Puolivalmisteäiti.

Esikoisen syntyessä, kohta jo 11 vuotta sitten, odotin innolla kiinteiden ruokien aloittamista. Ahmin neuvolasta saatuja ravinto-opuksia sauvasekoittimen käydessä kuumana, kun vihannekset ja lihat saivat kyytiä. Kasvissoseet pakastettiin jääpalarasioissa, lihoista askarreltiin pieniä folionyyttejä. Tuoreelle, nuorelle äidille oli kunnia-asia tehdä itse lapsen jokainen ateria. Lisäksi se oli opiskelijaperheelle myös taloudellisesti fiksua. Purkkiruokia tytölle tarjottiin vain äärimmäisessä hädässä, eikä hän niitä tuolloinkaan kovin mielellään syönyt.

Toisen lapsen vauva-aikana jatkui sama meno. Silmäpussit vain hieman kasvaneena survoin ja soseutin nuoruuteni vimmalla. Pojallekaan ei valmisruokia tarjottu, kuin reissutilanteissa, mutta osasin jo hieman löysätä. Kyllä jätkä henkiin jää, vaikkei aina äidin omin käsin pilkkomaa kesäkurpitsaa saisikaan.

Kolmannelle lapselle tein soseet pääasiallisesti jälleen itse. Olin kuitenkin jo armollisempi itselleni ja jossain vaiheessa pyrkimyksenä oli, että päivän toinen lämmin ateria on itse valmistettu. Kuopuksen maitoallergia hankaloitti syömisiä hieman, mutta onneksi neitonen oli kuitenkin hyvin kaikkiruokainen. Hengissä ja terveenä edelleen, vaikka toisinaan vetelikin spagettiherkkunsa purkista. (tai vaikkapa suklaakeksiä… koru kaulassa )

Tänään, kohta 11-, 8- ja 6 -vuotiaiden lasten työssäkäyvänä äitinä en edes haaveile tekeväni kaikkia ruokia alusta asti itse. Edelleen tarjoan heille mieluiten perinteistä kotiruokaa, mutta melkeinpä viikoittain on myös tilanteita, jolloin mukulat ruokitaan kaapin pohjalta kaivetuilla nuudelipusseilla ja oheen koitetaan löytää edes muutama kurkunsiivu, ihan vaan sitä vanhempien huutavaa omaatuntoa hiljentämään.

Vanhemmat ihmiset naiset usein pyöräyttelevät paheksuvasti silmiään nykyäitien huokaillessa jatkuvaa kiirettä. Kun aina ei vaan kertakaikkiaan ehdi (tai jaksa) valmistaa päivällispöytään sen seitsemää sorttia. Tai yhtään. Vaikka pitäisihän sitä nyt ehtiä. Se on vain valintakysymys.

Ja sitä se onkin. Minäkin ehtisin varmasti halutessani valmistella edellisiltana seuraavan päivän ruoat. Kuoria ja kuullotella. Mutta olen päättänyt haluta tehdä muutakin, kuin töitä ja ruokaa. Kuuluuko siitä sitten tuntea huonoa omaatuntoa? En tiedä. Tunnen kuitenkin, olenhan nainen.

Musta tuntuu, että tämä on taas yksi niistä aiheista, jotka tykätään niputtaa täysin vastakkain. Vähän niinkuin imettäjä-äiti vs. pulloäiti, kotiäiti vs. uraäiti. Luomuäiti vs. einesäiti. Siinä missä luomuäidit linkittävät somen täyteen artikkeleita pahasta natriumglutamaatista, einesäidit koittavat perustella valintojaan todistelemalla jatkuvaa kiirettään.

Meillä tehdään mahdollisuuksien mukaan ruoat itse, mutta kiireen ja arkisählingin keskellä en epäröi heittää Saarioisten äitien tekemää maksalaatikkoa mikroon. Koitan pitää huolen, että lapset saavat tarpeeksi kalsiumia, syövät hedelmiä ja vihanneksia, ja saavat kahdesti päivässä lämpimän ruoan. Eineksiä en tuomitse (paitsi ne valmishodarit, sehän on pullan sisään tungettu nakki!), kunhan pääasiallinen ravinto on jotain muuta. Mä olen ehkä sit sellainen puolivalmisteäiti.

Entäs sä?

-Päivi-

Mainokset

Helppo kasvis-vuohenjuustopiiras

Suurena suolaisten piiraiden ystävänä olen usein vapaaehtoinen leipomaan jonkin piirakan, jos vaikkapa illanistujaiset sellaisen vaatii. Helposti tulee pyöriteltyä samoja ohjeita, toisinaan onneksi muistaa loistavan ohjeen pidemmänkin ajan takaa. Tämän reseptin sain aikanaan ”mammakaverilta”, johon tutustuin keskimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Nelihenkinen, saman ikäisten vauvojen äitiporukkamme kokoontui tasaisin väliajoin herkkujen ja jutustelun merkeissä. Tuntuu aika hurjalta, että nuo meidän vaippahousut ovatkin jo kouluikäisiä…

No, asiaan. Uudeksi vuodeksi tein pitkästä aikaa tätä piirakkaa. Ei lainkaan hassumpi setti!

Kasvis-vuohenjuustopiiras

1 valmispiirakkataikina (ainakin Sunnuntailta löytyy)

pestoa

vajaa rasia kirsikkatomaatteja

1-2 punasipulia

parsakaalin nuppuja

pötkö vuohenjuustoa

rouhaisu suolaa ja pippuria

oliiviöljyä

Anna pohjan sulaa paketissa neuvottu aika ja kauli se sopivaksi pyöreään piirasvuokaan.

Keitä parsakaalin nuppuja suolavedessä muutama minuutti. Puolita kirsikkatomaatit ja leikkaa sipuli renkaiksi. Levitä reilu kerros pestoa piiraspohjalle ja reunoille. Asettele päälle parsakaalit, tomaatit ja sipulit. Murustele päälle vuohenjuusto ja mausta. Pirskottele koko komeuden ylle oliiviöljyä ja tökkää uuniin. 200 C ja 20-30 minuuttia, kunnes reunat ovat kauniin ruskeat.

Valamis.

——-

Kuten kuvista näkyy, mulla oli reipas apulainen. Siihen asti, kunnes piirakkaa olisi pitänyt maistaa. Sehän ei käynyt, koska: parsa – yök, pesto – häh?, sipuli – yrjö. No, jäipähän enemmän meille.

Ja voi damn, nyt alko tehdä aivan simona mieli tätä! Kuka tekee, että mä voin tulla kylään?! 😀

-Päivi-

Tyhjyys.

Rankan, useamman kuukauden puristuksen jälkeen näytelmämme sai ensi-iltansa vihdoin lauantaina. Perjantainen ennakkonäytös jätti vielä aika paljon toivomisen varaa ja lauantaihin latauduttiinkin satakymppi lasissa. Hyvällä sykkeellä ja hauskaa pitäen saatiinkin enskari kunnialla pakettiin. Ja bileet oli tietysti sen mukaiset…

Tänään iskikin sitten tyhjyys. Tajuntaan iskostui, että yksi, valtavan hauska vaihe on taas takanapäin. Esitykset toki jatkuvat koko kevään ja uusiksi vielä syksylläkin, mutta harjoitteluvaiheessa on aina oma hohtonsa. Saan olla mukana uskomattoman hienossa porukassa, todellisten, täysillä heittäytyvien lahjakkuuksien kanssa. Aika hienoa.

Kuvat: Uudenkaupungin teatteri/Katja Laine

Nyt on kuitenkin taas totuteltava tähän ”ihan tavalliseen” arkielämään, otettava kritiikit vastaan avoimin mielin ja annettava jokaisessa näytöksessä kaikkensa. Tämä ensimmäinen vapaailta taitaa kulua lähinnä ”mitäsnytkuuluutehdä” -ihmettelyssä. Pyykkiähän voisi pestä ja siivoilla… Ehkä sukellan kuitenkin vielä hetkeksi lauantai-illan euforiaan. Ehtii sitä pyykkäillä huomennakin.

-Päivi-

P.S. Lupaan, että blogi palaa taas ”normaalimmaksi”, eikä jokainen päivitys koske tätä teatteritouhua. Ensi kerralla jo jotain ihan muuta!

Päiväni murm… Päivinä.

Huomenta! Tervetuloa mukaan päivääni!

Klo n. 7.20

HERÄTYS! Makuuhuoneen lämpötila muistuttaa jääkaappia, eikä peiton alta meinaa millään malttaa nousta. Koululaiset kolistelevat itselleen aamiaista, pienin tuhisee vielä autuaana sängyssään. Loikin peiton alta suoraan vaatteisiin ja keittiöön kahvinkeittoon.

Klo n. 7.40

Muutama tiukka sananvaihto esikoisen kanssa iänikuisista ulkohousuista, ennen kuin hän lähtee talsimaan kohti koulua. Jokaisen aamun pelastava, lohduttavan lämmin kahvimukillinen nenän edessä, nenä peilin edessä. Lakkaa tukkaan, meikkiä naamaan, kahvia joka välissä.

Klo n. 7.55

Pieninkin kikkarapää on saatu houkuteltua ylös. Hidasta heräilyä ja pukemista. Juu, meillä saa katsoa aamuisin pukiessa piirrettyjä. Halimista, hoputtamista, iltaohjelman kertailua. Miehen kanssa ehditään vaihtaa normaalisti kaksi sanaa aamuisin. Huomenta ja moi.

Klo n.8.40

Mies tipauttaa työmatkallaan kuopuksen päiväkotiin aamupalalle, minä lähden kävelemään työmaata kohti samoihin aikoihin, kun poika starttaa koulumatkalleen. Luojalle kiitos lyhyistä työmatkoista!

Klo 9.00

Työpisteen äärellä. Edessä taas uusi päivä kaksimielisten juttujen valtakunnassa. 😉

Klo n. 12.30

Lounastauko. Tämä on yhä useammin vasta päivän ensimmäinen ateria. Yleensä käyn syömässä läheisessä lounaskahvilassa, tällä kertaa säästöbudjetin päivä; eines-intialainen ja raejuusto.

Klo n. 17.55

Työpäivä alkaa olla pulkassa. Koneet kiinni ja eskimovaatetus päälle.

Klo n. 18.15

Töistä lähden talsimaan suoraan teatterille. Puolen tunnin kävelyn aikana ehtii jäätyä niin nenänpää, kuin varpaatkin. Myönnettäköön, vaatetuksessa on parantamisen varaa.

Klo n. 19.00

Alkukohtauksessa käyn pikapyrähtämässä lavalla, jonka jälkeen valmistaudun ”oikeaan” rooliini. Lavalla harjoitellaan kiivaasti. Repeilen katsomossa. Aivan vitipäistä sakkia!

Klo n. 19.30

Rouva Debden alkaa olla valmiina lavalle. Niin on nättinä.

Klo n. 21.15

Treeni saadaan suht kunnialla läpi ja talsin kotiin. Lapset ovat jo sängyissään, mutta onneksi vielä hereillä. Haleja, pusuja, hetki höpötyksiä ja hyvät yöt.

Klo n. 21.55

Suihkunraikkaana. Nälättää ja väsyttää.

Klo n. 22.20

Päivän toinen ateria sängyssä. (älkää kertoko lapsille!) Hetki Netflixiä, ennen kuin silmät lurpahtaa väkisin kiinni. Yleensä valot sammuvat viimeistään klo 23.30

Hyvää yötä.

Ja aamulla kello soi klo 7.20…

—————————-

Normaalisti mä kyllä syön useammin. (vaikkei uskois, ku oon niin laiha 😀 ) Normaalisti ehdin viettää hieman aikaa lasten kanssa. Normaalisti teen jotain kotitöitäkin. Normaalisti ehtisin kirjoittaa blogiakin.

Mutta onneksi on välillä tätä ”epänormaaliakin”. Normaali kun on aina pidemmän päälle ihan pirullisen puuduttavaa.

Miltä teidän peruspäivänne näyttää?

-Päivi-

 

Mitähän sanois?

Pitäis varmaan kommunikoida pääasiassa vuorosanoin. Ensi-iltaan on alle viikko. Pää surraa tyhjää, ei teatterin takia, vaan sen uskomattoman paskakuorman, joka kaadettiin niskaani menneen viikon aikana. Kaikesta yrityksestä huolimatta sitä ihminen näköjään pystyy ryssimään asioita oikein viimeisen päälle. Ja vieläpä tietämättään.

Vaikeinta henkilökohtaisten murheiden keskellä on koittaa keskittyä työhön. Ja tässä kohtaa työn lisäksi teatteriin. Olen kulkenut tämän viikon eteenpäin kuin haamu. Itkenyt piilossa ja koittanut skarpata ihmisten ilmoilla. Pää on ollut täysin tyhjä, mutta samaan aikaan painanut tonnin.

Nyt on kuitenkin aika viskata murheet syrjään ja keskittyä. Tulevaksi viikoksi osoitteen voi siirtää teatterille, töissä tietysti käydään normaalisti. Vielä on rutkasti puristettavaa, ennen kuin homma on esityskunnossa. Lapsia morjestan aamuisin ja koitan katsoa, että ainakin suht ehjissä vaatteissa lähtevät koulu -ja tarhareissuilleen. Luojalle kiitos tuosta miehestä, joka pitää huushollin jokseenkin pystyssä ja kekarat kurissa nämä muutamat viikot.

Tiedän, että monet hymynsä takana paheksuvat moista huonoa äitiyttä. Kekkuloida nyt jossain omassa harrastuksessaan illat ja jättää loppuperhe oman onnensa nojaan. Mutta tiedättekö, kaikkien näiden vuosien jälkeen tämä on vielä parempaa, kuin muistin. Ja kyllä, kaiken tämän väsymyksen, epätoivon ja stressin arvoista.

Jokaisella on se ”oma juttu”. Asia, josta tykkää enemmän kuin mistään, jonka parissa on kuin kotonaan. Eikö olekin? Onhan teilläkin?

Nyt taitaa olla parempi kerrata vielä vuorosanoja ennen illan treeniä. Ja älkää pelätkö, kyllä tää teatterihypetys loppuu, kunhan saadaan kipale kunnialla ensi-iltaan. 🙂

-Päivi-

Kuinka kesäloma toimii?

Näin. Sanois Matti ja Teppo. Ehe ehe.

Vaikuttaa ehkä hiukan omituiselta ottaa esille kesälomia tässä vaiheessa vuotta, kun talvikin on vasta juuri saapunut. Mutta antanette anteeksi, äkkiseltään laskien edellinen kesälomani oli viitisen vuotta sitten. Siksi siis intoni purskahtelee yli äyräidensä jo tässä kohti vuotta.

Viime keväänä kesäloma-aikaa mietittiin Uskolassa tältä kantilta, tänä vuonna sentään toisella meistä on lähestulkoon kuukauden loma. Jos ihan totta puhutaan, mitään sen kummempia suunnitelmia ei edes lomalle tarvita. Pelkkä loma riittää. Alkukesän kasteinen aamunurmi, aurinko, lämpö ja leppoisat uimarantapäivät lasten kanssa.

(kuvat viime kesältä… voih!)

Kuitenkin näin monen vuoden jälkeen haaveilen perheen yhteisestä lomareissustakin. Tukholma on perinteisesti ollut meidän perheen suosikki, Kööpenhaminan haluaisin lapsille näyttää ja Ahvenanmaalla mökkeilisin mieluusti pidempäänkin. Kaukaisemmissa haaveissa siintää lököloma jossain etelän auringon alla, uimisesta ryppyiset sormenpäät ja jäätelön tahrimat uikkarit. Viisihenkinen perhe ei kuitenkaan kovin edullisesti kauemmas matkusta, joten tuo haave taitaa jälleen kerran siirtyä… Ja miksi sitä toisaalta kesäaikaan kotimaasta kovin kauaksi lähtisikään. Kun täälläkin on valoisaa. Ja toisinaan jopa lämmintäkin.

Koska mä en nyt itse pääse kiertelemään Matkamessuille, kyselen teiltä lukijoilta vinkkejä ja kokemuksia kesälomareissuun! Meidän vanhempien lomista johtuen reissu voi olla maksimissaan viikon mittainen ja samaisten vanhempien jatkuvasti heikosta rahatilanteesta johtuen kohtuuhintainen. Lapset ovat kesän koittaessa jo 11-, 8- ja 6 -vuotiaat, joten ihan taaperoikäisestä porukasta ei enää ole kyse. Kotimaassa, ulkomailla, autolla tai ilman. Hotellissa, mökissä, B&B:ssä. Kaikki käy.

Jaa parhaat vinkkisi, kokemuksesi ja linkkisi! Uskoisin, että niistä hyötyy muutkin. 🙂

-Päivi-

P.S. Jos sinä pääset poikkeamaan Matkamessuille, visiteeraa myös osastolla 6h128 ja nappaa mukaasi uusi Valitse Uusikaupunki -esite. Siellä joku rääväsuinen bloggaaja antaa parhaat vinkkinsä Uudessakaupungissa matkaileville. 😉

P.P.S. Pahoittelut säälittävästä postaustahdista! Pokka Pitää -näytelmän ensi-ilta on ensi viikon lauantaina (IIIIIK!), sen jälkeen pystyn taas keskittymään muuhunkin. 🙂

Multitaskingstressitila.

Istahdin sunnuntai-iltana treenien ja suihkun jälkeen sohvalle katsomaan telkkaria. Selasin kanavia, etsin hyvää asentoa. Mietin leffan aloittamista, mutten malttanut. Kun vihdoin löysin jotain etäisesti katsomisen arvoista, olo oli edelleen levoton. Koitin rauhoittua, viskata aivot narikkaan ja antaa tyhjän pään nauttia tv:n sinisen kelmeästä valosta. Etsin asentoa uudestaan. Ei löytynyt. Hermostutti.

Aikani vehdattuani ymmärsin, mistä levottomuuteni johtui. Yritin pitkästä aikaa rauhoittua tekemään vaan yhtä asiaa kerrallaan. Koitin keskittyä katsomaan televisiota. Ilman facebookia, twitteria, instagramia, blogeja, kirjaa, lehtiä tai käsikirjoitusta. Hätkähdin hieman. Tähänkö on todella tultu? En osaa edes pitää enää takapuoli homeessa sohvaa paikoillaan ja rentoutua killittämällä tyhjänpäiväistä tv-ohjelmaa.

Minusta on huomaamattani tullut pahemman luokan multitaskaaja. Vaikka sehän on nykyisin varsin hyvä ja tehokas piirre, vaikkapa nyt työelämässä. Ja naisille kovin yleinen toimintamalli muutenkin. Kuitenkin huomasin harmistuvani hieman. Ensimmäistä kertaa tunsin pienen syyllisyyden pistoksen bloginkin suhteen. Siellä se mamma vaan levyttää sohvalla, kun pitäisi olla aktiivinen ja kirjoittaa. Tai vähintään postata kuulumisia Facebookiin.

Miksikö se sitten niin kovasti harmitti? Koska mun mielestä kivojen asioiden ei kuuluisi stressata. Blogi on ollut mulle kaikki nämä vuodet tärkeä purkautumiskeino ja antoisa harrastus. Jos stressi ja ahdistus hiipii bloggaamiseen, se elintärkeä kivuus katoaa. Ja sitä en missään nimessä halua!

Yht’äkkiä aloin kaivata lapsuusaikojani. Lankapuhelimia, kirjekavereita, sitä että saatettiin käydä pimpottamassa ovikelloa, jos tuli asiaa. Kun televisiota katsottiin, siihen keskityttiin kaikki aistit avoinna. Kun ystävien kanssa vietettiin aikaa, ei kukaan kaivanut laukustaan puhelinta, tablettia tai miniläppäriä tarkastaakseen, olisiko joku ehtinyt sillä välin kaivata. Äiti huusi ovelta syömään ja herätyskellon virkaa täytti pattereilla toimiva ja vähintään palovaroittimelta kuulostava kelloradio. Vanhemmille jätettiin keittiön pöydälle tai eteisen peiliin lappu ”olen harkoissa” ja kauppalistat kirjoitettiin ruutupaperille.

Vaikka ei tuotakaan kai enää pidemmän päälle jaksaisi. On niin kovin vaivatonta kutsua muksut syömään whatsappilla ja näpytellä muistettavat asiat kännykän muistioon. Niin näppärää toisella silmällä kurkkia leffaa ja toisella selata twitteriä.

Tai sit just ihan hanurista.

Eilen ja tänään olen keskittynyt vain ja ainoastaan yhteen asiaan kerrallaan. Olen lukenut tuntikausia. Irrottautunut kaikesta muusta. Päästänyt itseni mukaan kirjan tarinaan, elänyt sitä täysillä. Unohtanut huonot omattunnot ja stressit. Olo on nyt uskomattoman rento ja helpottunut. Osasin vielä.

Mä taisin luvata tänä vuonna keskittyä olennaiseen. Siihen on selvästi pyrittävä ihan kaikilla elämän saroilla. Koitan vähentää jatkuvaa puhelimen räpläämistä. Keskittyä hengittämään ilman, että olen jatkuvasti saatavilla ja perillä siitä, mitä muualla tapahtuu. Koitan myös olla stressaamatta blogista. Kirjoittaa silloin, kun siltä tuntuu ja on jotain kirjoitettavaa. Jotta hauskuus ja spontaanius säilyisi.

Kyllä tämä nykyihmisen elämä on vaivalloista.

-Päivi-

 

Mokkaunelma.

Lupailin jossain vaiheessa jakavani Pop up -kahvilaan leipomani mokkakakun ohjeen täälläkin. Koska en ensimmäisellä kerralla ehtinyt itse maistaa palaakaan, oli kakkua kokeiltava toistamiseen uudeksi vuodeksi. Osoittautui yllättävän haasteelliseksi… ryssin kahvikiisselin kahdesti ja kesken leipomisen havaitsin vielä kerman olevan vanhaa. Äidillisen voimasanarimpsun jälkeen kiitin luojaani itsenäisesti kauppareissusta suoriutuvasta lapsestani ja lahjoin hänet kermanhakuun.

No, loppu hyvin ja kolmas kahvikiisseli onnistui vihdoin toivotulla tavalla. Tässä kohtaa on ehkä paras vaan myöntää, että ensimmäinen kakku tempaistiin kasaan parin viinilasin avustuksella, joten ehkä reseptin alkuun olisi hyvä lisätä reilu tuopillinen lasillinen hyvää punkkua. Onnistuu sit kiisselitkin kerrasta.

Ohje on suoraan Kinuskikissan upealta leivontasaitilta, enkä lähtenyt sitä yhtään muokkailemaan, se kun vaikutti juuri oikeanlaiselta tuollaisenaan. Resepti on siis kopioitu tuolta sivulta, jos haluat kuvitettua ohjeistusta, voit kurkata sen täältä.

Taivaallinen mokkakakku

Pohja:

200 g Domino-keksejä

50 g voita tai margariinia

1 iso Daim-patukka

Täyte:

2 dl vahvaa kahvia

2 rkl sokeria

2 rkl perunajauhoja

2 dl kevytmaitoa

6 liivatelehteä

4 dl kermaa

200 g maustamatonta tuorejuustoa

1 dl sokeria

1/2 dl kahvia

1 Daim-patukka kahvikiisselin joukkoon

Murskaa pohjan keksit ja lisää joukkoon sulatettu voi/margariini ja rouhittu Daim. Taputtele leivinpaperoidun irtopohjavuoan pohjalle. Täytekeksipohjaa ei kannata taputella kovin tiiviiksi, muuten siitä tulee helposti kova.

Keitä kahvi. Sekoita kattilassa kiisseliä varten sokeri ja perunajauhot. Lisää kahvi (2dl) ja maito. Lämmitä liedellä koko ajan sekoitellen, kunnes kiisseli pulpahtaa. Sekoita hieman jäähtyneeseen kiisseliin rouhittu Daim.

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen. Vatkaa kerma vaahdoksi. Erota kiisselistä noin 1 3/4 dl täyttövaihetta varten. Yhdistä loppu kiisseli tuorejuuston ja sokerin kanssa. Sekoita kuuman kahvin (1/2 dl) joukkoon lionneet liivatelehdet. Lisää kahvi-tuorejuustoseokseen. Yhdistä koko komeus kermavaahdon kanssa.

Kokoa kakku kaatamalla vuokaan pohjan päälle vuorotellen täytettä ja tiputtamalla joukkoon nokareita kahvikiisseliä. Säästä kakun pinnalle osa kahvikiisselistä. Saat kakulle näyttävän pinnan, kun vedät lopuksi veitsellä kakun poikki, jotta kiisseli marmoroituu täytteen kanssa. (tai sit vähemmän näyttävän, niinku mun tapauksessa) 😀 Anna kakun hyytyä kylmässä muutama tunti tai seuraavaan päivään.

——————-

Mä en ole koskaan ollut itse mikään hurja kahvin makuisten leivonnaisten ystävä, siksi ehkä tätä nyt halusinkin testata. Ja ihastuin kyllä ikihyvikseni! Kahvi maistui sopivan pehmeästi ja Daim-muruset oli ihana, makea lisä joukossa. Suureen suosioon tämä nousi myös muiden tätä maistelleiden joukossa (tai sit ne vaan pelkää mua niin paljon, etteivät uskaltaneet sanoa, et ihan pahaa 😀 ). Juhlapöytäänkin mukava valmistaa jo edellisenä päivänä.

Kunhan muistaa sen viinilasillisen ottaa alle, että menee kerrasta putkeen. 😉

-Päivi-

Mörökölli minut vieköön!

En ole enää aikoihin tehnyt lupauksia uuden vuoden alkaessa. Ainakaan julkisia. Nytkään en puhu mistään virallisista, kiveen kirjoitetuista lupauksista, mietiskelin kuitenkin aamulla pyykkiä viikkaillessani, mihin sitä voisi tänä vuonna erityisesti panostaa. Edellinen vuosi tuntui juoksahtavan taas alta turhankin nopeaan, pieni tuli persiin alla juostiin koko vuosi. Jatkuvassa hälytystilassa ei tule kuin äkäisiä äitejä ja  kus… eh, kiukkuisia kakaroita. Siispä aion panostaa tänä vuonna erityisesti toimivaan arkeen.

Suunnitelmallisuuttahan se vaatii. Viiden yksilön koulut, työt, harrastukset ja muut touhut syömisineen, pyykinpesuineen ja koululiikuntoineen ei toimi jouhevasti itsestään. Lupaan siis malttaa istua alas sunnuntaisin tulevan viikon ohjelmiston kanssa, miettiä valmiiksi ruokia ja keskittää ruokakauppavisiitit tehtäväksi kerran viikossa. Tai siis yritän ainakin. Edes joka toinen viikko.

Lupaan käydä lukemassa Wilmaa säännöllisemmin ja olla kärryillä niistä hiivatin hiihdoista ja luisteluista aiemmin, kuin edellisiltana. (kröhöm…)

Lupaan hoitaa pyykkihuoltoa järjestelmällisemmin, näin alkuun vaikkapa siten, että aamuiset ”eimullootaaskaanmitäänvaatteita!” -raivarit vähenevät. Se vaatii ainakin yhtä koneellista JOKA päivä, ei lintsailua. Vetää jotenkin niin kamalan nöyräksi kaivaa aamuhämärissä pyykkikorista sitä vähiten likaista paitaa koululaisen niskaan…

Lupaan ottaa käyttöön kalenterin. Perinteisen, paperisen kalenterin. Mä olin ennen oikea aikatauluvelho. Se oli vielä sitä perinteisten kalentereiden aikaa. Joten kokeillaan nyt sitäkin.

Lupaan miettiä edes muutaman päivän ruoat valmiiksi. Mikään ei ahdista niin, kuin seistä uuvuttavan työpäivän jälkeen lähimarketin lihahyllyllä tuijottaen tuttuja kanasuikalepaketteja, pään lyödessä täysin tyhjää. Jälleen kerran.

Itselleni lupaan lukea enemmän kirjoja. Vähentää vielä entisestään tyhjäpäistä teeveen töllötystä. Harrastaa kulttuuria. Keskittyä tekemään asioita, joista tulee hyvä olo. Karsia energiaa vievät ihmissuhteet ja velvoitteet. Ja kutoa ne villasukat valmiiksi!

Tärkeimpänä lupauksena kuitenkin… Lupaan ottaa useammin lapset kainaloon ja lukea heille. Lupaan olla kieltäytymättä niin usein lautapeleistä väsymykseen (tai mihinkään muuhunkaan syyhyn) vedoten. Lupaan kuunnella, molemmilla korvilla ja ajatuksen kanssa, mitä tärkeää pienten päivässä on tapahtunut.

Heh. Aika monta lupausta ihmiseltä, joka lupasi olla lupaamatta mitään. No, nämä olkoot enemmän pyrkimyksiä, kuin varsinaisia lupauksia. Ainiin! Tärkein juttu taitaa lopulta olla se, etten ruoski itseäni tai tunne huonoa omaatuntoa, jos (kun) en kaikkiin tavoitteisiin tuosta vaan pääse.

Koitan keskittyä olennaiseen. Lopulta se riittää.

-Päivi-

P.S. Lupaan myös päivittää blogia niin usein, kuin vain suinkin ehdin. Pahoittelen jo valmiiksi todennäköisesti aika hiljaista tammikuuta… Mutta kunhan ensi-ilta kuun lopulla koittaa, aikataulut hieman helpottaa.

 

Pakettiin.

Niin se paketoitiin, vuosi 2013. Kaivelin aikani kuluksi kuvia vuoden varrelta.  Kuinka paljon vuoden aikana onkaan tapahtunut sellaista, minkä on ehtinyt jo unohtaa! Tein kollaasin, oikeastaan ihan muistutukseksi itselleni, noista hyvistä ja muistamisen arvoisista hetkistä.

Ei se Uskolan vuosi 2013 nyt kuvamuodossa hassummalta näytä.

Näiden kuvien myötä haluan toivottaa onnistunutta ja nauruntäyteistä vuotta 2014 kaikille lukijoilleni! Jatketaan harakoimista ja pahennuksen herättämistä vielä tänäkin vuonna! 🙂

-Päivi-