Pienen pojan unelma

En tiedä, voinko äitinä tulla mistään onnellisemmaksi, kuin nähdessäni oman lapseni unelman toteutuvan. Säihkyvät silmät ja jännittyneen hymyn. Tapahtuman jälkeisen innokkaan puheripulin.

Saatiin eilen ex-tempore tilaisuus päästä nopeasti tapaamaan pätkäpojan suurta idolia, Susijengin sentteriä, oman kylän poikaa, ”meidän Junnua”. Pientä jännitti mahdottomasti, mutta onneksi Junnu oli selkeästi jutellut korisjunioreiden kanssa aiemminkin ja pätkäkin vastaili lyhytsanaisesti.

Nyt on pelipaidassa nimmari, läjä kuvia idolin tapaamisesta ja tärkeä muisto tsemppaavalta maajoukkuepelaajalta.

Tuleva takamies meni tapaamisen jälkeen huoneeseensa veivaamaan layuppeja ja muisti vielä tänäänkin kertoa, kuinka siistiä oli tavata Gerald Lee jr. Yksi asia tosin jäi harmittamaan. ”Mä unohdin kysyä siltä millasta on olla telkkarissa.”

-Päivi-

Reissuhuomioita.

Kuten varmaan on kaikille käynyt jo enemmänkin kuin selväksi, me käytiin tosiaan viikonloppuna pikareissulla Espanjassa katsomassa koripalloa. Tunnelma oli matkalla aivan käsittämätön, eikä vähiten mielettömän suomalaisfanilauman takia, mutta tarkempaa retkipostausta vasta myöhemmin. Nyt kuitenkin joitain koottuja huomioita matkan varrelta.

* herääminen puoli kahdelta yöllä tekee fyysisesti kipeää

* erään valtakunnallisen huoltoasemaketjun sämpylät muistuttavat pesusientä. Myös maultaan.

* Jari Litmaseen voi törmätä dödöhyllyllä klo 5.15 aamulla

* Jari Litmasesta voi ottaa innoissaan oikein kaksi kuvaa. Joista molemmat tärähtää.

* lentokoneessa tarjottu sämpylä on todennäköisesti valmistettu yhteistyössä erään valtakunnallisen huoltoasemaketjun kanssa

* osaan nukahtaa muuallakin, kuin sängyssä. Esim. linja-autossa ja lentokoneessa. 32 vuotta meni sen opetteluun.

* espanjalaiset ruokakaupat on piilotettu

* aamiaiseksi voi helposti syödä lautasellisen makkaroita ja hedelmiä. Naisellista.

* näin Jeesuksen. Nyt siihen on pakko uskoa.

* (tapaamamme) espanjalaiset eivät puhu englantia. Siis yhtään. Ei edes ”coffee” tai ”milk”. Onneks me ymmärrettiin sujuvasti sekä espanjaa, että baskia. Café? Leche? Bolas mentas? Si si!

* mun mies vastaa aina ulkomailla kaikille ruotsiksi. Muka sisämaan kasvatti.

* suomalaiset korisfanit on hulluja, mutta osaavat käyttäytyä

* paitsi minä. Kirosin katsomossa kuin merimies ja sain useiden miesten korvat punottamaan. Mieheni sai lähinnä sääliviä katseita.

* neljässä päivässä ehtii tulla käsittämätön ikävä lapsia.

* korispelissä kannustaminen on fyysisesti uuvuttavaa hommaa. Siellä mitään istua ehdi.

* jos bussi joskus hajoaa, se tekee sen matkalla lentokentälle

* espanjalaislapset leikkivät ja pelaavat palloa joka paikassa, myös kirkon pihassa. Eikä kukaan kiellä. Ihanan vapauttavaa!

* ääni voi lähteä huutamisesta

* nykyihmiseltä repee pää, jos ei löydy wi-fiä

* naurattaa julmetusti, kun vieruskaveri herää lentokoneessa omaan kuorsaukseensa. Olispa ollu pieru. Nauraisin vieläkin.

* univeloista selviäminen taitaa viedä tässä iässä jo viikkoja

* ääni ei palaudu parissa päivässä

* reissu oli kokonaisuudessaan elämäni hienoimpia kokemuksia

* saaks mennä jo nukkumaan?

* ei, koska illalla tulee korista

——————–

Mieletön reissu, mieletön fiilis. Vieläkin kananlihalla. Huh.

-Päivi-

 

Once in a lifetime

Huh huh.

Tuon viimeisen, väsähtäneen postauksen jälkeen tapahtui kummia. Päätin sunnuntaina osallistua yhteen kisaan. (joo, ei BB) On varmaan käynyt täälläkin jostain vuodatuksesta joskus selväksi, että mä olen koristyttö henkeen ja vereen. Aina ollut. Nuorena pelasin ja olin muutaman vuoden jopa paikallisen joukkueen cheerleaderinä. (oi kyllä…) Olen seurannut, kannustanut ja innostunut. Kun meidän pätkäpoika innostui kaikista palloilulajeista juuri koripallosta, olin äärettömän iloinen. Se on nyt meidän yhteinen juttu.

Niin, se kisa. Olen monta kuukautta odottanut viikonloppuna alkavia MM-kisoja. Harmitellut, kun ei ole ollut varaa lähteä paikan päälle. Kadehtinutkin vähän tyyppejä, joilla liput on takataskussa. Suunnitellut kisakatsomoa tänne kotikonnuille. Sunnuntaina sain tuttavaltani vinkin kilpailusta, jossa voisi voittaa kahden hengen matkan kisoihin. Naureskelin itsekseni, että heh heh, kaipa sitä vois, kun ei mitään maksa.

Koko päivän oli sellanen jännä fiilis. Vitsailin miehellekin, että aattelepas, kun illalla napsahtaa voitto. Ja ette usko, mutta jumaleissön sentään, MINÄHÄN VOITIN! Kahden hengen, neljän päivän matkan koripallon MM-kisoihin! ESPANJAAN!

Nii-in, noissa kisoissa ihan oikeasti voittaa joku! Mutta että se joku olin just minä?! Ei voi käsittää.

Alkutärinöistä on nyt jotenkuten selvitty, anottu töistä vapaata (kiitos, pomot!), järkätty lapsille hoitaja ja tsekattu, että passit on voimassa. Perjantaina aamulla lennetään Bilbaoon. Ja nähdään livenä USA-Suomi -ottelu. Once in a lifetime. Uskomatonta!

Mä en juurikaan lottoa, ostele arpoja, tai osallistu arvontoihin. Ku ei niistä kuitenkaan voita. Heh. Aika epätodellinen fiilis. Joten pari työpäivää vielä, pakkailu ja juoksevia asioita. Ja perjantaina Espanjaan. Oh shit!

Mulle aina toisinaan nauretaan, kun sometan niin paljon. Mutta jos Instagramista voittaa tälläsiä palkintoja, en oo ainakaan vähentämässä! 😀

Happy!

-Päivi

Nyt sitä asennetta kehiin!

Mua riipii. Vanhana koripallotyttönä olen iloinnut koko päivän mahtavasta uutisesta, jossa kerrottiin Susijengin pääsystä koriksen MM-kisoihin elo-syyskuussa. Upea osoitus yhteen hiileen puhaltamisesta, joukkuepelaamisesta. Niin kentällä, kuin ehdottomasti myös sen ulkopuolella. Fanit ovat kokeneet asian todella omakseen ja tehneet kaikkensa kisapaikan eteen. En voi kuin ihailla ja tuulettaa!

Mutta oli sitten kuinka hieno yhteisöllisyyden osoitus tahansa, aina löytyy niitä, jotka epäilevät koko homman järkevyyttä. Mitä ideaa, kuka hyötyy ja ennen kaikkea, kuka maksaa. Eikö olisi pärjätty ihan hyvin ilmankin.

Tästä valtakunnallisestikin havaitusta asennevammasta löytyy esimerkkejä myös täältä pikkukaupungista, samaan lajiin liittyen. Paikallinen koriskulttuuri on täällä Uudessakaupungissa aikamoisessa ahdingossa, Korihaiden sarjapaikka on vaakalaudalla. Nyt on fanipuolella herätty siihen, että jotain on tehtävä. Puhallettava nimenomaan siihen yhteiseen hiileen, nostettava tunnelmaa porukalla, tehtävä sarjapaikan säilyttämisestä yhteinen asia! Kaikki lähtee asenteesta, yhdessä tekemisestä ja fiiliksen luomisesta! Rahaa tälläiset sarjatason häntäpään persaukiset porukat tarvitsevat aina, se on ihan selvä. Uskon siihen, että pienistä puroista kasvaa isompi joki. Lähdetään porukalla matsiin. Ostetaan väliaikakahvit ja lapsille karkkipussi. Parinkympin fanituotteen hankkiminen ei liene kenellekään ylivoimaista, mutta on seuralle varmasti loppupeleissä hyödyksi. Minä olen luvannut jopa koota kasaan vanhan cheerleader -porukan, jos siitä jotain hyötyä joukkueelle on. Eikä edes hävetä!

Ennen kaikkea kuitenkin kannustetaan! Pidetään meteliä, hurrataan, eikä luovuteta kesken pelin. Pelaajat tekevät varmasti parhaansa, niillä resursseilla, mitkä heillä on.

Asenne on se, mikä ratkaisee! Tässä kohtaa asiaa ei vie yhtään eteenpäin kyseenalaistavat ”mihin sitä rahaa tässä vaiheessa enää tarvitaan” -kommentit tai ylimielinen ”peli on menetetty” -asenne. Uusikaupunki tarvitsee yhden pääsarjatason urheilujoukkueen. Me tarvitaan yhteishenkeä niin tässä, kuin vaikkapa tämän kaupungin elinvoimaisuuden ylläpitämisessä muutoinkin. Pikkuputiikit eivät selviä ilman asiakkaita, urheilujoukkueet eivät menesty ilman kannattajia, kulttuuri ei elä ilman katsojia. Osallistukaa, eläkää, yhdistykää! Eihän elämässä ole mitään järkeä, jos kukaan ei viitsi tehdä mitään, kun ”ei siitä kuitenkaan mitään hyötyä ole”.

Nyt sitä positiivista, yhteistä asennetta kehiin, perkele!

UGH! Olen puhunut.

-Päivi-

Lisää Korihait -fanien ”Hai-five together” -kansalaisliikkeestä löydät täältä.

(kuva lainattu urheilulehti.fi:stä)