Mikä mää sit oon?

Bloggaaminen. Meidän bloggareiden lempiaihe. Nousee tapetille aina toisinaan, koska mainonnan, koska jonkun muun asian takia. Meitähän on täällä blogimaailmassa kuin siipikusiaisia. Erilaisia portaaleja on syntynyt viime vuosina yhä enemmän, on yksittäisiä blogeja ja rinkejä, aikakauslehtien blogimaailmat ja nykyhetkellä ihan jopa työkseen bloggaavia ihmisiä on jo Suomessakin.

Blogiyhteistöistä ollaan montaa mieltä. Monet näkevät punaista bloggaajien esitellessä tai arvioidessa erilaisia uutuustuotteita, jotka ovat saaneet, kyllä, blogin kautta ilmaiseksi. Toiset ottavat mielellään vastaan vinkkejä ja ale-koodeja uutuuksiin liittyen. Uskoisin, tai ainakin haluan uskoa, että pelkkiä mainoksia bloggaamalla ei kovin pitkälle suosiossa pötkitä. Erilaiset arvonnat ja uutuudet palvelevat sekä kirjoittajaa, että lukijaa toisinaan, kunhan blogin pääpaino on jossain muualla. Eihän naistenlehtiäkään kukaan lukisi, jos niissä olisi ainoastaan mainoksia, eikä lainkaan oikeaa sisältöä.

myllis-14 061

myllis-14 071

Jos oikein olen haistellut, useimpia lukijoita ärsyttää nimenomaan bloggaajien saama ilmainen tavara, ei niinkään mahdolliset rahalliset palkkiot, joita kirjoittajat saavat. Mikä on tavallaan hyvin ymmärrettävääkin. Nuo blogin kautta saadut tuotteet tuodaan usein ihan siihen lukijan iholle, niistä kirjoitetaan ja niitä kuvataan. Helpostihan sitä ajattelee, että tuonkin tyrkyn saama saippua on nyt minun kylppäristäni pois.

Itseäni ei kirjoittajien saamat tuotteet niinkään haittaa, ei siksi, että niitä itse juurikaan saisin, vaan koska tiedän, kuinka paljon bloggaaminen vaatii aikaa ja vaivaakin. Blogi ei päivity itsestään, kuvia harvoin klikataan kamerasta suoraan postaukseen, eikä aiheita aina tupsahtele mieleen juuri sillä hetkellä, kun kirjoittamiseen aikaa olisi.

Itse en missään nimessä edes hätyyttele suosituimpien bloggareiden lukijamääriä, saati tuloja. Vaikka olen onnekkaasti päässyt kirjoittamaan tänne Kaksplussaan, se ei automaattisesti tarkoita mitään suihkuseurapiirejä tai jatkuvia postilaatikon kolahduksia ilmaisten tavaroiden muodossa. Pienen palkkion saan kuukausittain, silläkin rahalla ostetaan yhteiseen pöytäämme leipää ja maitoa, ihan niinkuin päivätyöni palkallakin.

Usein pidemmillä vapailla ja lomilla saan aina puuskan nostaa blogini tasoa ja lukijamääriä. Yht’äkkiä juttu luistaa ja mietin mielessäni, miten en muka arkisin saa kirjoitettua yhtä usein. Kunnes tulee se arki ja muistan. Täysi työpäivä, lapset, ruokakaupat ja pyykit. Siksi en.

myllis-14 065

myllis-14 097

Helppohan se on aina sanoa, että jos vaan olisi aikaa, ni kyllähän minäkin. Mutta onhan se osittain tottakin. Valitettavasti tämä taitaa olla asia, joka minun on vaan hyväksyttävä. Näin harvakseltaan postaava bloggaaja ei nouse lukijalistoissa tietyn pisteen yli, jos ei keksi jotain todella äärimmäistä. Olen yrittänyt pitää yllä sellaista vähintään kolmen viikkopostauksen tahtia, enkä sitä varmaan kovin helpolla pääse tässä elämäntilanteessa ylittämään. Mikä harmittaa tietenkin.

Toisinaan myönnän miettiväni myös sitä, onko tämä perheblogimaailma paras mahdollinen minulle. Kirjoitanhan minä toki perheblogia siinä mielessä, että mulla on perhe. Joka nykyään vähemmän enää esiintyy kasvoineen blogissa. Ja tuskin tulevat sitä tulevaisuudessakaan sen enempää tekemään. Naapuriblogeissa kasvatellaan sekä vatsoja, että taaperoita, siinä missä meillä taas aletaan kasvatella pikkuhiljaa finnejä ja kainalokarvoja.

Pohdin myös, onko tämä esteettisesti se ympäristö, joka on Uskolan kaltaiselle blogille paras. Ja ylipäänsä sitä, mikä sitten on ”Uskolan kaltainen blogi”. Olenko mä perhebloggaaja, mutsibloggaaja, vai mikä? Muotiblogi nyt ei ainakaan. Pelkkä sisustusblogikin vähenevässä määrin. Leivotaan me joo, mutta ei koko ajan. Käsitöitä ei tehdä lainkaan. Valitan ja pohdiskelen kyllä aika paljon. Vai olisko tämä sellanen muodikas lifestyle-blogi? Ylipainoinen kolmen lapsen äiti tasapainoilee rautakaupan, pyykkivuoren ja pään hajoamisen välissä? Omanlaistaan stailia kai sekin.

myllis-14 074

Multa aina joskus kysytään, että mistä mä täällä sitten kirjoitan. En oikein tyhjentävästi osaa vastata. Mutta pitäiskö? Olisiko selkeämpää, jos blogilla olisi joku tietty aihe, jonka ympärille se rakentuisi? Useimmissa blogeissa se taitaa olla nimenomaan kirjoittaja itse. Siinä vaiheessa on itsensä uskallettava laittaa likoon täysin ja kokonaan, niin hyvässä kuin pahassa. Uskallettava olla pinnallinen ja ärsyttää. Omata paksu nahka ja oltava välittämättä niskaan satavasta paskasta.

Uskallanko pyöräyttää blogin vielä yhden kierroksen enemmän itseni ympäri, sitä en tiedä. Olen kuitenkin pohjimmiltani hyvin varsinais-suomalainen ja häpeilen täällä blogissa itseni julkituomista ehkä liikaakin. Ja uskokaa pois, kyllä mulle tästä kuittaillaan nyt jo. Täällä on pienet piirit ja tälläistä itsensä esittelyä pidetään turhamaisena ja omahyväisenä. Ehkä olen siksi pitänyt vielä jonkun tietyn rajan. On nimittäin jo nyt hyvin hämmentävää liisteriä myydessä kohdata blogini lukija. Mutta silti tosi kivaa myös. Musta on hauskaa, kun tervehditte. Ihana tavata kasvotusten ihmisiä, joille kirjoitan.

 Mutta että mikä mää oon? Tai mikä mun pitäis olla? Sanokaa te!

-Päivi-

Mainokset

Tähtihetkiä

Kuten täällä blogissakin on varmasti käynyt enemmän kuin selväksi, olen kärsinyt jonkin asteisesta kolmenkympin kriisistä jo jonkin aikaa. Joku sanoo, että mitään kriisejä ei tule, jos niitä ei itse itselleen järjestä, mikä pitää varmaan osittain paikkansakin. Itse olen kuitenkin aina ollut taipuvainen jonkinlaiseen yliajatteluun ja pohdiskellut elämää ja sen ilmiöitä ehkä tarpeettomankin paljon.

Surkuhupaisinta tässä ruuhkavuosikriiseilyssä on ehkä juuri se syy, miksi kriiseillään. Pohjimmiltaan kaikkea aletaan pohtia liiankin kanssa siinä kohtaa, kun kaikki on liian hyvin. On talot ja autot, avioliitot, lapset ja työpaikat. Kaikki se, mitä on aina halunnut, mistä haaveillut. Silti jossain jauhelihakastikkeen ja pyykkipinojen välissä mieleen häivähtää ajatus; tässäkö se kaikki oli? Jos kaikki elämän tähtihetket on jo eletty, mitä jää jäljelle? Se hiivatin arkiko?!

Naimisiinmeno, lasten syntymät, ensimmäiset hymyt ja askeleet, avaimet unelmien taloon… Kaikki jo mennyttä. Ura jäi tekemättä, eikä sellaisesta juuri täällä landella enää kannata edes haaveilla. Yht’äkkiä sitä huomaa, ettei mikään tuota iloa. Kaikki on tasaista ja tylsää. Harmaata. Tähän se elämä jäi. Näillä merkeillä pelataan hautaan saakka.

Jihuu.

koris

Kunnes ihan tavallisena arki-tiistaina, arkisen Opelin nokka vie palloiluhalliin, pätkäpojan ensimmäiseen korismatsiin. Poika on harjoitellut vajaan vuoden ja innostunut lajista valtavasti. Selässä komeilee suurin numeroin 15, peliasun shortsien ylipitkät lahkeet hipovat nilkkoja, koko joukkue on puolitoista päätä vastustajia lyhyempi, katse keskittynyt ja peli-into käsinkosketeltava. Luonnollisesti äitinä liikutun tästä kaikesta valtavasti ja joudun nielaisemaan pari ylimääräistä kertaa. Kunnes pelin alettua herkistely saa luvan loppua. Huudan. Kiljun. Taputan. Hypin. Seisonistunseison. Kiljun. Vaahtosammuttimen kokoisen poikani punnertaessa ensimmäisen korinsa, pomppaan penkistä ja huudan villisti, kuin lottovoiton saaneena.

Poikien ensimmäinen peli päättyy murskatappioon. Mutta äidilliseen, valtavaan ylpeyteen. Minun poikani. Minun pieni, rohkea, osaava poikani.

Tajuan, että nämähän niitä tähtihetkiä juuri ovat! Ensimmäisiä hymyjä tai askeleita ei enää tässä perheessä nähdä. Mutta isompien lasten ensimmäiset kerrat, konsertit, pelit ja tanssiesitykset ovat vähintään yhtä suuria, elleivät jopa suurempia tähtihetkiä. Kun esikoistyttö innostuu katsomaan kanssani Nunnia ja Konnia, tai poika kömpii kainaloon nauramaan Poliisiopistoa. Kun kuopus tavailee pikkuhiljaa ensimmäisiä sanojaan kirjoista. Ensimmäiset koenumerot, todistukset, stipendit. Lasten oma ilo onnistumisista.

Tähtihetkiä tulee onneksi sittenkin aina lisää. Niistä pitää vaan muistaa ottaa kaikki ilo irti, nauttia. Eikä kai äidin omat tähtihetketkään täysin ohi ole… Näin tarkemmin ajateltuna viimeiseen puoleen vuoteen on mahtunut kuitenkin keskustelu radiossa, ensi-ilta teatterissa ja KokoNainen -kirjan ilmestyminen. Kaipa näistä saa aikuinenkin ihan luvalla nauttia. Ja olla ehkä hieman ylpeäkin..?

Toivon, etten koskaan ala elää pelkästään lasteni kautta. Odota heidän toteuttavan omia, toteutumattomia unelmiani. Siksi lasten tähtihetkien lisäksi taitaa olla hyvä pitää kiinni myös omistaan. Pyrkiä toteuttamaan unelmiaan. Reissata, tarttua tilaisuuksiin ja ehkä uskaltautua vielä opiskelemaankin. Olla esimerkkinä ja kannustaa noita pieniä ihmistaimia. Ja uhkua ylpeyttä mukeloistaan.

Voikohan lapsestaan muuten koskaan tuntea liikaa ylpeyttä? En usko.

-Päivi-

KokoNainen!

Viime kesänä iki-ihana Ilona Pietiläinen poikkesi toisen iki-ihanan, valokuvaaja Hanne Maneliuksen kanssa täällä Uskolassa tekemässä lehtijuttua. Tuo kyseinen juttu on vielä ilmestymättä, mutta muutama kuukausi ensitapaamisemme jälkeen Ilona otti minuun uudestaan yhteyttä ja kysyi, olisinko halukas kirjoittamaan keväällä ilmestyvään KokoNainen -kirjaan. Koska tapanani ei ole yleensä sanoa uusille mahdollisuuksille ei, olin otettu kunniasta ja oitis mukana!

”Tänä päivänä kerron tarinaa hiukan etäällä itsestäni, mutta silti vielä toisinaan silmät kostuvat noista ajoista. Niin kävi nytkin, ja siksi tiedän, että nyt arvostan elämää toisella tavalla. Silloin ei ollut ruusuista, mutta siitä selvittiin.” – Sanna, 37

kokonainen 012

”Kotimme valmistui kuin ihmeen kaupalla, samaan aikaan lasteni isälle alkoholi tuli kylään useammin ja useammin. Siskoni sairastui ja päätti oman elämänsä, mieheni ei voinut käsittää tätä – häntä hävetti asia, joka kosketti minua eniten” -Eija, 61

kokonainen 016

”Yksi pala kerrallaan olen terapiassa laittanut itseäni kokoon. Kuva hahmottuu jo, mutta muutamia paloja vielä puuttuu. Siksi tällä matkalla olen, haluan palapelini ehjäksi.” – Anri, 33

Kun kirjoittamisen hetki tuli, olin hieman lukossa. Mitä ihmettä uskaltaisin itsestäni kirjoittaa, jos repäisisinkin auki jotain, jonka olen halunnut unohtaa. Lopulta teksti syntyi kuin itsestään. Kirjan raakaversioon sain ensimmäisen kerran riivittyä auki ”pläskin”. Kirjoitin ja itkin. Ensimmäistä kertaa myönsin, kuinka syvälle nuo sanat olivat iskeytyneet. Kuinka itsetuntoni perusta oli rakentunut ulkomuotoni parjaamiselle.

Itse kirjassa on minua kahden aukeaman verran. Pläski on aihe muiden joukossa. Niin suuresti se jäi kuitenkin takaraivoon nakuttamaan, että tuon pienen, kirjaa varten kirjoitetun kappaleen myötä syntyi myös blogiin samaa ”Pläski” -otsikkoa kantava teksti. Henkilökohtaisin ja kipein tähän asti.

”Minulla on aina ollut tarve olla esillä. Laulaa, tanssia, näytellä. Rakastan sitä kuplivaa tunnetta, kun saan yleisön nauramaan…” – Päivi, 32

kokonainen 021

Mutta se minusta! Nimittäin KokoNainen on täynnä upeita, aitoja naisia. Tiukkoja mimmejä, jotka ovat selvinneet konkursseista, väkivallasta, narsismin aiheuttamista ongelmista. Muijia, jotka ovat kaikki kulkeneet omat kivikkonsa päästäkseen siihen, missä ovat juuri nyt. Tämän kirjan tarinat koskettavat ja liikuttavat. 16 naista aukaisevat jokainen omat kipunsa ja arpensa kirjan sivuille. Ei joka hetki helppoa luettavaa, mutta opettavaista. Ja lopulta kaunistakin.

Minä suosittelen tätä kirjaa jokaiselle naiselle. Jokaiselle naisen puolisolle. Jokaiselle, joka on joskus tuntenut naisen. Jokaiselle, joka on joskus miettinyt, olenko minä riittävän hyvä. Ihan jokaiselle.

”Voin hyvin myöntää olevani paska äiti. Vaikka tunnen tästä syyllisyyttä, tiedän että täydelliseksi on turha edes pyrkiä. Mieheni aina välillä tarkistaa olenko tällä planeetalla…” – Tiina, 38

kokonainen 010

Sain ilon myös ilahduttaa teitä lukijoita arpomalla täällä blogissa yhden kirjan! Ja koska mä nyt, tottakai, tituleeraan itseäni tästä lähtien kirjailijaksi (käyntikortit on painossa jo), voin raapustaa pienen tervehdyksen kirjan sisäsivuille. Saa sit hyvän hinnan ebayssä. Haha! 😀

Ei, mutta siis ihan tosissaan, laitetaan siis yksi ihana Ilona Pietiläisen KokoNainen -kirja arvontaan! Arvonta-aikaa olkoon tämän kuun loppuun, eli vappuaattoiltaan 30.4. klo 23.59 saakka! Arvontaan pääset osallistumaan jättämällä terveisesi tämän postauksen kommentteihin, muistathan nimimerkin! Ja muistathan tulla myös heti toukokuun alussa kurkkaamaan, potkaisiko onni. 🙂

Jos arpaonni ei tällä kertaa suosi, KokoNaista myyvät kaikki hyvin varustetut kirjakaupat ja esim. Docendon verkkokauppa.

Ja perinteisesti; LYKKYÄ PYTTYYN!

-Päivi-

* Lainaukset Ilona Pietiläisen kirjasta KokoNainen

Aivopierukerho

Mä jaksan aina vaan uudestaan yllättyä ihmisten pahansuopuudesta ja paskamaisuudesta. Katselen elämää helposti vähän ruusunpunaisten lasien läpi ja olen aika hyväuskoinen. Siis edelleen, tässä iässä. Haluaisin uskoa ihmisistä vain parasta, enkä millään haluaisi usein vielä pitkänkään ajan jälkeen myöntää, että jotkut vaan ovat vittupäitä. End of story.

Näitä saastuttajia on varmasti kaikki mahdolliset työpaikat, yhdistykset ja harrastusseurat täynnä. Ihmisiä, jotka myrkyttävät ilmapiirin systemaattisella läyhäämisellään, alistamalla ja nöyryyttämällä. Pyöräyttämällä puukkoa lapaluiden välissä heti, kun selkä on kääntynyt. Ehkä he toimivat jopa tiedostamattaan. Tai niin mä haluan uskoa. Vai onkohan tämä taas sitä mun sinisilmäisyyttä?

Mulle on aina suuri pettymys huomata jonkun ihmisen ilkeys. Koska haluaisin lapsenomaisesti, että kaikki voisivat olla kivoja toisilleen. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta toimeen on ainakin tultava. Jokainen on varmasti ilkeä joskus, se lienee luonnollista. Mutta systemaattista ilkeilyä, negatiivisuutta ja pahansuopuutta en vain jaksa ymmärtää. Selittäkään urpolle, jos tajuatte, miksi joku käyttäytyy tahallaan ikävästi.

Yksi tämän päivän paskan tyyssijoista tuntuu olevan juuri nämä blogit. Näitähän on viimeisten parin vuoden aikana syntynyt kuin sieniä sateella. Käsitellään sitten laihduttamista, muotia, lapsiperheen arkea tai sisustamista, aina on joku jota ärsyttää. Ja voi kuinka helppoa se onkaan kertoa myös blogin kirjoittajalle. Nimettömänä huutaa mitä mauttomampia ja ilkeämpiä asioita ihmiselle, joka on päättänyt rohkaistua avaamaan palan omaa elämäänsä muiden luettavaksi.

Koskaan en ole ymmärtänyt sitäkään, mitä tarkoitusta tuollainen huutelu palvelee. Nostaako se kommentoijan itsetuntoa, jos voi käydä haukkumassa jonkun vaatteet, kodin ja kirsikkana kakun päällä, lapset? Tuleeko ihan sankariolo, kun möläyttää raskauttaan hehkuvalle bloggarille toivovansa lapsen kuolemaa? Ja miten helkkarissa ylipäänsä joku luku- ja kirjoitustaitoinen tulee edes ajatelleeksi moista?

Mä olen päässyt vielä suht helpolla. Tottahan toki olen saanut lukea olevani läski (olipa hyvä kun kerroit, en ole itse huomannutkaan), huono vanhempi (ei käy kieltäminen) ja kirjoittavani paskoja juttuja (samaa mieltä). Kiitollinen olen siitä, ettei kukaan ole vielä päästänyt blogissani samankaltaisia aivopieruja, kuin herttaisen ja hyväsydämisen Kaksplus -kollegani Johannan blogissa. Voit käydä lukemassa Johannan ajatuksia aiheesta täältä.

naama kirjaan 116

Pidän itseäni, kaikesta hohhailustani huolimatta, aika vahvana ihmisenä. Itsetunnon kanssa on tekemistä, mutta helposti en anna itseäni lytätä. Koitan aina kääntää asiat huumoriksi ja viskata vastapallon. Mutta raja tulee vastaan jossain kohtaa. Ilo katoaa. Motivaatio kärsii. Ahdistaa. Oli kyseessä sitten blogi, harrastusporukka tai työpaikka, ilmapiiri on aivan ensiarvoisen tärkeä. Varsinkaan tällaiselle tunneihmiselle fiilis ei ole yhdentekevä asia.

Asialliselle palautteelle on mun mielestä aina paikkansa. Jos on aihetta sanoa jostain asiasta, niin pitää voida tehdä. Mutta tiedättekö mille muulle on mun mielestä paikkansa? Positiivisuudelle. Kiitokselle. Ravintolassa kyllä käydään lähes tarjoilijan päälle, jos pihvissä on liikaa pippuria, mutta loistavasta palvelusta tai erityisen herkullisesta pihvistä tuskin erikoisemmin kiitellään. Saattaa pian lipsahtaa leuhkuuden puolelle, sellainen kehujen saaminen.

Mitäkö sitten yritän tällä jäsentymättömällä tekstiharhailullani viestittää? No en tiedä! Vissiin sitä, että vituttaa kun joidenkin on pakko korottaa omaa jalustaansa lyttäämällä muita. Ihmetyttää, että ihmiskunta on täynnä pällejä. Harmittaa, että annan pikkusieluisten paskiaisten päästä ihoni alle.

Paljon voimasanoja, pahoittelen. Ensi kerralla sit taas hattaraa.

Ja vitut.

-Päivi-

Best bits of 2013!

Olen aina tässä vaiheessa vuotta jostain syystä erityisen innoissani. Vuodenvaihde on kuitenkin joka kerta mahdollisuus aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä. Ladella pöytään kasa katteettomia lupauksia ja toteutumattomaksi jääviä haaveita. Mutta lapsenomaisella innolla uuteen vuoteen jaksan kuitenkin aina suhtautua. Vuosi täynnä mahdollisuuksia, tapahtumia ja aina kuitenkin jotain uutta.

Teen taas mielessäni niitä hupsuja listoja asioista, joita toivoisin tulevana vuonna tapahtuvan, remonttisuunnitelmista, matkoista, elämisestä yleensä. Tuskin vuosi sitten olisin näitä listauksia jäsennellessäni uskonut, millainen tästä vuodesta lopulta tuli. Elämäni vaikein. Raskain. Tapahtui asioita, jotka pyöräyttivät koko maailmankuvani ympäri ja opin itsestäni puolia, joita säikähdin. Koin suunnattomia pettymyksiä yrityksen luopumisesta ihmissuhteisiin. Toisinaan tuntui, kuin olisin kantanut harteillani maapallon kokoista paskalastia. Tänä vuonna olen surrut monen vuoden edestä, kokenut valtavaa turhautumista ja pettymystä. Kaikkein eniten itseeni. Tänä vuonna olen tukeutunut ystäviini enemmän, kuin koskaan. Jyvät ovat todella erottuneet akanoista. Ja rakkaista jyvistäni aion pitää kiinni kynsin hampain.

Vaikka olenkin tunnettu siitä, että lasini on useimmiten puolityhjä (paitsi skumppalasi, se on tyhjä ihan kokonaan… koko ajan!), olen päättänyt kaivaa tästäkin vuodesta esiin hyviäkin asioita. Eihän se nyt pelkkää sontaa sentään ollut!

Siispä, minun vuoteni 2013 parhaat palat!

Ystävät

Niinkuin jo kirjoitinkin, tämä on ollut ystävien vuosi. Tosiystävät ovat erottuneet joukosta, jaksaneet kuunnella ja pitää pystyssä pahoina hetkinä. Vuosi on tuonut mukanaan myös uusia, ihania tuttavuuksia, joista jokunen tuntuu olevan kasvamassa ystäväksi asti. Heistä kaikista olen suunnattoman kiitollinen.

mepa päivinen

Omissa nahoissa viihtyminen

Itsensä hyväksyminen on ollut yksi tämän vuoden ehdottomista teemoista. Vaikka vuosi on ollut rankka, mulla on monin tavoin parempi olo kuin aikoihin. Mä viihdyn itseni kanssa erilailla, kuin aiemmin. En jaksa koko ajan stressata syömisestä, liikkumisesta, enkä miettiä, mitä tekisin jos olisin niinjaniinpaljon laihempi. Itsestään on ihan hyvä opetella vähän tykkäämään.

Budapest

Vuoden ainoaksi ulkomaanmatkaksi jäi keväinen miniloma Budapestissa. Kylmä ja liian lyhyt, mutta kuitenkin enemmän kuin paikallaan tuohon kohtaan. Paljon jäi vielä näkemättäkin. Seuraava reissu siintää jo mielessä…

buda

Teatteri

Uskaltauduin 15 vuoden jälkeen lupautumaan mukaan teatteritouhuun. Pelonsekaisin tuntein, mutta päättäväisenä. Parhaita päätöksiä pitkään aikaan. Tosin olo on edelleen aika ristiriitainen. Rakastan näytelmätohinaa, viihdyn harjoituksissa, jännitän ensi-iltaa jo valmiiksi. Toisaalta tulevan kuukauden lähes kaikki arki-illat ja viikonloput olen poissa kotoa. Ja poden tietysti huonoa omaatuntoa perhettä kohtaan…

pokkap

Blogi

Keväällä Uskola äänestettiin Kaksplussan kisassa yhdeksi Tähtiblogeista ja valittiin saitin perheblogien joukkoon. Muuton myötä moni asia muuttui. Blogi näytti eriltä ja uskoisin lukijakunnankin vaihtuneen aikalailla. Onneksi teitä sinnikkäitä lukijoita on jaksanut siirtyä mukana, seurata ja kannustaa. Bloggaaminen yksin olisi mahdottoman tylsää.

Pikkasen pläski

Yksi postaus oli tänä vuonna roimasti yli muiden. Pläski herätti ajatuksia ja levisi hämmästyksekseni kulovalkean tavoin sosiaalisessa mediassa. Sain lukea uskomattomia tarinoita, palautteen määrä ylitti kaikki kuvitelmani. Kirjoituksen ansiosta minut myös pyydettiin keskustelemaan Yle Radio Suomen Taustapeiliin aiheesta. Olin hämmentynyt ja otettu postauksen saamasta huomiosta. Mutta erityisesti olin tyytyväinen, en uskaltanut avautua turhaan. Taustapeili on muuten edelleen kuunneltavissa Areenasta, kliklik. 

katka

Musiikki

Mä olen kuunnellut musiikkia tänä vuonna enemmän kuin aikoihin. Kiitos uuden puhelimen ja Spotifyn. Mun ja mieheni musiikkimaut eroavat toisistaan kuin toffee ja kalkkuna, joten usein lähden lenkillekin melkeinpä sen takia, että saan rauhassa kuunnella ne omat biisini. Vuoden 2013 biiseistä voisin itseasiassa tehdä ihan oman postauksen, jos saisin vihdoin videot täällä blogissa toimimaan. Musiikkiin liittyy myös marraskuinen Hurtsin keikka, joka sai aikaan vähintäänkin hurmoksen kaltaisen tilan.

puhelimesta 932

Kolmekymppinen

Tänä vuonna olen myös opetellut hyväksymään sen iloisen faktan, että olen ihan visusti kolmekymppinen. Vähän ylikin jo. Enkä vissiin tästä enää ole nuortumassa. Onnekseni mulla on myös jo kolme hienoa muksua, joiden kanssa eläminen on jo muutakin kuin tuituita, vaipanvaihtoa ja heräämisiä. Hienoja tyyppejä noista on kasvamassa. Olen onnekas.

naamaaa

Niin. Ei tämä nyt ihan pelkästään huonokaan vuosi ole ollut. Sellainen itsensä opiskelun ja tiettyjen asioiden hyväksymisen vuosi. Jos nyt saisi kuitenkin toivoa… Tasaisempaa vuotta 2014.

-Päivi-

P.s. Kuvat on napattu Instagramista! Löydät minut nimellä psappinen , jos haluat liittyä seuraajiin.

 

On the radio.

Voi maailma. Myönnän olleeni täysin varma että kuulostan aivan idiootilta Yle Radio Suomen lihavuutta koskevassa keskustelussa. Itselle jäi lähinnä fiilis änkyttämisestä ja ajatusten karkailusta, kehotin eilen jo ystäväänikin muistuttamaan, etten enää lupaudu mihinkään asiallisiin keskusteluihin. Ku en vaan osaa.

Lopulta olin kuitenkin aika iloisesti yllättynyt, kun en kuulostanutkaan täysin dorkalta! (ja hei, onneks niillä on vehkeet, millä saivat leikattua kököimmät kohdat pois) Oli kyllä omituista kuunnella itseään. Siis tuoltako mun ääneni kuulostaa? Olin myös yllättynyt, kuinka rauhalliselta olen saanut itseni kuulostamaan.

Ylpeä on ehkä väärä sana, mutta iloinen ja tyytyväinen olen kuitenkin lopulta. Ja hirmuisen onnellinen siitä, millaisia mahdollisuuksia tieni varrelle on blogin kautta tullut. Kiitollinen. Se on ehkä oikea sana.

Jos missasit radio-ohjelman, voit käydä sen kuuntelemassa täällä.

Kanssani keskustelemassa kirjailija ja toimittaja Pekka Hiltunen. Toimittajana Sanna Jussila. Kiitos Taustapeilin porukalle kutsusta. Tää oli lopulta aika hienoa.

-Päivi-

 

Suht puhdas jälkipyykki.

Aika hurja viikko. Enpä olisi uskonut pläski-tekstin syöksyessä näppikselläni, että palautteen määrästä tulisi näin valtaisa. Odotin lähinnä joitain kymmeniä tykkäyksiä ja muutamia aktiivisia terveysterroristien kommentteja siitä, kuinka ylipaino on haitallista nivelille. Onneksi näitä ei mahtunut joukkoon kuin muutama, vaan olitte todella osanneet lukea tekstin oikein, näitte metsän puilta. Pointti ei ollut lihavuuden tai epäterveiden elintapojen ihannoinnissa, eikä myöskään ”olen ylpeä kiloistani” -tyyppisessä julistamisessa. Ajatus lähti muistoista, haavoittavista sanoista, erilaisuudesta ja itsetuntokysymyksistä.

Palaute on ollut aivan uskomatonta! Herkistyneenä olen lukenut tarinoitanne, muistojanne, kipeitä ajatuksianne itsensä hyväksymisestä ja satuttavista sanoista, jotka eivät ole vuosikymmenten jälkeenkään unohtuneet. Aina on valitettavasti myös niitä, jotka mielestään tietävät paremmin ja kokevat jostain käsittämättömästä syystä olevansa asemassa, jossa voivat neuvoa tai alistaa muiden elämäntyyliä tai ulkonäköä.

Ilkeät sanat satuttavat vielä aikuisenakin, ja toivon todella, ettei kukaan enää joutuisi ulkonäkörasismin uhriksi. Jos yksikin ihminen luettuaan kirjoitukseni ajattelee kahdesti, ennenkuin päästää haavoittavia sanoja suustaan, koen etten ”tullut kaapista” turhaan.

Kiitos vielä kerran upeista tarinoistanne ja ymmärryksestänne. Tykkäyksistänne ja mielettömästä jakomäärästä sosiaalisessa mediassa. Asia on suuri ja tärkeä ja toivon, ettei se unohdu, vaikka tämä nimenomainen teksti pikkuhiljaa jääkin unholaan. Ensi viikolla minä pääsen jatkamaan asian puimista vielä radioaalloilla eräässä valtakunnallisessa keskusteluohjelmassa. Mutta siitä enemmän sitten ensi viikolla.

Ihastuttavaa viikonloppua! Pitäkää toisistanne huolta.

-Päivi-

P.S. Mä lupasin aamulla, että postaan jostain mustikkapiirakka -hommista, mutta tämä aihe vaati vielä pienen jälkipuinnin. Seuraavalla kerralla sitten jo jotain ihan muuta. Promise.

Pikkasen pläski.

”No tämä tyttö se on ollut ruoka-aikaan kotona!”

Synnyin isokokoisena. Roteva tyttö, jolla oli leipurin kädet. Kasvoin isokokoisena. Iloinen ja positiivinen, mutta pyöreä tyttö. En osannut ajatella olevani poikkeava muulloin, kuin jonkun siitä mainitessa. Oli kavereita. Leikin, pelasin ja harrastin. Ihan kuten kuka tahansa ikäiseni.

”Sadan kilon keijukainen!”

Koulussa haukuttiin plösöksi. Pidin toisten mollaamista ylipäätään typeränä ja pistelin suulaana tyttönä haukkujilleni takaisin. Muistan jo lapsena, kädet lanteilla lausuneeni topakasti legendaarisen läskien puolustuspuheenvuoron ”itsepä läskini kannan!”. Harrastin monenlaista, pyöräilin ja pelasin ulkopelejä. Mutta kun jäätelö oli niin hirmuisen hyvää. Ja hopeatoffeet. Äiti puhui hitaasta aineenvaihdunnasta. En ymmärtänyt sen merkitystä, mutta puolustauduin siitä lähtien sillä. Ja kolmannella läskilegendalla ”painavat luut”.

”Sinähän oot jo isompi ku äitis!”

Teini-ikää lähestyessäni, alkoi myös aikuisten huomio lisääntyä. Sain kommentteja aikaisin kehittyneistä rinnoistani (mutta kun se on muutenkin niin pyöreä), enkä unohda koskaan vertailuja ikätovereihini. Muut kun kasvoivat pituutta, minun katsottiin vaan pyöristyneen. Juhlissa saatettiin ”vaivihkaa” kommentoida ottamaani kakkupalasta ja viimeinen lätty tai kääretortun kappale oli usein varattu minulle. Kyllähän Päiville maistuu!

”Yllättävän sirot nilkat noin paksulla tytöllä.”

Olin hämmentynyt nimenomaan aikuisten käytöksestä. Toisten lasten ja nuorten läskihuuteluihin osasin vastata samalla mitalla, mutta aikuisille en uskaltanut. Ihmettelin, miksen kelpaa. Olin kuitenkin reipas ja iloinen, lauloin ja tanssin. Olin aktiivinen. Minua kummastutti vihjailut laihduttamisesta, olin kuitenkin vasta kasvuiässä. Miten itsekin isokokoiset aikuiset kokivat oikeudekseen arvostella minua? Koulussa puhuttiin suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvosta, minä koin olevani vain puoliksi hyväksytty.

”Olit kuulemma laihtunut, mutta näyttäishän tuota vielä tuossa olevan.”

Olen ollut lähes koko elämäni ylipainoinen. Läski ja plösö. Lukiovuosina käväisin normaalipainossa, rahat kun käytettiin aikalailla kaikkeen muuhun, kuin ruokaan. Koin ensimmäistä kertaa saavani myös vastakkaisen sukupuolen huomiota ulkonäköni takia. Entinen lihava hassu tyttö laskettiinkin yht’äkkiä viehättäväksi. Suorasanainen olin edelleen, pelotin ympäriltäni sekä miehiä että naisia suorasukaisuudellani. Ja nautin siitä.

”Ei meillä kyllä sinun koossasi ole yhtään hääpukua.”

Vakiintuminen ja elämän tasaantuminen toi kiloja takaisin. Olin taas se, joka mennessään lääkäriin valittamaan korvakipua, marssikin vastaanotolta ulos ravitsemusterapeutin lähete kainalossa. Äitiysneuvolakäynnit pelotti. Huijasin usein lukuja hieman alaspäin, ammattilaisille kun ei auttanut tarinat hitaasta aineenvaihdunnasta tai painavista luista. Käytin löysiä vaatteita ja nuhjaannuin kotona. Kokeilin pisteidenlaskua, kaalikeittokuureja ja syömättömyyttä. Selailin vaatekuvastoja ajatuksella ”sitku mä oon laiha”. Paino nousi ja laski. Ja toisinpäin. Tuijotin vain lukuja.

”Eräskin nainen laihtui useita kymmeniä kiloja syömällä erilaisia puuroja. Kokeile sinäkin!”

Neuvoja on sadellut aina. Loistavia tapoja laihduttaa. Saavuttaa normien mukainen ulkonäkö. Tulla hyväksytyksi. Ihan vaivihkaa vaan vinkkaan, että netissä on niitä erilaisia kiloklubeja. Oletko salilla käynyt? Uiminenhan on oikein hyvää liikuntaa. Sun kannattais noi karkit kyllä jättää syömättä. Naapurin Lissu laski kaloreita ja on nyt tikkulaiha. Lihavien tyyliin minäkin osoitin kahvihetkillä omaavani itsekurin ja jätin tarjotut leivokset syömättä. Tunsin suurta onnistumisen tunnetta.

”Upea nainenhan sinä olet!”

Yli kolmekymmentä vuotta paksuna. Itkua, harmia, itsetunto-ongelmia. Sanoja, jotka ovat jättäneet ikuiset jäljet. Arpia, jotka eivät lähde. Ajatuksia, joista ei pääse koskaan eroon. Vuodet ovat myös opettaneet. Jos voin itse hyvin, miksi olisin kellekään tilivelvollinen painostani. Omat kokemukset ovat saaneet myös varpailleen. Havainnoin lapsiani. Toivon, etteivät he joudu koskaan kokemaan vastaavaa. Tiedän, kuinka paljon ajattelemattomat sanat voivat satuttaa. Vaikka eihän niitä koskaan pahalla sanota. Ihan vaan vinkkinä parempaan elämään.

naama kirjaan 097

Olen edelleen pläski. Vähän enemmän, kuin viisi vuotta sitten, vähän vähemmän, kuin viime keväänä. Mulla on ihan hyvä olo. Ainahan voisin olla laihempi. Mulla vois olla pidemmät hiukset, kaarevammat ripset. Voisin olla seesteisempi, nauraa hiljempaa ja toisinaan pitää suuni myös kiinni. Mutta arvatkaa mitä? Mä en taida haluta. Tykkään elämästäni ja itsestäni liikaa juuri näin käyttääkseni energiaani kuureihin tai dieetteihin.

Se mitä mä nyt toivon tällä viestittäväni, on se, että ajatellaan kaikki ennen kuin päästetään niitä ihan hyvällä tarkoitettuja sammakoita suustamme. Lapset ja nuoret ovat niin vaikutuksille alttiita. Eikä ne unohda. Koitetaan me osaltamme antaa hyvä pohja tulevien sukupolvien itsetunnoille.

-Pläski-

 

Rohkeutta olla… minä.

Kymmenen, jopa vielä viisikin vuotta sitten kolmekymppiset tuntuivat ikälopuilta. Ajatus tälle synkän iän puolelle hyppäämisestä tuntui vielä valtavan kaukaiselta ja samalla ahdistavan lopulliselta. Eikös sitä sitten jo vähintään toinen jalka ole haudassa ja ihonhoidossakin on pikkuhiljaa keskityttävä kiinteyttämiseen. Kammottavaa!

Nyt, jo puolitoista vuotta tuolla masentavalla kolmekymppisten puolella elelleenä, en edelleenkään tunne itseäni kolmekymppiseksi. Joo, olen mä aikuinen. On talot, lainat, lapset, avioliitot ja ihan pölvästimäinen määrä vastuuta. Mutta monin tavoin olen kuitenkin edelleen se sama lapsellinen tytönhupakko, kuin 15 -kesäisenä. Uskon kohtaloon, siihen että kaikella on tarkoituksensa. Nauran pierulle. Haaveilen typeriä. Pelleilen. Puhun levottomia. Laulan hyvän biisin tahdissa (äänellä tai ilman) ja kuvittelen olevani isolla stagella. Joo, edelleen.

Joku on kuitenkin myös muuttunut. Vaikken itsetunnollisesti edelleenkään pääse pilviä hipomaan, on viimeisen vuoden aikana kertynyt aimo annos lisää itsevarmuutta. Rohkeutta olla minä. Juuri näin kovaääninen, ronski ja epähienostunut, mutta kuitenkin naisellinen nainen. Kokonaisuudessaan olo on parempi. Niin tyhmältä, kuin se kuulostaakin, nyt on vihdoin itsevarmuutta käyttää huulipunaa ja korkkareita. Ja silti säätää ja sekoilla. Olla minä. Kaikilla vatsamakkaroilla, takkutukalla, laiskalla silmällä ja isolla perseellä varustettu minä.

Ehkä tämä on myös ikä/elämäntilannesidonnainen juttu. Lapset ei ole enää niin pieniä, että olisin olemassa vain heitä varten. On taas aikaa. Muistella, kuka minä olinkaan, mistä tykkäsinkään. Panostaa omaan hyvinvointiin. Löytää uudelleen niitä unohtuneita omia juttuja ja kokonaan uusia. Opetella olemaan vähättelemättä itseään.

Ei se oikotie onneen ole, eikä koko elämää ratkaise, mutta on kieltämättä monin tavoin mukavampi olla, kun opettelee tykkäämään hiukan itsestäänkin. Löytää ne parhaat puolet ja koittaa tehdä jotain huonommille. Voi, kunpa olisin oivaltanut tämän kaiken jo 10 vuotta sitten…

instanaama

Mutta parempi kai myöhään! Joten rohkeutta kaikki muutkin isoperseet, eikös me aika hienoja tyyppejä kuitenkin olla?! 😀

-Päivi-

 

Paksumman nahan toivossa.

Mua ärsyttää. Ensinnäkin se, että mä olen aina tällänen herkkis. Vaikka olen kovaääninen, nauravainen ja hyvinkin huumorintajuinen, otan kyllä itseeni kohdistuvan kritiikin vähän liian raskaasti. Varsinkin asiattoman kritiikin.

Toiseksi ärsyttää nimenomaan tämä asiaton kritiikki. Jota ei oikeastaan voi edes kritiikiksi kutsua, vaan enemmänkin tarkoitukselliseksi vittuiluksi ja lapselliseksi pyrkimykseksi saada jollekin mahdollisimman paha mieli. Kai siinä lotossa sitten nämä, itseään ”kriitikoiksi” kutsuvat jotain voittavat. Paikan karvanoppa-Datsunin takapenkillä, ehkä?

Kyllähän mä tätä osasin odottaa, en ole niin naiivi, että kuvittelisin olevani jotenkin tältä kettuilulta suojassa. Siksi ehkä ottaakin niin paljon päähän, että annan tälläisen turhanpäiväisen jauhamisen vaikuttaa mielialaani. Totta kai tajuan, että kaikkia ei voi, eikä tarvitsekaan miellyttää. Sitä sen sijaan en tajua, että joidenkin mielestä paras kritiikin muoto on ”tää on paskaa”.

Kritiikkiä ja parannusehdotuksia olen aina toivonut ja pyytänytkin. Toivon, että te lukijat kerrotte mistä tykkäätte, mistä ette, mitä toivotaan, mitä sen sijaan ei. Ja sitä toivon edelleen.

Samalla toivon paksumpaa nahkaa kestää näitä ”paska blogi” -viestejä. Ei kai se niin vakavaa lopulta ole. Onhan mulla livenäkin aika paskat jutut. 😀

-Päivi-