Tein virheen. Menin turhautuneisuudessani laskemaan, kuinka kauan makkariremppa on kestänyt tähän mennessä. No arvatkaa. PUOLI VUOTTA! Seriously. Ihmiset rakentaa talojakin tuossa ajassa, kun me ollaan nyitty tota kahdeksan neliön koppia!
Ja kun sen rempan sais edes pysymään siellä yhdessä huoneessa. Vaan ei. Pölyä, villaa, likaa, työkaluja, remppavaatteita ja laudanpätkiä seilaa ympäri eteistä, kuistia ja portaikkoa. Pölyn mukana leviää ahdistuskin. Joka paikassa on kamalan näköstä, mutta millään ei viittis nyt siivota, ku huomenna on kuitenkin taas saman näköstä. Yht’äkkiä kotona ei voi enää rentoutua missään, kun takaraivossa hakkaa tietoisuus keskeneräisistä hommista. Puolessa vuodessa viihtyisä koti on muuttunut kaatopaikaksi.
Tänään ajattelin nousta kaiken tämän ahdistuksen yläpuolelle ja käydä läpi lasten vaatekaapit. Vaan kun kuudelta avaan kotioven, vastassa on tiskaamattomat tiskit, pyyhkimättömät pöydät, pyykit koneessa, kuivat viikkaamatta. Yhdellä on läksyongelmia, toisella vatsa kipeä. Kengät on viskottu pitkin eteisen remppapölyistä lattiaa yhdessä takkien ja lippisten kanssa. Keittiöön astellessa siltä yhdeltä pöydälle jääneeltä omenalta pölähtää kasvoille kymmeniä banaanikärpäsiä, kuin nauraakseen päin naamaa mulle ja mun viinietikka-ansoille.
Tekee mieli luovuttaa. Istahtaa portaille ja huutoitkeä kiukku ja paha mieli pois. Kaivautua peiton alle lämpimään juomaan kaakaota ja polttaa kynttilöitä. Palkata joku ulkopuolinen viimeistelemään remontti ja toinen siivoamaan. Pistää koko torppa myyntiin ja muuttaa veneen alle.
Mutta ei. Autan läksyissä, tiskaan tiskit, pyyhin pöydät, viikkaan pyykit ja ripustan märät kuivumaan. Lupaan itselleni, että meillä ei aloiteta enää koskaan yhtään remppaa. Tiedostaen kuitenkin, että kun makuuhuone joskus valmistuu, suunnittelen jo innolla seuraavan huoneen tapetteja.
Onni löytyy arjesta, niinhän sitä sanotaan. Mutta on se vaan toisinaan ihan pirun hyvin sinne piilotettu.
-Päivi-
nakit ja MUTSI 