä olet!”

Yli kolmekymmentä vuotta paksuna. Itkua, harmia, itsetunto-ongelmia. Sanoja, jotka ovat jättäneet ikuiset jäljet. Arpia, jotka eivät lähde. Ajatuksia, joista ei pääse koskaan eroon. Vuodet ovat myös opettaneet. Jos voin itse hyvin, miksi olisin kellekään tilivelvollinen painostani. Omat kokemukset ovat saaneet myös varpailleen. Havainnoin lapsiani. Toivon, etteivät he joudu koskaan kokemaan vastaavaa. Tiedän, kuinka paljon ajattelemattomat sanat voivat satuttaa. Vaikka eihän niitä koskaan pahalla sanota. Ihan vaan vinkkinä parempaan elämään.

Olen edelleen pläski. Vähän enemmän, kuin viisi vuotta sitten, vähän vähemmän, kuin viime keväänä. Mulla on ihan hyvä olo. Ainahan voisin olla laihempi. Mulla vois olla pidemmät hiukset, kaarevammat ripset. Voisin olla seesteisempi, nauraa hiljempaa ja toisinaan pitää suuni myös kiinni. Mutta arvatkaa mitä? Mä en taida haluta. Tykkään elämästäni ja itsestäni liikaa juuri näin käyttääkseni energiaani kuureihin tai dieetteihin.

Se mitä mä nyt toivon tällä viestittäväni, on se, että ajatellaan kaikki ennen kuin päästetään niitä ihan hyvällä tarkoitettuja sammakoita suustamme. Lapset ja nuoret ovat niin vaikutuksille alttiita. Eikä ne unohda. Koitetaan me osaltamme antaa hyvä pohja tulevien sukupolvien itsetunnoille.

-Pläski-

 

Äitikriisi vol. 278

Nyt ottaa koville. Mun tyttärestä on tulossa teini. 10,5 -vuotiaana tää käyttäytyy samoin, ku minä aikanaan ehkä yläasteen alussa. Kai se todellakin sitten vaan alkaa aiemmin ja aiemmin, eikä käy vastaan pyristeleminen. Varmaan on silti sanomattakin selvää, että kyllä kolmeykkösenä ottaa hiukan koville olla varhaisteinin mutsi. (Ja tässä kohtaa alan vaistomaisesti laskea, että jos neiti saa ensimmäisen lapsensa saman ikäisenä kuin minä, musta tulee mummu nelikymppisenä. Okei, yök!)

Teiniintyminen tapahtuu lapsilla ikävästi vaivihkaa. Yhtenä päivänä ne leikkii barbeilla ja seuraavana kertovatkin yht’äkkiä, että ”mun tietsikka lagaa ja älä äiti ragee!” En edes esitä ymmärtäväni, vaan tunnen itseni suosiolla vähintään kuuskymppiseksi. Huomaan, että pikkuhiljaa kaverit ajaa vanhempien ohitse ja pahimmillaan (tai parhaimmillaan, riippuu päivästä) koko likkaa ei näy kuin ruoka-aikoihin. Pikkusisaruksia dissataan (joo, tän mäkin osaan), eikä päästetä enää huoneeseen. Äidille annetaan lähes ainoastaan palautetta, kuten ”aika outo takki, ei pahalla” tai ”sun tukka on aika seko, ei pahalla”. Joskus tekisi mieli tukkia likan sanainen arkku hetkeksi. Ei pahalla.

Olen oppinut myös viime aikoina, että ulkohousut on vauvoille, pinkki on ällöttävä väri, suurin osa ruoista haisee yrjölle ja äiti on ripuli. Suurin mielenkiinto keskittyy koulun sijaan korviksiin, kynsilakkoihin ja kavereiden kanssa chattailyyn Whatsappissa. Ja niinhän sen kuuluukin. Olen tosi huojentunut, että tytöllä on kavereita ja hän on selvästi onnellinen. Äkäinen luonne, mutta onnellinen.

Mutta kun äidin kuuluu vähän ahdistua. Mihin mun pieni tyttö meni? Kuka on tämä iso neiti, jolle ostetaan dödöä ja joka puhuu nuorisoa? Ollaanko kohta siinä kuuluisan ”kun sinusta kohta tulee nainen” -puheen kohdalla?

Emmää ala. Mutta eikös lapset kasva kasvattamattakin? Kun vaan muistaa ruokkia ja toisinaan vähän kastelee?

-Päivi-

HURTS!

Johan oli viikonloppu! Täynnä tunteita suurenmoisesta ilosta kaihoon, vapauttavia hetkiä ihanassa tyttöporukassa, pitkiä tunteja bussissa. Väsymystä, raihnaisuutta, tanssia, laulua, naurua, itkuakin. Huviveronhan sitä näistä hetkistä joutuu maksamaan, usein oikein korkojen kera, mutta oli kyllä sen arvoista.

Viikonlopun kohokohta oli ihanan brittiläisen Hurts -yhtyeen jäähallikeikka. Ja mikä keikka se olikaan! Vajaassa kahdessa tunnissa ehdin käydä läpi lähes koko tunteiden kirjon, jopa siinä määrin, että viimeinen biisi kirvoitti spontaanin itkunkin. Bändin viimeisin levy, Exile, on ollut mulle aika tärkeä. Sen avulla ja kautta olen käynyt läpi aika isoja asioita, joten biiseistä lyriikoineen on tullut mulle myös jollain tavalla kovasti henkilökohtaisia. Ehkä siitäkin syystä konsertti oli mulle aika kokonaisvaltainen kokemus. Eikä unohdu varmasti koskaan.

Tottakai tyttöjen viikonloppuun kuului myös punaviini, hyvä ruoka ja tanssiminen pikkutunneille. Olipa muuten älyttömän vapauttavaa käydä baarissa jossain muualla, kuin täällä landella. Ei tuttuja, ei kummastuneita (saati paheksuvia) katseita, ei torttutukkaisia örisijöitä.

Kuvat on pääasiassa kännykkäräpsyjä hurmoksen keskeltä, tärisevin käsin otettuja, joten antakaa anteeksi.

Upea ilta, mahtavat jamit, ihania muistoja! Kuukausittainen, no okei, ainakin puolivuosittainen, irtautuminen pitäisi olla jokaiselle vanhemmalle ihan must! Tekee tosi hyvää muistaa välillä, että elämässä on muutakin, kuin pinaattilätyt ja kuravaaterumba.

Sattuiko kukaan lukijoista olemaan lauantaisella keikalla? Tai muuten Hurts -fani?

-Päivi-

P.S. Unohdin mun ”panisin” -listalta Theo Hutchcraftin! Tsiisös mikä kuumuus! Ja se ääni… Värähtää!