Miten mä en muistanut…

… että se remontti olikin tämmöstä?!

Pölyä, purua, tapetinpaloja… eikä siis pelkästään remontoitavassa huoneessa, vaan ihan j-o-k-a paikassa. Lattialaudat odottaa asentamista, missäs muualla kuin salin lattialla. Pojan huoneen tavarat lojuvat läjissä tyttöjen huoneiden nurkissa. Ja tyttöjä ärsyttää. Ja kun tyttöjä ärsyttää, ärsyttää ihan kaikkia. Siitä pidetään visusti huoli.

Mä olin ajatellut, että en väsy remppaamiseen koskaan. Siitä on yli kolmessa vuodessa tullut kuitenkin melkein kuin elämäntapa. Mutta kyllä nyt on myönnettävä, että olispa ihanaa, kun alkais pikkuhiljaa olla valmista. Saisi vaan nauttia… ja vähän sisustella. Taitaa vaan olla päättymätön tarina tällaisen vanhan talon remontti… Mutta jospa tämä taas iloksi muuttuu. Kunhan sotkuisin vaihe on ohi. Pian, kiitos.

Olen ollut vääntämässä kuvakollaaseja pojan huoneen suunnitelmista jo useamman illan, mutta kun ajalla on vaan tapana kadota johonkin?! Jos jollain on ylimääräistä, saa lahjoittaa! Aikaa, siis.

Suunnitelmia luvassa siis myöhemmin. Nyt saatte vaan nauttia näistä, varsin aurinkoisista remppakuvista. 🙂

-Päivi-

Moka on lahja.

Eilen, kävellessäni tyylikkäästi, vesiselvänä, täpötäydessä rannassa lyhtypylvästä päin (juu, ihan kunnolla kilahti), mietin miten just mulle aina käy näin?! Miten mä en voi vaan olla se eteerisesti kesätuulessa käyskentelevä pellava-asuinen ja hyväkäytöksinen aikuinen nainen, jolla on valkoiset hampaat ja helmikorvakorut? Mutta kun ei. Mä olen se, joka kävelee päin lyhtypylväitä, hyppää vääriin juniin, nauraa liian kovaa, kiroilee väärässä kohtaa ja jonka eteerisen pellavapaidan rinnuksilta löytyy evääksi syödyn kolmioleivän täytteet. Ja kahvitahra. Mä olen se, joka sanoo ensin ja ajattelee sitten. Se, joka pyrskäyttää suustaan niitä asioita, joita kaikki ajattelee, mutta ei tohdi sanoa ääneen. Se nolo mutsi, joka vetää tanssisoolon koulun käytävällä tutustumispäivänä. Se, jonka mielestä tärkeimmät opetukset lapsille ovat kiitos, anteeksi ja itselleen nauraminen. Mä olen se, jonka säätämistä seuratessa moni varmaan ajattelee, että ”onneks mä en ole tollanen”.

Mietin eilen, miten mä aina onnistunkin epäonnistumaan. Olenko mä jotenkin erityisen altis sössimään. Ja päädyin siihen, että olen. Moka todellakin on lahja. Ja ehkä sitä mokailun lahjaa on erityisen suurella kauhalla ammennettu juuri niille, jotka sen kestävät ja jotka uskaltavat nauraa itselleen. Koska miten voi nauraa millekään muulle, jos ei osaa nähdä itsessään mitään huvittavaa?

(Kuva lainattu täältä.)

Ja kyllähän se niin on, etten mä pidemmän päälle jaksaisi sitä eteerisesti käyskentelevää Päiviä. Koska se en olisi minä. Ehkä nyt, kolmeykkösenä on vaan parempi hyväksyä se tosiasia, että tällänen mä olen. Suurisuinen, vähän nolo ilveilijä, joka varmasti tippuu tuolilta, jos siihen vain mahdollisuus on. Ja hyvä niin. Elämä on ihan helvetin paljon hauskempaa, kun ei aina tarvitse esittää niin maan perusteellisen asiallista.

Joten mokaillaan rauhassa, tyypit! Kompuroidaan, kaatuillaan, kaadetaan punaviiniä pöytäliinoille ja nauretaan niin, että vesi tirisee sekä silmistä, että housuihin. Kerran täällä vaan eletään. Löysäillään niitä tiukkoja pipoja tai otetaan ne vaikka kesän kunniaksi vallan pois. Kyllä maailmaan naurua mahtuu. Ja mokia. Ja ennen kaikkea meitä mokailijoita.

Mokien täyteistä keskiviikkoa, ystävät! Ja muistakaa, ei se ole niin vakavaa! 🙂

-Päivi-

 

Oli. Ja menikin jo.

Aina nämä juhlapyhät juoksahtaa ohi. Kaapit ostetaan väärälleen ruokia ja juomia, vähintään koko kylän tarpeiksi ja lopulta koko komeus on ohi ennen kuin ehti oikeastaan alkaakaan. Huomenna jonotetaan taas ostoskärryt vintallaan ruokakaupassa, kun juhannuksen jäljiltä on kaapit tyhjillään.

Joka tapauksessa, liian nopeasti meni taas. Mä en niinkään odottanut itse juhannusta, vaan lähinnä kolmea peräkkäistä vapaapäivää. Yksittäiset vapaapäiväroiskaisut on nimittäin pidemmän päälle aika rasittavia. Nyt on ollut aikaa levätä, ladata akkuja ja lukea. Olla vaan ja möllötellä. Tehnyt tosi hyvää.

Meiltä puuttui tänäkin vuonna lähes kaikki perinteiseen juhannukseen kuuluvat komponentit. Ei ollut mökkiä, ei saunaa, ei koivuja, eikä edes viinoja. Tai no, itseasiassa päästiin kyllä naapuriin saunaan ja siellä olisi ollut tarjolla niitä viinojakin, mutta katsoin paremmaksi liueta paikalta ennen useampaa Vana Tallinn -ryyppyä.

Meille juhannus oli siis enemmänkin vain vähän tavallista pidempi viikonloppu. Lapsilta kerjäsin jussin kunniaksi kukkakimppua ja he jaksoivat ilahduttaa mua jopa noin seitsemällä päivänkakkaralla. Ei näistä ihan seppelettä vielä saa…

Viime juhannus vierähti Köpiksessä. Huoh. Taidankin ulkomaan ikävissäni muistella vuoden takaisia fiiliksiä täältä. Huoh toisen kerran.

Mites teidän jussit on sujunu?

-Päivi-

P.S. Pojan huoneen remontti on hyvässä vauhdissa! Mutta miten on mahdollista, että yhden pienen yläkerran huoneen rempan takia koko kämppä on aivan mullin mallin?!?

Läskipäälle lenkkimusaa.

Mä olen tehnyt itselleni lupauksen olla lupaamatta enää mitään. Siis varsinkaan elintapoihin liittyvää. Legendaariset ”viis kertaa viikos lenkil, kuustoist vatsaa, nelkketkaheksa punnerrust ja kolttoist leukaa illas” -henkiset lupaukset on kyllä nähty. Ku ei se sit ihan toimikaan niin.

Lupaamatta yhtään mitään, olen kuitenkin luvannut alkaa voida paremmin. Kokonaisuudessaan. Koitan kaivella taas esiin niitä asioita, joista tykkään ja joista tulee hyvä olo, niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Etsinnässä jälleen siis se kuuluisa tasapaino työn ja vapaa-ajan välillä. Jättää jokailtainen sohvalla möllöttely vähemmälle ja keskittyä kivoihin, aktiivisiin asioihin perheen ja ystävien kanssa. Oli se sitten uimista, lenkkeilyä, leffaa tai konserttia. Joo, ja kyllä tähän lasketaan muutama irtiotto skumppapulloineenkin.

Mulle lenkkeilykin on ennen kaikkea oman pään putsaamista enemmän kuin sykkeen mittailua veren maku suussa. Voin kuvitella olevani itseasiassa hyvinkin huvittava näky tempoessani verkkarit vinossa keskustan katuja. Musiikkia kuuntelen kävellessäni aina, jos olen yksin. Enkä pelkästään kuuntele, vaan eläydyn. En siis esitä mitään kohtauksia mykkäfilmistä, jos joku sattuu ikkunasta tätä upeaa miimistä ilotulitusta seuraamaan. Mä laulan ääneti. Ku on vaan ihan pakko.

Nyt kun mä kohta taas lähden nuttura vinossa tuonne ulos hoippumaan, olisin halunnut kuulla teidän parhaat lenkkimusavinkit! Vaihtelu vois tehdä ihan poikaa biiseissäkin välillä. Ois sit ainakin pakko kehittää uudet koreografiat. 😉

Olen musiikin suhteen aika kaikkiruokainen, kuuntelen sujuvasti kaikkea Iron Maidenista Kanye Westiin (joo, ihan kaamee äijä, mutta sillä on muutama aivan killeri biisi). No okei, iskelmä on mulle musiikin kanaviillokki. En voi sietää. Vaikka mihin se raja sit vedetään… tiedä häntä.

No, enihuu, nyt kaikki tehobiisit kehiin, mun Spotify huutaa vaihtelua!

-Päivi-

Paksumman nahan toivossa.

Mua ärsyttää. Ensinnäkin se, että mä olen aina tällänen herkkis. Vaikka olen kovaääninen, nauravainen ja hyvinkin huumorintajuinen, otan kyllä itseeni kohdistuvan kritiikin vähän liian raskaasti. Varsinkin asiattoman kritiikin.

Toiseksi ärsyttää nimenomaan tämä asiaton kritiikki. Jota ei oikeastaan voi edes kritiikiksi kutsua, vaan enemmänkin tarkoitukselliseksi vittuiluksi ja lapselliseksi pyrkimykseksi saada jollekin mahdollisimman paha mieli. Kai siinä lotossa sitten nämä, itseään ”kriitikoiksi” kutsuvat jotain voittavat. Paikan karvanoppa-Datsunin takapenkillä, ehkä?

Kyllähän mä tätä osasin odottaa, en ole niin naiivi, että kuvittelisin olevani jotenkin tältä kettuilulta suojassa. Siksi ehkä ottaakin niin paljon päähän, että annan tälläisen turhanpäiväisen jauhamisen vaikuttaa mielialaani. Totta kai tajuan, että kaikkia ei voi, eikä tarvitsekaan miellyttää. Sitä sen sijaan en tajua, että joidenkin mielestä paras kritiikin muoto on ”tää on paskaa”.

Kritiikkiä ja parannusehdotuksia olen aina toivonut ja pyytänytkin. Toivon, että te lukijat kerrotte mistä tykkäätte, mistä ette, mitä toivotaan, mitä sen sijaan ei. Ja sitä toivon edelleen.

Samalla toivon paksumpaa nahkaa kestää näitä ”paska blogi” -viestejä. Ei kai se niin vakavaa lopulta ole. Onhan mulla livenäkin aika paskat jutut. 😀

-Päivi-

 

Merkityksellinen.

Edellisen postauksen ullakolta löytynyt rakkauskirje lämmittää mieltä edelleen. Nuo kuluneet paperinpalat ovat osa tämän talon, ja nyt meidänkin, historiaa ja tulevat pääsemään kunniapaikalle kehyksiin. Aikanaan, kunhan olen saanut ensin unelmoiden hypistellä niitä tarpeeksi.

Meillä on aika vähän tauluja seinillä noin muuten. Olen aika tarkka siitä, minkä vuoksi tapetteihin reikiä turmellaan. Haluan, että kehyksiin pääsevät dokumentit ja kuvat olisivat jotenkin merkityksellisiä. Että niissä on joku pointti, juuri meidän perheelle tärkeä. Salissa yksi merkityksetön nuotisto seinää koristaa, enkä ole siihen lainkaan tyytyväinen… Siitä kun puuttuu se jokin. Se pointti.

Yksi kuva meillä sen sijaan on ollut seinällä aina, ensimmäisestä yhteisestä kodista lähtien. Hassu, pieneen paperinpalaan lukion ruotsintunnilla raapustettu kuva. Ahtaissa vuokrakopeissa asuessamme tämä muistutti aina siitä yhteisestä unelmasta. Nyt voisi jo ajatella, että kuvaan piirtyi jo tuolloin vuosituhannen vaihteessa Uskola.

Tuskin edes itse taiteilija muistaa tällaista piirtäneensä, mutta meille tämä on tärkeä. Kiitos Anna!

-Päivi-

Rakkauskirje.

”Pelkään pahoin, että lennätät tämän kirjeen pesään, ennenkuin edes avaat tätä. Onhan aina parempi, ettei vanhoja haavoja taas repeä auki…”

Kauniilla, koukeroisella käsialalla kirjoitettuja kaipuun sanoja ihastuksen kohteelle. Ryppyiseltä, kuluneelta, likaiselta paperilta luettuja. Epävarmuutta ja ikävää 73 vuoden takaa.

Nämä on eittämättä hienoimpia hetkiä ja parhaita puolia tällaisen ikivanhan talon suojissa asumisessa. Eilen ullakon purujen seasta löytyi tämä kirje. Päivätty 14.5.1940. (on muuten poikamme syntymäpäivä, tosin 66 vuotta myöhemmin. ai vähänkö kohtalo!? 😉 )

Tavasin kirjettä koko vartalon peittävissä kylmissä väreissä. Mietin, kuinka kirjeen saaja on repinyt kuoren auki, muistellut yhteisiä hetkiä sängyllään, rientänyt kirjoittamaan vastausta. Mietin, onko tämä pari joskus päätynyt yhteen. Tuliko heistä onnellisia..?

Tämän takia mä rakastan Uskolaa niin paljon. Tällä on historia. Näiden seinien sisällä on riidelty, rakastettu ja kiukuteltu jo yli sadan vuoden ajan. Parhaimmillaan täällä on asunut jopa viisi perhettä yhtä aikaa. Asukkeja on ollut kauppiaasta räätälimestariin ja nimismiehestä neulojaan.

Nyt on meidän vuoro. Jättää oma historiamme Uskolan seinien sisään ja rakkauskirjeitä seuraaville sukupolville löydettäviksi. Myönnän olevani sentimentaalinen höpsö, mutta en voi kuvitella asuvani enää missään muualla.

Uskola on yksi mun suurista rakkauksista.

-Päivi-

Sunnuntain sulot.

Olin varautunut viettämään tämän sunnuntain tiukasti sängyn pohjalla Madden häiden uusintoja katsellen ja päänsärkyä voivotellen, eilen meni kuitenkin aamuyön tunneille paikallisilla kesäfestareilla. Päivän reippaus onkin siis tullut positiivisena yllätyksenä! Tosin reippaudella tarkoitetaan tässä kohtaa kaikkea tuon oletetun makoilun ylittämää aktiivisuutta.

Pientä järjestelyä ja siivoilua, mustikkapiirakan leivontaa ja grillailua, kahvivieraita ja remontin suunnittelua. Oleilua yhdessä. Monin tavoin raskaan kevään jälkeen tänään on pitkästä aikaa onnellinen olo. Se on iso juttu.

Mustikkapiirakka valmistui takuuvarmalla pikareseptillä, joka löytyy täältä. Hyvä, helppo ja nopea ohje, suosittelen!

Nyt on aika startata pojan huoneen remontti. VIHDOIN! Visiot on jo selkeinä mielessä, toivottavasti toteutusvaiheessa ei ilmene mitään pahoja ylläreitä… Purkaminen alkaa… än… yy… tee… NYT!

Suloista sunnuntai-iltaa!

-Päivi-

Viikkorahoja.

”Äiti, saanks mäkin nyt viikkorahaa, ku oon kerta seittemän? Mää voin kyllä tyhjentää tiskikoneen.”

Ai niin. Hitsi. Toi toinenkin on jo viikkorahaiässä. Meillä tosin tämä viikkorahakäytäntö on ollut… no, aika epämääräinen. 7-vuotiaana esikoinen sai ensimmäiset omat rahansa, mikä osoittautui tälläisessä korttimaksutaloudessa hieman haasteelliseksi. Eihän niitä kakseurosia meinannut muistaa millään ja lopulta koko viikkoraha unohtui.

Keksittiin uusi, muka nerokas, kuukausirahakäytäntö. Tehtiin lista, mitä kotihommia kympin kuukausirahan eteen on tehtävä ja jos hommat tulee hoidettua, rahan saa kouraan. Mun mielestä tiskikoneen tyhjennys, roskien vienti ja oman huoneen siisteys on aika iisi keino saada vähän taskurahaa, mutta 10-vuotiaan mielestä aivan liian haastavaa. Ei jaksa, ei pysty.

Kasvatan ilmeisesti sohvaperunaa. En kestä.

Myönnetään, että yritin viimeiseen asti välttää ”rasti ruutuun” listoja, joista todella näkee, onko hommat tehty, mutta pakko kai myöntää, että ylimalkainen havainnointi ei oikein toimi tässä kohtaa. Neiti on tietysti omien sanojensa mukaan ”raatanut vaan kaikki päivät” samalla, kun me vanhemmat ollaan ”pilattu sen elämä”. Mutta sen verran natsiäiskä olen, että jos hommat on hoitamatta, ei palkkaakaan tipu. Joten aika kuivat säästöt on viikkorahoista ensimmäisten kolmen vuoden perusteella.

Nyt mua kiinnostaisi teidän lukijoiden viikko/kuukausirahakäytännöt. Minkä ikäiset lapset saavat ja minkä verran? Entä millaisin ehdoin? Onko taskurahan riitettävä kaikkeen, kuten karkkipäivän karkkeihin, vai miten homma hoituu?

Yleisesti ottaen viikkoraha on mun mielestä hyvä juttu. Opettaa lasta rahankäyttöön ja säästäväisyyteen. Toisaalta mietityttää juurikin nuo rahamäärät. Kun omassa lapsuudessa kympillä sai vielä pussillisen karkkia ja pullon kolaa, nykyään kahdella eurolla saa suklaapatukan. No, ehkä kaksi. Mutta kuitenkin, ymmärtänette mitä ajan takaa.

Tällaisissa mietteissä Uskolassa näin perjantai-iltana. Mitä mieltä olette?

-Päivi-

Kertalaakilla.

Tämä meidän elämä vaikuttaa nyt ihan yhdeltä juhlimiselta. Mutta ei se oikeesti ole. Meillä kaikki synttärit vaan osuu tosi lähekkäin, joten keväällä bailataan sitten koko loppuvuodenkin edestä. Nyt kahden pienemmän kaverikekkerit oli jääneet kiireen (taas…) jalkoihin, ja lopulta päätettiin pitää molempien bileet samaan aikaan. Kun ilmojakin kerran on ja osan riekkumisesta voisi suorittaa ulkona. Idean nerokkuudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta onpahan juhlat ohi. Huh huh.

Niin ihanaa kun lasten riemua onkin katsoa, kyllä nämä kuuluu silti sarjaan ”elämäni pisimmät 1,5 tuntia”. Lasten mielestä juhlat oli ihan parhaat (kuten joka vuosi) ja se on pääasia. Myönnän kuitenkin olevani hiukkapikkasen onnellinen, että seuraaviin on taas vuosi aikaa…

Jotta molemmat tuntisivat juhlat ihan omikseen, oli jonkinlaista erottelua tehtävä. Herkkupöydät katettiin ulos ja sisälle, teemoista voi varmaan päätellä, kummat oli kumman. Jos jotain olen vuosien varrella lastenjuhlista oppinut, niin sen, ettei kannata leipoa. Yhtikäs mitään. Aikamoisessa yltäkylläisyydessä kun nykyään eletään, ei lapsetkaan enää ryntää synttäreille pelkästään herkkutankkaus mielessä. Karkit, popparit ja jätskit riittää mainiosti. Tälläkin kertaa evästä tuli hamstrattua koko korttelille… joten huomenna aamiaiseksi tiedossa popcornia suklaakastikkeessa. 🙂

Meillä on saanut ensimmäiset kaveripippalot pitää 5-vuotta täyttäessä ja tänä vuonna esikoisen saavutettua kymmenen vuoden iän, ilmoitin, että ensi vuonna ei juhlia enää samaan malliin hänelle järkkäillä. Vieraita on saanut aina kutsua saman määrän, kuin vuosia tulee täyteen ja juhlat ovat kestäneet max. 2h. Mieluiten suosin 1,5 tuntia, siinä vaiheessa meno alkaa yleensä olla jo suht levotonta… 😉

Millaisia synttäreitä teillä on tapana järjestää lapsille? Onko muilla samanlaisia ”synttärisääntöjä”, kuin täällä meillä?

-Päivi-