Asiamieslapsi.

Tein havainnon. Perheessämme kasvaa asiamieslapsi.

Asiamieslapsi on järjestelmällinen pikkuaikuinen, johon voi luottaa pienimmissäkin muistitehtävissä. Asiamieslapsi hoitaa koulun ja läksyt tunnollisesti, muistaa perheenjäsenten menot ja synkkaa kalenterit.

Asiamieslapsi asettaa aamuherätyksen ajoissa ja nousee välittömästi. Asiamieslapsi ei torkuta tai laiskottele. Asiamieslapsi pitää huolta kristillisestä tasajaosta sisarusten kesken. Karkkeja ja peliaikaa tulee olla kaikilla yhtä paljon, eikä ketään syrjitä. Asiamieslapsi muistaa huushollin leipätilanteen ja soittaa vanhemmille muistuttaakseen puuromaidon ostosta. Asiamieslapsi muistaa kehua vanhempiaan hyvistä suorituksista, kuten ruoanlaitosta tai satunnaisista leipomisyrityksistä.

Asiamieslapsi pitää huolen myös sisarustensa omaisuudesta ja muistuttaa pienempiään tärkeistä tavaroista. Hän suunnittelee etukäteen kyläilyt, kyyditykset ja aikataulut. Ja usein toteuttaa suunnitelmansa ottamalla suoraan yhteyttä vaikkapa kavereidensa vanhempiin.

ponga 009

Asiamieslapsi on porukan sovittelija. Oli kyse sitten riidasta futiskentällä tai siskosten välisistä tukkanuottasista. Asiamieslapsi pysyy rauhallisena, ottaa kaikkien mielipiteet huomioon ja selvittää tilanteen. Asiamieslapsen kanssa on helppo neuvotella, hän argumentoi selkeästi ja perustelee huolella. Toisinaan asiamieslapsen silmäkulmassa väreilee sääli unohtelevia vanhempia kohtaan. Asiamieslapsi ei kuitenkaan ole ilkeä, vaan loppuun saakka avulias ja kannustava.

Asiamieslasta tekee mieli rutistaa ja käskeä olla vielä huoleton viikari. Mutta ei hän voi. Koska asiamiehuus on synnynnäinen ominaisuus.

Isänsä poika.

-Päivi-

Mainokset

Tyttöjen kesken.

Eilen jo maalailinkin Facebookissa, kuinka käyttäisin tämän arkivapaan. Kuten luettavissa on varmasti ollut, viime ajat on menneet aika alavireisissä fiiliksissä, joten päätin ottaa vapaan ihan tosissaan vapaan kannalta. Olla tekemättä mitään tuottoisaa tai pakkopullaa.

Heräiltiin kiharapään kanssa ajoissa, mutta rauhassa. Puettiin ja päätettiin mennä aamiaiselle lähikahvilaan. Saatiin mukava seuralainen. Hörpittiin cappuccinoa, nautiskeltiin aamiaisesta ja parannettiin maailmaa. Poikettiin kirjastoon ja kirjakauppaan. Tehtiin talvikenkälöytöjä. Juotiin vähän lisää kahvia.

leffaan 006leffaan 010

Kotona neiti nappasi lainatut äänikirjat kainaloonsa ja linnoittautui huoneeseensa. Minä syvennyin kirjaan. Koululaiset tuli ja meni. Jatkoin lukemista. Otin torkut. Luin vielä.

Päätettiin tallustaa kiharapään kanssa elokuviin. Viiru ja Pesonen, ja vain me kaksi. Valkattiin irtokarkkeja vuorotellen. Käveltiin käsi kädessä. Juteltiin höpöjä.

leffaan 009leffaan 023

Leffateatterissa pieni tarrautui ihan kiinni. Kuiskutteli korvaan ja rutisti kädestä. Maailman paras elokuva ja maailman kivoin äiti. Pakahduttava onni sai taas äidin mielessä tutun seuralaisen syyllisyydestä. Miksi näitä kahdenkeskisiä hetkiä tulee otettua niin harvoin? Jokainen lapsi ansaitsee aika ajoin jakamatonta huomiota. Miksi niin usein annan aikuisten kiireiden ja stressin ajaa näiden tärkeimpien hetkien edelle?

”Sinun arkesi on jonkun lapsuus.”

Koitan taas muistaa.

-Päivi-

Onks pakko harrastaa, jos ei tahdo?

Muistan elävästi, kuinka vein esikoiseni ensimmäiseen harrastukseensa. Neiti oli 3-vuotias ja minä olin juuri saanut opintoni valmiiksi ja ottanut tytön pois hoidosta, koska odotin toista lasta. Koska päivittäinen hoitorutiini oli katkennut, olin vakuuttunut, että tarvitsimme yhteisen harrastuksen. Jonkun, missä lapsi saa kavereita ja minä sitä tärkeää vertaistukea ja seuraa. Menimme muskariin.

Minä ja pallomaha, tyttö rattaissa, läpi tuulen, tuiskun ja räntäsateen. Muut lapset lauloivat riemuissaan ringissä, mun mökötti. Toiset äidit olivat seesteistä pitsikaulusporukkaa, minä rempseä parikymppinen. Joka helvetin keskiviikko sinne oli kuitenkin raahauduttava.

Kunnes tajusin, että me molemmat vihattiin sitä.

Lopetettiin moinen pelleily. Mikä ihmeen pakko sinne muskariin jokaisen lapsen oli mennä? Päätettiin nauttia musiikista aikataulutta, ihan omaan tahtiin, ihan omassa kotona. Nykyään tuo samainen, muskarissa kerta toisensa jälkeen mököttänyt tyttö laulaa musaluokan konserteissa eturivissä ja käy bändikerhossa.

koris 006

Mä en ole koskaan uskonut pakottamiseen. Minkään tekemiseen tai opettamiseen pakolla. Oman päähänpinttymäni takia käytiin tuolla muskarissa pari kuukautta, mutta tuon jälkeen en ole lapsiani harrastuksiin pakottanut. Kannustanut; joo, rohkaissut; kyllä. Mutta en pakottanut.

Lapset on lapsia, eivätkä tietenkään osaa ajatella aikuisen tavoin. Mutta mä uskon vakaasti lasten omiin, luontaisiin kiinnostuksiin. En ole ollut huolestunut kolmasluokkalaisesta, joka ei käynyt millään ohjatuilla tunneilla. En ole pakottanut ekaluokkalaista jatkamaan futista, kun hän yhden kesän jälkeen sanoi, ettei enää halua. Kuopus aloitti nyt eskarisyksynä temppujumpan, joka on kerran viikossa. Ensimmäinen ja ainut aikataulullinen ohjelma päiväkodin jälkeen. Ja ihan riittävä.

Mä oon siinä mielessä ehkä vähän sellanen ruohonjuurimutsi, että haluan taata muksuille myös aikaa olla. Tylsistyä. Nauttia rauhasta, maata sängyllä, lukea akkareita, kuunnella musaa. Lepäillä ja kerätä voimia. Koulu kun täytyy jaksaa hoitaa kunnolla.

koris 014koris 013

11-vuotias esikoinen käy tällä hetkellä kahdessa ohjatussa harrastuksessa, telinevoimistelussa ja bändärissä, poika kahdesti viikossa koriksessa ja pienin siellä temppujumpassa. Kuulostaa monelle varmasti vähältä, mutta pienempien en antaisi lisäharrastuksia edes ottaa, esikoisen kohdallakin miettisin kahdesti. Liika on liikaa ja tämä tuntuu meidän lapsille just nyt sopivalta.

Mua ihmetyttää enemmänkin nämä ”joka päivä jotain” -lapset. Miten ihmeessä tollaset pienet, kehittymättömät tyypit jaksaa käydä viikottain suunnistuksessa, sählyssä, futiksessa, ringetessä, kuvataidekerhossa ja viulutunneilla? Ja onko noin moneen harrastukseen meneminen lapsen itsensä idea, vai toteuttaako vanhemmat jotain omia toteutumatta jääneitä haaveitaan? Jaksaisitko itse työpäivän jälkeen joka ilta 1,5 tunnin treenin, päälle koululäksyt ja soittoläksyt? Minä en.

Kyllä. Lapset on erilaisia. Jollekin sopii, toiselle ei. Mutta onko lapsen pakko harrastaa? Jääkö muksu paitsi jostain korvaamattomasta, jos ei käy koulun lisäksi jossain ohjatussa viikottaisessa toiminnassa? Vai riittäisikö kavereiden kanssa uimahallissa käynti, koulumatkapyöräily, Aku Ankat ja perusulkoilu harrastuksiksi?

Mä jotenkin koen, että niin kauan, kun lapsi on terve, reipas ja innostunut, hän ei välttämättä tarvitse koulun lisäksi viikottaista ohjattua toimintaa. Jos muksu ei siitä itse innostu, siis. Pakon kautta syntyy ainoastaan liikunnanvihaajia. Pakko tappaa luovuuden.

Miks olis pakko?

-Päivi-

”Voidaaks paistaa lättyi?” aka. ”Saadaaks polttaa talo?”

Sain kesken työpäivän puhelun esikoiselta.

”Ollaan kavereitten kans meillä. Voidaanks paistaa lättyi?”

Kannustavana, spontaaniuteen ja luovuuteen rohkaisevana vanhempana vastasin tietenkin välittömästi ”KYLLÄ!”.

Paitsi että en vastannu.

Parissa sekunnissa sieluni harmaakaihiseen silmään piirtyi kuva keittiön tapetteihin sotketuista kananmunista, koko huoneeseen pöllyävistä jauhoista ja järkyttävistä rasvaroiskeista. Lopulta paistohomma olisi kuitenkin päätynyt koko töllin palamiseen. Joten kielsin. Sain kuulla olevani tyhmä. Kielsin uudestaan. Olin jo idiootti.

Hetki puhelun jälkeen alkoi mietityttää. Olinko mä nyt ihan kalkkis, vanhanaikainen ja epäreilu, kun en luottanut tyttäreeni. Teinhän mäkin ton ikäsenä jo kaikkea makkarakastikkeesta sämpylöihin. Millä oikeudella mä nyt sitten kielsin?

No vanhemman oikeudella tietenkin. Tyttö kun ei ole osoittanut minkään valtakunnan kiinnostusta ruoanlaittoa kohtaan, joten ehkä syystäkin parempi kerrata sitä hellan käyttöä ensin yhdessä. Ja toisaalta varmaan myös korkea aika. Tällä menolla muijasta kasvaa aikuinen, joka ostaa kaurapuuronkin valmiina.

myllis-14 128

Mitä sä olisit tehnyt? Tai mitä teidän muiden 11-12 ikäiset muksut osaa keittiössä? Onko langoilla juniormaastötseffejä, vai tollasta onnettomampaa ”leikkaanleipääkäytänmikroojaosaantehänuudeleita” -osastoo?

-Päivi-

 

Oppositio.

On muuten sitten aikamoinen lykky, että perheessämme lymyilee tällä hetkellä ihan vihoviimeinen 6-vuotias. Onhan noita uhmia kaikenkarvaisia, mutta tähän astisen kokemukseni mukaan, tämä kuuden vuoden kuningaskausi on rasittavin, ärsyttävin, raskain ja veemäisin kaikista. Hands down. Eipä tuo esipuberteettiläinenkään paljoa huonommaks jää, mutta tämän syksyn kruunaamaton ämpyilijä ja vanhempien hermojen ykköskiristäjä on neiti kiharapää, neiti eskarilainen, neiti kuningatar.

ukis 006

On sitten nimittäin sellanen vaihe, ettei käy mikään. Toistan, mikään. Vaatteet on alituiseen väärät (ei housuja!), tukkaa ei harjata (ei!), tarhaan ei lähdetä (jään kotiin!), entinen suosikkipuuha piirtäminen ei kiinnosta (typerää!), ruoka on poikkeuksetta pahaa (YÖK!) ja muutenkin elämä on vaan kertakaikkisen hankalaa.

Mannerheimin Lastensuojeluliiton vanhempainnetti osaa kertoa seuraavaa:

”6 -vuoden ikää on kutsuttu mm. kuningasvuodeksi, esikouluikä on kuin varhaislapsuuden kruunaus. Ikään liittyy saman tyyppinen itsenäistymisvaihe, kuin 2-3 -vuotiailla ja murrosikäisillä. Vaiheet ovat usein vanhemmille koettelevia (no kidding!) ja lapsellekin haastavia. Ne ovat kuitenkin tärkeitä ikävaiheita, jotta lapsi voi kasvaa itsenäiseksi minäkseen ja löytää paikkansa maailmasta.”

Mutta sen mää vaan sanon, että paraskin tulla oikein helevetin itsenäinen ja hyvä ihminen tolla venkoilulla. Phuuuuh!

ukis 112

Nyt sitä vertaistukea, muijat! Ennenku mä alan hakata päätäni patteriin!

-Päivi-

P.s. Vertaistueksi ei lasketa mitään, mikä alkaa sanoilla ”Odotas vaan, kun ovat murrosiässä…” tai ”Ei meillä vaan…”.

Kiitos.

Taasko?!

Siis mitä?! TAASko viikonloppu? Justhan se vasta oli!

Sanoi… ei kukaan. Koskaan.

Onneksi kuitenkin tuli vihdoin tämä odotettu vapaa. Ei ollut mikään helppo viikko tämä. Tällä viikolla olen:

– lukenut nolla sivua kirjaa

– kuunnellut pitkästä aikaa Queenia

– nukkunut liian vähän ja huonosti

– itkenyt blogin takia, kun koodaustaito ei riitä

– tuntenut riittämättömyyttä

– ottanut turhaan itseeni jonkun sanoista

– miettinyt oppisopimusasioita ja tulevaisuutta

– heittänyt kirveen kaivoon ja masistellut oppisopimusasian tiimoilta

ukis 048

– unohtanut meidän kihlajaispäivän

– se oli eilen. Mieskin unohti onneks.

– innostunut muutamista uusista tapettimalleista

– saanut luonnottomat raivarit mitättömästä asiasta

– heittänyt raivopäissäni nuudelipussin makkarin oveen

– kyllä, nuudelipussin

– miettinyt vihanhallintakurssia…

– nauranut liian vähän

– onnistunut hukkaamaan keväällä hankkimani perhekalenterin

ukis 035

– alkanut olla huolissani muististani, joka ei ilmiselvästikään pelaa kovin kummoisesti

– ihaillut noita mun kolmea mukulaa, joista on kasvamassa ihan helkkarin hienoja tyyppejä

– suunnitellut sekä siivoamista että leipomista toteuttamatta kumpaakaan

– haaveillut olkkarin tapetoinnista ja uudesta sisustuksesta

– laajentanut haaveet myös pikkueteiseen, josta haluaisin pukeutumistilan

– katsonut, kun mies on tuhahdellut haaveilleni

– kuulemma just ollaan tapetoitu. Joo, viis vuotta sitten. VIIS!

– päättänyt alkaa säästää uusiin tapetteihin…

ukis 124

………………

Jotenkin väsähtäneeltähän toi lista taas vaikuttaa. Onneksi nyt on viikonloppu vailla ohjelmaa, taidetaan koko porukka olla ihan todella levon ja yhteisen ajan tarpeessa. Mutta koska se siivoaminen taas viikolla jäi uurastamatta, on nyt tartuttava imuriin ja moppiin. Jos äkkiä sykkii sen pois alta, voi sit keskittyä tärkeämpiin asioihin. Kuten lukemiseen ja leffoihin.

Joten musat kaakkoon ja paskalle kyytiä! Moro!

-Päivi-

Kuvat ei liity mihinkään. Paitsi siihen, että sen kerran ku nämä pikkunaiset löytää yhteisen sävelen, se on parasta ikuistaa.

Perus.

Maanantai-ilta. Klo 20.58. Työviikko startattu nihkeään maanantai-tyyliin, lapset ruokittu, reipas kävelylenkki tehty, suihkussa käyty, pienemmät lapset laitettu unille. Haaveissa siintää iltapalaleivät ja pehmeät petivaatteet. Hetki jotain aivotonta turhakesarjaa töllöstä ja unta palloon.

”Äiti hei. Nää pitää täyttää?”

”Jaa mitkä? Eiks ne vois täyttää huomenna?”

”No ei kuule voi, ku ne piti palauttaa jo TÄNÄÄN!”

paprut 001

Vittu viis sivua jotain terveyslomakkeita. Miten olikin päässy unohtumaan… Kyllä joskus on pään irtoaminen herkässä.

Ja ”Vuoden Äiti” -passissa taas yksi leima lisää.

-Päivi-

Pienen pojan unelma

En tiedä, voinko äitinä tulla mistään onnellisemmaksi, kuin nähdessäni oman lapseni unelman toteutuvan. Säihkyvät silmät ja jännittyneen hymyn. Tapahtuman jälkeisen innokkaan puheripulin.

Saatiin eilen ex-tempore tilaisuus päästä nopeasti tapaamaan pätkäpojan suurta idolia, Susijengin sentteriä, oman kylän poikaa, ”meidän Junnua”. Pientä jännitti mahdottomasti, mutta onneksi Junnu oli selkeästi jutellut korisjunioreiden kanssa aiemminkin ja pätkäkin vastaili lyhytsanaisesti.

Nyt on pelipaidassa nimmari, läjä kuvia idolin tapaamisesta ja tärkeä muisto tsemppaavalta maajoukkuepelaajalta.

rapurallaa 157rapurallaa 161rapurallaa 167

Tuleva takamies meni tapaamisen jälkeen huoneeseensa veivaamaan layuppeja ja muisti vielä tänäänkin kertoa, kuinka siistiä oli tavata Gerald Lee jr. Yksi asia tosin jäi harmittamaan. ”Mä unohdin kysyä siltä millasta on olla telkkarissa.”

-Päivi-

Pinnalla.

No NYT se arki on ihan todella alkanut! Tuntuu luissa ja ytimissä asti.

Tämän viikon TOP -pointteja mm.

* KOULULIIKUNTA

– täähän on ihan vakio. Kenellä, koska, mitä ja missä. Ja aina joltain unohtuu jotain.

* KOULUKUVAUS

– unohda pehmeät paluut arkeen, koulukuvaus pätkäytetään pois jaloista heti toisella kouluviikolla! Tätähän ei tietenkään osattu odottaa, joten poika tulee näyttämään kuvassaan Beegeesin kadonneelta jäseneltä moppitukassaan.

* VANHEMPAINILTA

– kertaa kaksi ja tismalleen samaan aikaan. Lucky us! Oltais tietty voitu jakautua, jolloin molemmissa olis ollut edustus, mutta tittidii, mä olin töissä ja mieskin joutui lähtemään kesken työhommiin. Ai missä lapset sitten? Ei mitään hajua.

* SYYSFLUNSSA

– tällä hetkellä sairastuneita 3/5. Pyrimme täyteen viiden tähden suoritukseen.

* KONTAKTIMUOVI

– että ei siis vielä tässäkään iässä osaa aloittaa sitäkään hommaa ajoissa, vaan kiroilee sitten sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kuplamuovia niihin perhanan opuksiin.

* PYYKIT

– miten niitä VOI olla joka huoneessa?

* TERVEELLINEN KOTIRUOKA

– lasketaaks kalapuikot ja nakit?

* AAMUKETUTUS

– ensimmäisenä silmät avattuaan miettii, koska pääsee takaisin nukkumaan. Miten hulvaton aloitus päivälle.

* PYYKIT UUDESTAAN

– peseekö niitä kukaan?

* KAVERISYNTTÄRIT

– yhtenä päivänä kolmet kemut. Muksuja bileistä toisiin kuskatessa kevenee sekä mieli, että lompakko.

* VÄSYMYS

– sanoinko mä jossain vaiheessa odottavani arkea? Valehtelin.

kalapuikko 002

——————

Siinäpä tärkeimmät. Mitäs teille?

-Päivi-

*edit 24.8.* Kommentoida voi, mutta kommentit viskautuvat jostain syystä suoraan roskikseen. Kommentoikaa siis rohkeasti, mä kaivelen niitä sitten sieltä roskiksesta ehtiessäni ja vastailen! 🙂

Valmiina ollaan!

Reput ja penaalit. Kynät, kumit, viivottimet. Todistukset nimmareineen. Kontaktimuovirulla.

Huomenna alkaa arki. Tänä vuonna koulujen alku tuntuu lähinnä helpottavalta, ei niinkään haikealta. Taas yksi pitkä kesäloma saatiin jotenkuten hoidettua, lapset ei kuolleet nälkään, eikä repineet toisiltaan (kaikkia) hiuksia päästä oltuaan monta viikkoa päivät kaksin. Kumarran perusopetuksen suuntaan lämpimästä kouluruoasta ja kouluterveydenhuollosta. Jokailtainen ”mitäs noi huomenna syö” -paniikki väistyy ”onks noilla huomenna liikuntaa” -paniikin tieltä. Onneksi tässä on muutaman viikon pehmeä lasku ennen hardcorearkirytinää ja harrastuksia.

Mun ensimmäinen lomapäivä sujahti sukkelasti arkeenpaluusiivouksessa. Lapset nukkuvat taas omissa huoneissaan, tavarat ovat suunnilleen siellä, mihin kuuluvat ja ruokaviikko korkattiin kaikkien arkiruokien äidillä; makaronilaatikolla.

Kuopuksen eskarin aloitus tuntuu myös kovin arkiselta. Aamulla talsitaan samaan tuttuun päiväkotiin, ainoastaan osasto vaihtuu. Säästelen haikeuteni ensi syksyyn. Nyt jatketaan arkea suunnilleen siitä, mihin keväällä jäätiin. Alotetaan vitonen ja kakkosluokka. Edetään läksykriisistä toiseen, niinkuin ennenkin.

äläaja

Mun kaasujalka ei vielä paina mitään muuta, kuin kengänpohjaa, mutta muistattehan kaikki ajella rauhallisesti, pieniä koululaisia varoen. Yksikin onnettomuus on liikaa.

Vielä tähän syyskauden alkuun sopiva linkkivinkki. Näillä perusjutuilla homma sujuu… ainakin toisinaan.

Ihanaa arkea kaikille!

-Päivi-