Tyttöjen kesken.

Eilen jo maalailinkin Facebookissa, kuinka käyttäisin tämän arkivapaan. Kuten luettavissa on varmasti ollut, viime ajat on menneet aika alavireisissä fiiliksissä, joten päätin ottaa vapaan ihan tosissaan vapaan kannalta. Olla tekemättä mitään tuottoisaa tai pakkopullaa.

Heräiltiin kiharapään kanssa ajoissa, mutta rauhassa. Puettiin ja päätettiin mennä aamiaiselle lähikahvilaan. Saatiin mukava seuralainen. Hörpittiin cappuccinoa, nautiskeltiin aamiaisesta ja parannettiin maailmaa. Poikettiin kirjastoon ja kirjakauppaan. Tehtiin talvikenkälöytöjä. Juotiin vähän lisää kahvia.

Kotona neiti nappasi lainatut äänikirjat kainaloonsa ja linnoittautui huoneeseensa. Minä syvennyin kirjaan. Koululaiset tuli ja meni. Jatkoin lukemista. Otin torkut. Luin vielä.

Päätettiin tallustaa kiharapään kanssa elokuviin. Viiru ja Pesonen, ja vain me kaksi. Valkattiin irtokarkkeja vuorotellen. Käveltiin käsi kädessä. Juteltiin höpöjä.

Leffateatterissa pieni tarrautui ihan kiinni. Kuiskutteli korvaan ja rutisti kädestä. Maailman paras elokuva ja maailman kivoin äiti. Pakahduttava onni sai taas äidin mielessä tutun seuralaisen syyllisyydestä. Miksi näitä kahdenkeskisiä hetkiä tulee otettua niin harvoin? Jokainen lapsi ansaitsee aika ajoin jakamatonta huomiota. Miksi niin usein annan aikuisten kiireiden ja stressin ajaa näiden tärkeimpien hetkien edelle?

”Sinun arkesi on jonkun lapsuus.”

Koitan taas muistaa.

-Päivi-

Ministeritukka.

Politiikastahan minä en mitään ymmärrä. Enkä edes esitä kovin kiinnostunutta. Mutta kovin ilahtunut olin uuden ympäristöministerin valinnasta kahdestakin syystä. Ensinnäkin ihan ykkösjuttu, että ministeriössä on joku, joka ei ole ollut poliittisissa kahinoissa jo Kekkosen aikaan ja toiseksi Sanni Grahn-Laasosella on ihan killeri fleda! Myönnän, tämä on poliittisena kannanottona heikohko, mutta mä kaipaan nyt pinnallista hömppää kaiken kökön tasapainoksi. Ympäristöministerin tukka on just hyvä aihe nyt!

Kattokaa nyt. Napakka, suoralinjainen polkka, mutta kuitenkin suht reippaalla pituudella. Ja aivan loistava liukuväri tummasta vaaleaan. Oon ihan myyty!

Nyt mä oon tietty ihan vakuuttunut, että mäkin haluan ministeritukan. Tai sit en. Vai haluanko? En mä tiedä. Toisaalta oon kasvatellut tätä lettiä jo pitempään ja kun sen kerrankin olen saanut tähän mittaan, kannattaako sitä heti leikata? Samalla olisi hyvästeltävä helpot pikkumyynutturat, sivuponnarit ja letit. Suoristusrautaa olis käytettävä muulloinkin, kuin juhlatilanteissa, koska polkkahan sojottaa aina just sinne, mihin sen ei kuulu.

Toisaalta, mun hiusvärien, auringon ja villin tupeerauksen rasittama kuontalo kaipaisi ehkä juuri tuota pätkäisyä. Kerralla kunnon nippu tukkaa lattialle ja varmaan irtois lettiin paksuuttakin lisää. Olishan se kivaa vaihtelua ja hei, aina se kasvaa kuitenkin takaisin.

Auttakaa nyt minnuu! Polkka vai ei? Ja tosta 1,5 metrin tyvikasvusta ei ole syytä mainita kommenteissa, se hoidetaan sit samalla… Vat sei juu, hä?! Nyt saa siis äänestää! JAA, EI, TYHJÄ VAI POISSA?

Ja lopuksi vielä toivekuva Vironperän kuninkaasta. Silmistä on vähän turvotus laskenut, mut eiks muuten mee läpi ihan kuusnolla?

Nätti on!

-Päivi-

P.S. Kuvien vino asettelu on tyttäreni taiteellisen silmän luomus. Ovat kuulemma parempia noin.

Ministerin kuva lainattu täältä.

Itku, potku ja raivari.

Luulette tietysti, että kerron jutun uhmaikäisen heittäytymisharjoituksista julkisella paikalla. Tällä kertaa kuitenkaan en. Kyseessä on mun ihan ikiomat itkut ja potkut.

Tämä loppuviikko ei juurikaan antanut, mutta otti kyllä. Jopa niissä määrin, että se lamautti ajatukset, tekemisen ja jopa jalat. Eilen tullessani kotiin olin täysin turta. Alakulo ryöpsähti itkuna ja vollottelin illan pussilakanani kulmaan naamioiden kaiken Vain elämää-liikutuksen piikkiin. Aamulla koitin raottaa silmiäni turpoluomien takaa hyvin johannesvirolaismaiseen tyyliin, mutta vasta puoliltapäivin taisin näyttää jokseenkin itseltäni. Siinä sitten lärvi turvoksissa kyselemään, että oliko plussakorttia ja tarviitko pussin. Olin varmaan helvetin reippaan näkönen.

Päättäessäni viikon kuudennen työpäivän lampsin kotiin ja sain kerrankin purettua vitutuksen johonkin järkevään ja siivosin raivolla kaatopaikkaa muistuttaneen keittiön. Jaksoin vaivata pizzataikinan ja avasin siiderin. Huomenna ajattelin pääosin nukkua.

Ei siis mitään kovin nokkelaa tällä kertaa. Jos nyt koskaan. Mutta mä olen tunneasioissa vähän tällänen höyryjyrä ja mun on kamalan vaikea esittää muuta, jos harmittaa niin, että ohimoita pakottaa.

No, kohta elämä taas tasaantuu ja hommat rullailee normaalisti. Mutta nyt vielä avaan toisen sidukan ja masennun rauhassa. Kyllä elämä on joskus aika epäreilua!

-Päivi-

Kuvassa omenoita. Älkää kysykö.

Onks pakko harrastaa, jos ei tahdo?

Muistan elävästi, kuinka vein esikoiseni ensimmäiseen harrastukseensa. Neiti oli 3-vuotias ja minä olin juuri saanut opintoni valmiiksi ja ottanut tytön pois hoidosta, koska odotin toista lasta. Koska päivittäinen hoitorutiini oli katkennut, olin vakuuttunut, että tarvitsimme yhteisen harrastuksen. Jonkun, missä lapsi saa kavereita ja minä sitä tärkeää vertaistukea ja seuraa. Menimme muskariin.

Minä ja pallomaha, tyttö rattaissa, läpi tuulen, tuiskun ja räntäsateen. Muut lapset lauloivat riemuissaan ringissä, mun mökötti. Toiset äidit olivat seesteistä pitsikaulusporukkaa, minä rempseä parikymppinen. Joka helvetin keskiviikko sinne oli kuitenkin raahauduttava.

Kunnes tajusin, että me molemmat vihattiin sitä.

Lopetettiin moinen pelleily. Mikä ihmeen pakko sinne muskariin jokaisen lapsen oli mennä? Päätettiin nauttia musiikista aikataulutta, ihan omaan tahtiin, ihan omassa kotona. Nykyään tuo samainen, muskarissa kerta toisensa jälkeen mököttänyt tyttö laulaa musaluokan konserteissa eturivissä ja käy bändikerhossa.

Mä en ole koskaan uskonut pakottamiseen. Minkään tekemiseen tai opettamiseen pakolla. Oman päähänpinttymäni takia käytiin tuolla muskarissa pari kuukautta, mutta tuon jälkeen en ole lapsiani harrastuksiin pakottanut. Kannustanut; joo, rohkaissut; kyllä. Mutta en pakottanut.

Lapset on lapsia, eivätkä tietenkään osaa ajatella aikuisen tavoin. Mutta mä uskon vakaasti lasten omiin, luontaisiin kiinnostuksiin. En ole ollut huolestunut kolmasluokkalaisesta, joka ei käynyt millään ohjatuilla tunneilla. En ole pakottanut ekaluokkalaista jatkamaan futista, kun hän yhden kesän jälkeen sanoi, ettei enää halua. Kuopus aloitti nyt eskarisyksynä temppujumpan, joka on kerran viikossa. Ensimmäinen ja ainut aikataulullinen ohjelma päiväkodin jälkeen. Ja ihan riittävä.

Mä oon siinä mielessä ehkä vähän sellanen ruohonjuurimutsi, että haluan taata muksuille myös aikaa olla. Tylsistyä. Nauttia rauhasta, maata sängyllä, lukea akkareita, kuunnella musaa. Lepäillä ja kerätä voimia. Koulu kun täytyy jaksaa hoitaa kunnolla.

11-vuotias esikoinen käy tällä hetkellä kahdessa ohjatussa harrastuksessa, telinevoimistelussa ja bändärissä, poika kahdesti viikossa koriksessa ja pienin siellä temppujumpassa. Kuulostaa monelle varmasti vähältä, mutta pienempien en antaisi lisäharrastuksia edes ottaa, esikoisen kohdallakin miettisin kahdesti. Liika on liikaa ja tämä tuntuu meidän lapsille just nyt sopivalta.

Mua ihmetyttää enemmänkin nämä ”joka päivä jotain” -lapset. Miten ihmeessä tollaset pienet, kehittymättömät tyypit jaksaa käydä viikottain suunnistuksessa, sählyssä, futiksessa, ringetessä, kuvataidekerhossa ja viulutunneilla? Ja onko noin moneen harrastukseen meneminen lapsen itsensä idea, vai toteuttaako vanhemmat jotain omia toteutumatta jääneitä haaveitaan? Jaksaisitko itse työpäivän jälkeen joka ilta 1,5 tunnin treenin, päälle koululäksyt ja soittoläksyt? Minä en.

Kyllä. Lapset on erilaisia. Jollekin sopii, toiselle ei. Mutta onko lapsen pakko harrastaa? Jääkö muksu paitsi jostain korvaamattomasta, jos ei käy koulun lisäksi jossain ohjatussa viikottaisessa toiminnassa? Vai riittäisikö kavereiden kanssa uimahallissa käynti, koulumatkapyöräily, Aku Ankat ja perusulkoilu harrastuksiksi?

Mä jotenkin koen, että niin kauan, kun lapsi on terve, reipas ja innostunut, hän ei välttämättä tarvitse koulun lisäksi viikottaista ohjattua toimintaa. Jos muksu ei siitä itse innostu, siis. Pakon kautta syntyy ainoastaan liikunnanvihaajia. Pakko tappaa luovuuden.

Miks olis pakko?

-Päivi-

”Voidaaks paistaa lättyi?” aka. ”Saadaaks polttaa talo?”

Sain kesken työpäivän puhelun esikoiselta.

”Ollaan kavereitten kans meillä. Voidaanks paistaa lättyi?”

Kannustavana, spontaaniuteen ja luovuuteen rohkaisevana vanhempana vastasin tietenkin välittömästi ”KYLLÄ!”.

Paitsi että en vastannu.

Parissa sekunnissa sieluni harmaakaihiseen silmään piirtyi kuva keittiön tapetteihin sotketuista kananmunista, koko huoneeseen pöllyävistä jauhoista ja järkyttävistä rasvaroiskeista. Lopulta paistohomma olisi kuitenkin päätynyt koko töllin palamiseen. Joten kielsin. Sain kuulla olevani tyhmä. Kielsin uudestaan. Olin jo idiootti.

Hetki puhelun jälkeen alkoi mietityttää. Olinko mä nyt ihan kalkkis, vanhanaikainen ja epäreilu, kun en luottanut tyttäreeni. Teinhän mäkin ton ikäsenä jo kaikkea makkarakastikkeesta sämpylöihin. Millä oikeudella mä nyt sitten kielsin?

No vanhemman oikeudella tietenkin. Tyttö kun ei ole osoittanut minkään valtakunnan kiinnostusta ruoanlaittoa kohtaan, joten ehkä syystäkin parempi kerrata sitä hellan käyttöä ensin yhdessä. Ja toisaalta varmaan myös korkea aika. Tällä menolla muijasta kasvaa aikuinen, joka ostaa kaurapuuronkin valmiina.

Mitä sä olisit tehnyt? Tai mitä teidän muiden 11-12 ikäiset muksut osaa keittiössä? Onko langoilla juniormaastötseffejä, vai tollasta onnettomampaa ”leikkaanleipääkäytänmikroojaosaantehänuudeleita” -osastoo?

-Päivi-

 

Oppositio.

On muuten sitten aikamoinen lykky, että perheessämme lymyilee tällä hetkellä ihan vihoviimeinen 6-vuotias. Onhan noita uhmia kaikenkarvaisia, mutta tähän astisen kokemukseni mukaan, tämä kuuden vuoden kuningaskausi on rasittavin, ärsyttävin, raskain ja veemäisin kaikista. Hands down. Eipä tuo esipuberteettiläinenkään paljoa huonommaks jää, mutta tämän syksyn kruunaamaton ämpyilijä ja vanhempien hermojen ykköskiristäjä on neiti kiharapää, neiti eskarilainen, neiti kuningatar.

On sitten nimittäin sellanen vaihe, ettei käy mikään. Toistan, mikään. Vaatteet on alituiseen väärät (ei housuja!), tukkaa ei harjata (ei!), tarhaan ei lähdetä (jään kotiin!), entinen suosikkipuuha piirtäminen ei kiinnosta (typerää!), ruoka on poikkeuksetta pahaa (YÖK!) ja muutenkin elämä on vaan kertakaikkisen hankalaa.

Mannerheimin Lastensuojeluliiton vanhempainnetti osaa kertoa seuraavaa:

”6 -vuoden ikää on kutsuttu mm. kuningasvuodeksi, esikouluikä on kuin varhaislapsuuden kruunaus. Ikään liittyy saman tyyppinen itsenäistymisvaihe, kuin 2-3 -vuotiailla ja murrosikäisillä. Vaiheet ovat usein vanhemmille koettelevia (no kidding!) ja lapsellekin haastavia. Ne ovat kuitenkin tärkeitä ikävaiheita, jotta lapsi voi kasvaa itsenäiseksi minäkseen ja löytää paikkansa maailmasta.”

Mutta sen mää vaan sanon, että paraskin tulla oikein helevetin itsenäinen ja hyvä ihminen tolla venkoilulla. Phuuuuh!

Nyt sitä vertaistukea, muijat! Ennenku mä alan hakata päätäni patteriin!

-Päivi-

P.s. Vertaistueksi ei lasketa mitään, mikä alkaa sanoilla ”Odotas vaan, kun ovat murrosiässä…” tai ”Ei meillä vaan…”.

Kiitos.

Kotiseuturakkautta.

Me ollaan asuttu täällä Uudessakaupungissa kohtapuoliin viisi vuotta. Niille, jotka ovat vasta hypänneet blogin mukaan äskettäin, kerrottakoon että minä itse olen täältä rantakallion alta kotoisin, mieheni Tampereelta. Jätin kotiseudun 16-vuotiaana uhmakkaasti, kun lähdin tuonne Manseen ilmaisutaidonlukioon. Näyttelijähän musta piti tulla, tai joku esiintyvä taiteilija nyt ainakin, niinkuin nyt varmaan puolesta tuon ikäluokan edustajista. No, ei tullu, kuten tätä ruuhkavuosipelleilyä lukiessa on varmasti käynyt ilmi.

Muuttopäätös tapahtui lopulta aika pikaisesti, kun esikoinen aloitti eskarin ja oli päätettävä, mihin sitä ennen koulujen alkua asetutaan. Kun iso pyörä lähti pyörimään, hommat sujuivat jotakuinkin itsestään. Tampereen kämppä myytiin päivässä ja Uskola ostettiin 1,5 viikkoa muuton jälkeen. Sitten olikin vaan totuteltava pikkukaupungin elämäntyyliin.

Siitä, onko tämä elinvoimainen, idyllinen rantakaupunki, vai pystyynkuoleva eläkeläisparatiisi, voi olla montaa mieltä. Mä muutin mielestäni tuohon ensimmäiseen, mutta olen vuosi vuodelta huomannut asuvani enemmän jälkimmäisessä. Kaupunki kamppailee taloutensa kanssa, pääkadun liikehuoneistojen ikkunoita koristaa poikkeuksetta ”loppuunmyynti” tai ”liike lopetettu” -kyltit, kaupungin tavaramerkkinä toimineiden kesätapahtumien jatko on vaakalaudalla. Uudet, innovatiiviset ideat torpataan yksi kerrallaan, asioita ei malteta tehdä loppuun ja odottaa tuloksia, joten miksi toisaalta aloittaakaan.

Mä olen ehtinyt näiden Uki-vuosieni aikana keittyä jo niin monessa liemessä, etten ihan pienestä enää säikähdä. Olen ollut mukana tapahtumatuotannossa, perustanut ja lopettanut yhden kivijalkayrityksen, tehnyt tuntikausia vapaaehtoista markkinointiduunia kaupungin hyväksi. Aina palaute ei ole ollut yksinomaan positiivista ja olen kuullut itsestäni mitä uskomattomampia juoruja. Mutta aion kaikesta huolimatta jatkaa tämän kaupungin sissimarkkinointia niin kauan, kuin mussa henki pihisee. Uusikaupunki ansaitsee olla elinvoimainen ja idyllinen rantakaupunki!

Tämä on ehdoton kesäkaupunki, mutta jos ei nyt ensi kesään malta odottaa, kannattaa kaupungissa poiketa vaikkapa marraskuun viimeisenä sunnuntaina ihailemassa kaupungin joulunavausta ja perinteisiä Wanhan ajan markkinoita. Ensi kesän, tai alkusyksyn ehdoton kohokohta on uudistunut Uudenkaupungin Vanhat Talot -tapahtuma, jossa pääsee vierailemaan idyllisissä puutaloissa. Ja juu, meikäläinen on siinäkin taas mukana, kuin liima. Ja ihan vapaaehtoisesti.

Huomaan kuulostavani hiukan katkeralta, mutta se ei ole tarkoitus. Vaikka toki on pakko myöntää, että joskus on turhauttanut aika kovaakin. Tietysti on helpompi arvostella niitä ihmisiä, jotka yrittää ja vaikka sitten epäonnistuukin, kuin niitä, jotka eivät uskalla tehdä mitään.

Jos teistä lukijoista joku innostuu joskus täällä poikkeamaan, laittakaa viestiä! Annan mielelläni muutamia kivoja tärppejä, missä kannattaa poiketa. Ja voinhan niitä joskus vaikka tänne blogiinkin laittaa, jos kiinnostaa..?

Tämä on oikeasti sievä ja suloinen kaupunki, vaikka kulisseissa toisinaan kuohuukin.

-Päivi-

Taasko?!

Siis mitä?! TAASko viikonloppu? Justhan se vasta oli!

Sanoi… ei kukaan. Koskaan.

Onneksi kuitenkin tuli vihdoin tämä odotettu vapaa. Ei ollut mikään helppo viikko tämä. Tällä viikolla olen:

– lukenut nolla sivua kirjaa

– kuunnellut pitkästä aikaa Queenia

– nukkunut liian vähän ja huonosti

– itkenyt blogin takia, kun koodaustaito ei riitä

– tuntenut riittämättömyyttä

– ottanut turhaan itseeni jonkun sanoista

– miettinyt oppisopimusasioita ja tulevaisuutta

– heittänyt kirveen kaivoon ja masistellut oppisopimusasian tiimoilta

– unohtanut meidän kihlajaispäivän

– se oli eilen. Mieskin unohti onneks.

– innostunut muutamista uusista tapettimalleista

– saanut luonnottomat raivarit mitättömästä asiasta

– heittänyt raivopäissäni nuudelipussin makkarin oveen

– kyllä, nuudelipussin

– miettinyt vihanhallintakurssia…

– nauranut liian vähän

– onnistunut hukkaamaan keväällä hankkimani perhekalenterin

– alkanut olla huolissani muististani, joka ei ilmiselvästikään pelaa kovin kummoisesti

– ihaillut noita mun kolmea mukulaa, joista on kasvamassa ihan helkkarin hienoja tyyppejä

– suunnitellut sekä siivoamista että leipomista toteuttamatta kumpaakaan

– haaveillut olkkarin tapetoinnista ja uudesta sisustuksesta

– laajentanut haaveet myös pikkueteiseen, josta haluaisin pukeutumistilan

– katsonut, kun mies on tuhahdellut haaveilleni

– kuulemma just ollaan tapetoitu. Joo, viis vuotta sitten. VIIS!

– päättänyt alkaa säästää uusiin tapetteihin…

………………

Jotenkin väsähtäneeltähän toi lista taas vaikuttaa. Onneksi nyt on viikonloppu vailla ohjelmaa, taidetaan koko porukka olla ihan todella levon ja yhteisen ajan tarpeessa. Mutta koska se siivoaminen taas viikolla jäi uurastamatta, on nyt tartuttava imuriin ja moppiin. Jos äkkiä sykkii sen pois alta, voi sit keskittyä tärkeämpiin asioihin. Kuten lukemiseen ja leffoihin.

Joten musat kaakkoon ja paskalle kyytiä! Moro!

-Päivi-

Kuvat ei liity mihinkään. Paitsi siihen, että sen kerran ku nämä pikkunaiset löytää yhteisen sävelen, se on parasta ikuistaa.

Ringis, rundis, messis.

Kauanpa maltoin. Olla ihan yksikseni, meinaan. nakit ja MUTSI sai nimittäin kutsun liittyä mukaan Blogirinkiin! Ja koska mun mielestä ehdot oli hyvät ja reilut, lähdin messiin.

Nyt ennen kuin siellä päästetään hartioita valahtamaan pettymyksestä; mikään ei tule varsinaisesti blogissa muuttumaan. Nakkimutsila pysyy omassa osoitteessaan ja mutsi kirjottelee ihan yhtä kiukkusia ja paskoja juttuja, kuin tähänkin asti. Ulkonäkö pysyy mun näköisenä ja tosiaan, sisältö myös.

No miksi sitten lähteä mihinkään rinkeihin? Kuten oon monesti varmaan sanonutkin, tämä on mulle pääasiallisesti harrastus. Tykkään tästä ihan älyttömästi ja jos voisin, kirjottelisin mielelläni näitä juttuja vaikka kokopäiväsesti. Valitettavasti se vaihtoehto ei ole kovinkaan todennäköinen. Mutta kuka tahansa inhimillinen ihminen varmasti miettisi mun housuissani, että olishan se kiva saada tästä toisinaan vaikka jotain pientä korvaustakin. Nimellisistä summistahan suurimman osan bloggaajista kohdalla puhutaan, mutta kyllä ainakin meidän perheen talous kiittää pienistäkin ”ylimääräisistä” rahasummista.

Blogirinki siis mahdollistaa mulle satunnaisten yhteistöiden tekemisen, pienen korvauksen käytetyistä tunneista ja tsäänssin tehdä juttuja, joita en ennen oo päässyt kokeilemaan. Ja kun blogi pysyy omassa osoitteessaan ja saa jatkua sillä tahdilla, kuin hyvältä tuntuu, en nähnyt mitään syytä kieltäytyäkään.

Yhteistöistä ollaan aina montaa mieltä. Ja olen mäkin sitä mieltä, että muutama alkujaan mukava blogi on mennyt kaupallistumisen myötä huonompaan suuntaan. Toisaalta oon myös aika varma, että kaupalliset yhteistyöt ovat tulleet blogeihin jäädäkseen. Ja musta on lähinnä hienoa, että joku pitää myös bloggareiden puolia. Moni yritys kun edelleenkin olettaa saavansa kokemuksellista mainossisältöä pelkästään lahjoittamalla kirjoittajalle vaikkapa jonkun pienen tuotteen. Eli yritykselle käytännössä ilmaiseksi. Pitkään homma pelittikin niin, ja onhan noita juttuja itsekin tullut jokunen tehtyä, mutta hyvä että nyt ollaan otettu askeleita oikeaan suuntaan. Työtä, tai työhön verrattavissa olevaa toimintaa ei pidä kenenkään joutua tekemään ilmaiseksi.

Noh. Paasati paasati, ymmärrätte varmaan yskän. Ja tää aihe on niin monessa blogissa jo ympäri pyöritelty, että annetaan sen nyt olla. Mutta sen vaan sanon, että tulen tekemään tästä lähtien vain yhteistöitä, joiden takana voin seistä ja jotka on nakit ja MUTSI:n näköisiä. Joten hiphei huoli pois!

Kerrataas vielä tähän loppuun, miten blogia voi seurata. (saa käyttää, mut ei ol pakko, hei!) nakit ja MUTSI löytyy siis eri kätevästi seuraavilta kanavilta: (tekstit ois niinku linkkei)

– Blogirinki

– Facebook

– Instagram

– Bloglovin

– Blogilista (kuuuuka ilmotti?)

– Twitter

Jos tulee jotain asiaa, sivuhuomautuksia tai suorasanasempaa vittuilua, ne voi osoittaa sähköpostiin osoitteeseen nakitjamutsi@gmail.com

Zervuska haidis!

-Päivi-

Nakit ja smutsig, eli siivouspäivä

Aihehan on yhtä kiehtova, kuin mummon puuterinväriset flanellikalsarit, mutta aion tarttua siihen silti. Siivoaminen. Yh.

Meillä on aina siivottu silleen ”tarpeen mukaan”, eli siinä vaiheessa kun alkaa rojut ja roskat nyppiä. Viimeisinä vuosina vauhti on ollut töiden ja kaiken muun hössötyksen ansiosta niin kova, että kodinhuoltohommat on selkeästi olleet niitä, joista on tingitty. Ylipäänsä kotona ehditään olla aika vähän ja asioita on vaan pakko priorisoida. Perushommat, kuten tiski- ja pyykkikonehommat tulee hoidettua, muut saa jäädä odottamaan vapaata.

Kuitenkin mukavuudenhaluisena ihmisenä viettäisin vapaapäivät mieluummin tehden jotain aivan muuta, kuin pölypussia täyttäen. Viime syksynä sain mielestäni loistavan idean; siivouspäivä torstaiksi! Juuri sopivasti ennen viikonloppua, jolloin kultaakin kalliimmat vapaapäivät eivät tuhraannu pölyrätin pyörittelyyn. Joka viikko samana päivänä, jotta kaikki osaavat ajoissa asennoitua. Kaukaa viisaana valmistautumisen voi aloittaa jo keskiviikkona, jolloin varsinaiseksi siivouspäiväksi jäisikin vain varsinaiset pölynpoistajaiset, kun edellisenä päivänä on kamat raivattu pois alta. Kaikilla oli omat duuninsa; mies heilui imurin varressa, minä järjestin, luuttusin, pyyhin pölyt, pesin vessat. Muksut siivosivat omat huoneensa.

Idea oli tosiaan loistava. Niin myös toteutus. Niin kauan, kuin sitä kesti. Pikkuhiljaa alettiin sluibailla. Torstaille tulikin ohjelmaa. Annettiin toisillemme lupa siirtää siivous seuraavaan päivään, jolloin tehtiinkin enää Uskolan taloudessa kuuluisa ”pikaimurointi”. Teatteriharjoitusten pätkähtäessä toden teolla päälle, homma koki täydellisen hajoamisen. Siivouspäivä katosi viikko-ohjelmistosta. Eikä ole sen koommin paluuta tehnyt.

Nyt tahtoisin palauttaa tuon tehotorstain ohjelmistoon. Tai saada kasaan edes jonkinlaisen vakisiivoushetken viikottain. Paikat pysyy huomattavasti paremmassa ojennuksessa, kun siivous on ikäänkuin merkattuna kalenteriin. Mutta miten pitää kiinni viikkosiivouksesta ilman, että kohta taas yhteisymmärryksessä lipsutaan?

Nyt ihan muina mummoina kysyn teiltä, miten teillä siivotaan? Kuka tekee mitä, koska, miten ja millä?

Ja vielä erityisen mielellään jos jaatte kaikki ihan parhaat siivousvinkkinne, liittyi niihin sitten ruokasooda, sitruunamehu tai raaka peruna.

Ja eikun marttailemaan!

-Päivi-

kuva lainattu täältä