Esikoisen syntyessä, kohta jo 11 vuotta sitten, odotin innolla kiinteiden ruokien aloittamista. Ahmin neuvolasta saatuja ravinto-opuksia sauvasekoittimen käydessä kuumana, kun vihannekset ja lihat saivat kyytiä. Kasvissoseet pakastettiin jääpalarasioissa, lihoista askarreltiin pieniä folionyyttejä. Tuoreelle, nuorelle äidille oli kunnia-asia tehdä itse lapsen jokainen ateria. Lisäksi se oli opiskelijaperheelle myös taloudellisesti fiksua. Purkkiruokia tytölle tarjottiin vain äärimmäisessä hädässä, eikä hän niitä tuolloinkaan kovin mielellään syönyt.
Toisen lapsen vauva-aikana jatkui sama meno. Silmäpussit vain hieman kasvaneena survoin ja soseutin nuoruuteni vimmalla. Pojallekaan ei valmisruokia tarjottu, kuin reissutilanteissa, mutta osasin jo hieman löysätä. Kyllä jätkä henkiin jää, vaikkei aina äidin omin käsin pilkkomaa kesäkurpitsaa saisikaan.
Kolmannelle lapselle tein soseet pääasiallisesti jälleen itse. Olin kuitenkin jo armollisempi itselleni ja jossain vaiheessa pyrkimyksenä oli, että päivän toinen lämmin ateria on itse valmistettu. Kuopuksen maitoallergia hankaloitti syömisiä hieman, mutta onneksi neitonen oli kuitenkin hyvin kaikkiruokainen. Hengissä ja terveenä edelleen, vaikka toisinaan vetelikin spagettiherkkunsa purkista. (tai vaikkapa suklaakeksiä… koru kaulassa )
Tänään, kohta 11-, 8- ja 6 -vuotiaiden lasten työssäkäyvänä äitinä en edes haaveile tekeväni kaikkia ruokia alusta asti itse. Edelleen tarjoan heille mieluiten perinteistä kotiruokaa, mutta melkeinpä viikoittain on myös tilanteita, jolloin mukulat ruokitaan kaapin pohjalta kaivetuilla nuudelipusseilla ja oheen koitetaan löytää edes muutama kurkunsiivu, ihan vaan sitä vanhempien huutavaa omaatuntoa hiljentämään.
Vanhemmat ihmiset naiset usein pyöräyttelevät paheksuvasti silmiään nykyäitien huokaillessa jatkuvaa kiirettä. Kun aina ei vaan kertakaikkiaan ehdi (tai jaksa) valmistaa päivällispöytään sen seitsemää sorttia. Tai yhtään. Vaikka pitäisihän sitä nyt ehtiä. Se on vain valintakysymys.
Ja sitä se onkin. Minäkin ehtisin varmasti halutessani valmistella edellisiltana seuraavan päivän ruoat. Kuoria ja kuullotella. Mutta olen päättänyt haluta tehdä muutakin, kuin töitä ja ruokaa. Kuuluuko siitä sitten tuntea huonoa omaatuntoa? En tiedä. Tunnen kuitenkin, olenhan nainen.
Musta tuntuu, että tämä on taas yksi niistä aiheista, jotka tykätään niputtaa täysin vastakkain. Vähän niinkuin imettäjä-äiti vs. pulloäiti, kotiäiti vs. uraäiti. Luomuäiti vs. einesäiti. Siinä missä luomuäidit linkittävät somen täyteen artikkeleita pahasta natriumglutamaatista, einesäidit koittavat perustella valintojaan todistelemalla jatkuvaa kiirettään.
Meillä tehdään mahdollisuuksien mukaan ruoat itse, mutta kiireen ja arkisählingin keskellä en epäröi heittää Saarioisten äitien tekemää maksalaatikkoa mikroon. Koitan pitää huolen, että lapset saavat tarpeeksi kalsiumia, syövät hedelmiä ja vihanneksia, ja saavat kahdesti päivässä lämpimän ruoan. Eineksiä en tuomitse (paitsi ne valmishodarit, sehän on pullan sisään tungettu nakki!), kunhan pääasiallinen ravinto on jotain muuta. Mä olen ehkä sit sellainen puolivalmisteäiti.
Entäs sä?
-Päivi-