Lähtökohtaisesti päiväkotivastainen vanhempi.

Hallituksen suunnitelmat kotihoidontuen leikkauksista nostavat jälleen kerran pöydälle ikuisuuskysymyksen: kumpiko nyt sitten on parempi, koti – vai päivähoito. Itse tähän kysymykseen en kovastikaan ajatellut ottaa kantaa, asia kun ei missään nimessä ole yksiselitteisen mustavalkoinen, vaikka kiihkeästi vaihtoehtojen puolesta argumentoijat niin kovasti haluaisivatkin väittää.

Usein näissä keskusteluissa halutaan nähdä vain ääripäät: ituhippimamma, joka imettää ja perhepeteilee lapsen kouluikään asti vs. kiiltonahkakorkkareihinsa kompasteleva uraohjus -mutsi, joka on juossut vaavi kainalossa suoraan synnäriltä ensimmäiseen palaveriin. Tähän väliin kuitenkin mahtuu aimo joukko meitä ihan tavallisia vanhempia, joiden elämäntilanne on ihan jokaisen kotioven takana erilainen. Siinä myös yksi syy, miksen kovin hanakasti lähtisi kenenkään valintoja arvostelemaan. Minua ei henk.koht. kiinnosta viekö naapurin Pirkko lapsensa hoitoon ollessaan itse kotona, koska en voi millään tietää, millainen elämäntilanne Pirkon perheellä on. Ties vaikka Pirkko olisi sairas tai masentunut. Vaikka päiväkoti olisi Pirkon lapsille ainut normaalielämästä muistuttava asia ja tärkeä rutiini. Ja toiseksi; minua ei kovinkaan paljon kiinnosta. Koen kuitenkin pääasiassa tärkeäksi hoitaa oman perheeni asiat niin, että kaikilla on hyvä olla.

Sen sijaan haluaisin esittää meidän perheen kokemuksiin pohjaten päivähoidon puolustuspuheenvuoron. Harmillisen usein nimittäin kuulee ja saa lukea lähtökohtaisesti päivähoitoa ja erityisesti päiväkoteja parjaavaa tekstiä. Päiväkoteja verrataan jopa vankiloihin ja ties mihin pakkohoitoloihin ja lapsensa tuollaisiin syöpäläispesiin kiikuttavia vanhempia pidetään alimpana mahdollisena kastina. Niin itsekästäkin! Tehdä nyt lapsia vain viedäkseen ne päiviksi muualle, jotta itse pääsee töihin.

Usein nämä kritisoijat tuntuvat olevan vanhempia, joiden lapset eivät alkuunkaan ole vielä päivähoitoiässä ja joiden mielipiteet perustuvat suusta suuhun kulkeviin urbaanilegendoihin. Olen minäkin kuullut kaikki kakkavaipoissa istuttamisesta välipalatta jättämiseen, enkä väitä etteikö niin olisi jossain joskus tapahtunutkin. Ja onhan ne kuuluisat henkilökemiatkin. Ei hoitajan kanssa aina synkkaa ja siinä vaiheessa koko päiväkoti onkin ihan aunarista, eikä siellä ainakaan tehdä mitään oikein.

Tiedä sitten, onko meillä käynyt aivan uskomattoman hyvä tuuri, mutta meillä on kolmen lapsen ja useamman päiväkotivuoden jälkeen lähes pääasiassa positiivisia kokemuksia päiväkotihoidosta. Enkä väitä, etteikö nuorimmaisen pötkäleen jättäminen päiväkodin pihaan 4 vuotta sitten olisi tehnyt tiukkaa. Se oli kamalaa! Nähtyäni kuitenkin hyvin pian, kuinka neitokainen oli ryhmässään kuin kala vedessä, päätös tuntui oikealta. Ja sitä se oli.

Meidän lapset on tykänneet olla päiväkodissa ja ovat sieltä hyvää hoitoa saaneet. Aina ei meilläkään ihan jokaisen hoitajan kanssa ole synkannut, mutta toimeen ollaan aina tultu. Varsinkin nykyisen päiväkodin osalta voidaan puhua todellisesta yhteistyöstä. Asioista voidaan keskustella avoimesti ja tunne on todella sellainen, että lapsista välitetään. Ja koko meidän perheestä. Ymmärrän toki, että kaikilla ei varmasti ole yhtä onnellinen tilanne. Meidän pikkupäiväkoti on hyvin kodinomainen ja rauhallinen paikka. Kokemusta on suurestakin päiväkodista. Hyvää hoitoa saimme sieltäkin.

Tämä ei ole missään nimessä kotihoidon vastainen puheenvuoro, kuten alkutekstikin varmaan jo antaa ymmärtää. Molempi parempi ja kukin tyylillään. Enemmänkin ehkä haluaisin ravistella toisinaan jopa vähän vihamielistä suhtautumista päiväkotihoitoa kohtaan. Erityisesti niiden vanhempien, joilla ei itsellä kokemusta kyseisestä hoitomuodosta ole. Useinhan nämä on asennekysymyksiä. Jos et halua lapsen viihtyvän päiväkodissa, hän ei siellä varmastikaan viihdy. Jos olet valmiiksi sitä mieltä, että mikään ei onnistu, näin varmasti tulee tapahtumaan. Ehkä olisi kuitenkin parempi suhtautua päiväkotiin avoimin mielin ja unohtaa ne turhan tiukat ”juuri meidän pikkupetterille laaditut hoito-ohjeet”. Jos haluat lapsesi nukkuvan päiväunensa ulkona kolmevuotiaaksi asti tai syöttää piltillesi välipalaksi ainoastaan luomumangoja, kotihoito voi olla parempi ratkaisu. Kaikkien kannalta.

Päiväkodissakin kuitenkin kasvaa yksilöitä, ei harmaata massaa. Siellä kun voi, ihan oikeasti, saada hyvää ja kokonaisvaltaista hoitoa. Lisäksi päiväkodit on pullollaan aivan uskomattoman ihania ihmisiä, heitä jotka jaksavat päivät pitkät pyyhkiä meidänkin pikkupettereidemme räkänokat. Lähtökohtaisesti myöskään kotihoidetut lapset eivät ole millään tavoin parempia tai rakastetumpia, kuin päivähoidossa käyvät lajitoverinsakaan. Vähintään yhtä lapsellista on vanhempien vertailu. Kukin paras omilleen. Se riittää.

Lopuksi vielä erityiskiitos meidän lasten hoitajille läheiseen päiväkotiin. Olette uskomattomia!

proud_day_care_mother_print-rc4096134a6234a9a89ce9fd8f0364f68_jdd_8byvr_324

Ja nyt; sana on vapaa. Millaisia kokemuksia sinulla/perheelläsi on päivä(koti)hoidosta? Oletko saanut epäileviä kommentteja viedessäsi lapsesi päiväkotiin? Oletko kaikesta väittämästäni täysin eri mieltä? Ihan mitä tahansa aiheeseen liittyvää. Kerro.

-Päivi-

Mainokset

Tulisit kuitenkin. Syys.

Parempi kai ottaa syleillen vastaan. Hämärtyvät illat ja palelevat varpaat. Koittaa kuitenkin ajatella positiivisesti. Porsasmainen hikoilu on taas ohi ja saa verhoutua paksuihin vaatekerroksiin. Hamstrata erilaisia huiveja. Haistella kirpeää syysilmaa, jossa voi taas tuulettaa petivaatteita. Siis niin, että ne todella tuntuvat tuulettuneilta. Viileisiin petivaatteisiin sujahtaminen on ehkä ”parasta evö” -listan top kympissä.

Yksi ehdottoman positiivinen syysasia on kuistilla oleilu. Kesäisin kuisti muistuttaa lämpötilaltaan lähinnä pallogrillin hiillosta, joten siinä vähemmän tulee aikaa vietettyä. Syysiltoina on ihana kääriytyä vilttiin, sytytellä kynttilät ja juoda kupillinen teetä. (koitin välttää kirjoittamasta viinilasillisesta mitään, etten vaikuta ihan juopolta jo, mutta kyllä mä nyt mieluummin sitä punkkua silti siemasen, ku jotain teetä…)

kahdet

pikkuet. ja kuistin syksy 021

pikkuet. ja kuistin syksy 019

pikkuet. ja kuistin syksy 024

kaks

tuplat

Syksyssä on kivaa myös sadonkorjuu. Jopa tällästen epäpuutarhureiden puut notkuu omenoista, äiti kiikuttaa ihania sipuleita ja sieniä. Kurpitsat käy niin ruokiin, kuin sisustukseenkin. Kuten myös kaalit. Mulle kieltämättä hieman naurettiin, kun torilla ilmoitin ostavani pari ”sisustuskyssäkaalia”. Mutta kun ne on nättejä!

Flunssa alkaa olla parin päivän kunnon levon jälkeen paremmalla puolen. Viikonloppukin edessä. Ei tässä hassummat oltavat ole. 🙂

-Päivi-

Flunssahiki.

Aijjjettä. Legendaarinen alkusyksyn ensimmäinen flunssa saavutti Uskolan. Tai minut nyt ainakin. Olo on kuin jyrän alle jääneellä, peiliin en ole paljon edes tohtinut katsoa. Kuume ei tietenkään nouse. Sillähän tälläinen tauti saattaisi joskus vaikka mennä ohikin. Sen sijaan nyt kärvistellään määrittelemätön aika pää tukossa, keuhkot tulessa ja yskitään yökkimiseen asti. Puhumattakaan ilahduttavasta flunssahiestä, joka nousee pintaan ihan vaan kun nousee ja kävelee vessaan asti. Tulee aina tosi sporttinen olo näinä hetkinä.

Onneksi (tai onnettomuudeksi) tänään on vapaapäivä. Minä ja pikkuneiti sovittiin jo eilen, että flunssaa hoidetaan tänään jätskillä ja elokuvilla. Typerintä lenssussa on se, että koko ajan tekee mieli herkkuja. Vaikkei siis edes maista mitään. Ja pakkohan niitä tietysti on myös mättää. Eläköön turhat kalorit!

lenssu 002

Päivän survival -paketti näyttää tältä. Älkööt mikään voima juoksuttako minua turhaan mihinkään tänään. Huomenna ajattelin voida jo hyvin. Edes vähän paremmin.

Pysykää terveinä!

-Päivi-

Pätkän huone, ennen – jälkeen.

Pojan huoneen remontti valmistui jo jonkin aikaa sitten, mutta nyt vasta huomasin, että lupaamani before/after -kuvat on vielä laittamatta! Nyt siis pikana korjaamaan tilanne.

Ennen -kuvat on napattu kaappien tyhjennyksen hetkellä, joten ihan noin kaamean sekaiselta siellä ei (ihan) aina näyttänyt. Mutta tuollainen hyvin kasarihenkinen ryjähuone se oli. Ahdas, tumma ja ruma.

kirjeet 009

kirjeet 008

kirjeet 006

Remontissa siis vaihdettiin muovimatto lautalattiaan, maalattiin katto ja vaihdettiin tapetit. Myös vanha vaatekaappi purettiin uuden tieltä. Pintahommia, siis. Lattian vaihto se noista työläin taisi olla. Tai mistäs minä tietäisin, kun toimin pääasiassa työnjohtajana. 😉

kuvauspäivä nro 2 048

kuvauspäivä nro 2 050

kaks.

cats

kuvauspäivä nro 2 053

kuvauspäivä nro 2 057

kuvauspäivä nro 2 059

kuvauspäivä nro 2 064

Halusin huoneeseen raikkautta ja poikamaista väriä. Olen aika tyytyväinen valittuun tapettiin, kirkkaat värit, varsinkin vihreä, kun ovat pojankin mieleen. Tapetti löytyi Sandbergilta. Lattiassa sävynä Tikkurilan H499. Suurin osa kalusteista ruotsalaiselta huonekalujätiltä. Kattovalaisin paikallisesta sisustuspuoti Gistusta. Pöytävalaisin Jyskistä. Legotaulut askarreltiin ihan liimaamalla ukkelit suoraan kehyksen lasiin. Erikeeper käy. 🙂

Jonkin asteinen remppakrapula taitaa olla valloillaan, kun vielä ei innosta aloittaa uutta huonetta… vaikka esiteini kolmesti päivässä tiedusteleekin, joko hänelle on löytynyt sopivat tapetit. Ehkä kuitenkin annetaan finanssipuolenkin hieman tasaantua edellisistä rempoista, ennen kuin hypätään taas seuraavaan.

Nyt hyppään kuitenkin Mark Darcyn kainaloon. Ihana Bridget Jones. Ja ihan pieni pala suklaata. 😉

-Päivi-

Rohkeutta olla… minä.

Kymmenen, jopa vielä viisikin vuotta sitten kolmekymppiset tuntuivat ikälopuilta. Ajatus tälle synkän iän puolelle hyppäämisestä tuntui vielä valtavan kaukaiselta ja samalla ahdistavan lopulliselta. Eikös sitä sitten jo vähintään toinen jalka ole haudassa ja ihonhoidossakin on pikkuhiljaa keskityttävä kiinteyttämiseen. Kammottavaa!

Nyt, jo puolitoista vuotta tuolla masentavalla kolmekymppisten puolella elelleenä, en edelleenkään tunne itseäni kolmekymppiseksi. Joo, olen mä aikuinen. On talot, lainat, lapset, avioliitot ja ihan pölvästimäinen määrä vastuuta. Mutta monin tavoin olen kuitenkin edelleen se sama lapsellinen tytönhupakko, kuin 15 -kesäisenä. Uskon kohtaloon, siihen että kaikella on tarkoituksensa. Nauran pierulle. Haaveilen typeriä. Pelleilen. Puhun levottomia. Laulan hyvän biisin tahdissa (äänellä tai ilman) ja kuvittelen olevani isolla stagella. Joo, edelleen.

Joku on kuitenkin myös muuttunut. Vaikken itsetunnollisesti edelleenkään pääse pilviä hipomaan, on viimeisen vuoden aikana kertynyt aimo annos lisää itsevarmuutta. Rohkeutta olla minä. Juuri näin kovaääninen, ronski ja epähienostunut, mutta kuitenkin naisellinen nainen. Kokonaisuudessaan olo on parempi. Niin tyhmältä, kuin se kuulostaakin, nyt on vihdoin itsevarmuutta käyttää huulipunaa ja korkkareita. Ja silti säätää ja sekoilla. Olla minä. Kaikilla vatsamakkaroilla, takkutukalla, laiskalla silmällä ja isolla perseellä varustettu minä.

Ehkä tämä on myös ikä/elämäntilannesidonnainen juttu. Lapset ei ole enää niin pieniä, että olisin olemassa vain heitä varten. On taas aikaa. Muistella, kuka minä olinkaan, mistä tykkäsinkään. Panostaa omaan hyvinvointiin. Löytää uudelleen niitä unohtuneita omia juttuja ja kokonaan uusia. Opetella olemaan vähättelemättä itseään.

Ei se oikotie onneen ole, eikä koko elämää ratkaise, mutta on kieltämättä monin tavoin mukavampi olla, kun opettelee tykkäämään hiukan itsestäänkin. Löytää ne parhaat puolet ja koittaa tehdä jotain huonommille. Voi, kunpa olisin oivaltanut tämän kaiken jo 10 vuotta sitten…

instanaama

Mutta parempi kai myöhään! Joten rohkeutta kaikki muutkin isoperseet, eikös me aika hienoja tyyppejä kuitenkin olla?! 😀

-Päivi-

 

Arki tuoksuu…

…omenalta. Uskolan kolmesta omenapuusta kahdessa alkaa olla kypsiä hedelmiä. Hilloa en ajatellut tänä vuonna tehdä, mutta piirakoita ja kaikkien syysherkkujen äitiä, kaura-omenapaistosta varmaan senkin edestä. Vielä kun joku kuorisi omput valmiiksi… Vaikka menis kai noi oman pihan omenat kuorineenkin. 🙂

Omenapaistokseen käytän useimmiten vanhaa, hyväksi havaittua ohjetta. Fariinisokeri antaa mukavan säväyksen ja jos sitä ei vappusiman tekemisestä ole yli jäänyt, käy valkoinen sokeri aivan yhtä hyvin.

Meillä tätä herkkua tarjoillaan vaniljakastikkeen ja jätskin kera. Ensi kerralla onkin vissiin aiheellista tehdä tupla-annos, sen verran hanakasti katosi pieniin suihin tuo satsi.

Kaura-omenapaistos

n. 10 omenaa
reilu tömpsäys kanelia
n. 100g margariinia
1 dl fariinisokeria
1 tl vaniljasokeria
3 dl kaurahiutaleita
1/2 dl vehnäjauhoja

Kuoritut ja viipaloidut omenat ladotaan vuokaan. Pinnalle ripotellaan kaneli.

Sulatetaan margariini, johon lisätään loput ainekset. Ja koko sörsseli omppujen päälle.

200 C ja noin 30 min.
———————————
omppu 006
Nyt valmistautumaan huomenna alkavaan, toiseen arkiviikkoon. Mahtaako tuoksua niin kamalan hyvälle arki enää aamulla klo 6.30… 😉
-Päivi-

Plussan puolella.

eka koulupvä 003

On tämä kesän jälkeen koittava arki aina enemmän tai vähemmän masentavaa. Illat pimenee, lehdet putoaa, aamulla väsyttää ja läksyistä kiukuttelukin nostaa päätään. Puhumattakaan ystävästämme kontaktimuovista. Perhanan kuplat!

Yleensä tässä vaiheessa kesää alan jo odottaa syksyä. Kaikkine aikatauluineen, rutiineineen ja jopa pimenevine iltoineen. Nyt tuntuu kuitenkin hurjan haikealta. En haluaisi päästää kesästä vielä irti. Tahtoisin tarrata valoisiin öihin ja aikaisten aamujen säteisiin. Pitkittää nautintoa vielä vähän…

Vaan ei kai auta kuin hyvästellä ihana kesä pikkuhiljaa ja kätellä syksy tervetulleeksi. Onneksi alkanut viikko on tuonut mukanaan kasan kivoja juttuja! Kuten:

  • maanantain huippukivat lehtikuvaukset
  • reippaat koululaiset – 2/3 muksuista jo koulumaailmassa, hurraa!
  • uudet kujeet töissä
  • neljäpäiväinen työviikko syyskuusta alkaen, love it!
  • liput marraskuiselle Hurtsin keikalle, superia!

Kyllähän näillä taas jaksaa! Plussan puolella ollaan siis kuitenkin vahvasti. Ja eiköhän se syksykin taas kynttilöiden ja punkun avulla lusittua tule. 😉

-Päivi-

Behind the scenes.

Jännitin. Hössötin. Ahdistuin. Kiristyin. Kirosin. Intoilin. Ja kaikkea siltä väliltä.

Tänään oli se toinen kuvauspäivä. Päivä, jota on suunniteltu jo vuodenpäivät ja jota jännitin ihan todella. Jos meidän koti ei olekaan tarpeeksi hieno lehden kiiltäville sivuille. Jos talo on tylsä. Jos kuvausryhmä päättääkin kääntyä ovelta ja mennä muualle.

Turhaan jännitin! Ihanan rempseä parivaljakko vapautti tunnelman heti alkuunsa ja oltiin saman tien kuvaushommissa samalla sivulla. Joten kyllä kaikki stressi ja hössötys oli sen arvoista, oli hurjan hauska päivä! Tältä se näytti oman kameran objektiivin kautta:

kaksari

kuvauspäivä nro 2 006

kuvauspäivä nro 2 013

kaksari

kuvauspäivä nro 2 044

cats

Nyt jään jännityksellä odottamaan, koska juttu ilmestyy. Lupaan informoida kyllä teitäkin sitten!

Uskolassa on tänään ollut jännitystä ilmassa toisestakin syystä. Pätkäpoika avaa huomenna ensimmäistä kertaa peruskoulun ovet. Kunhan vaan pysyy terveenä… kurkkukipua ja viluisuutta oli illalla jännityksen ohella havaittavissa. Toivotaan kuitenkin, että jollain pikkuflunssalla tästä selvitään. Olisi kurjaa olla ekana koulupäivänä pois.

Nyt vielä vähän suklaakakkua, ihana Holiday ja sitten peittoa korville. Haikea päivä tiedossa huomenna.

-Päivi-

 

Yksi plus yksi.

On yhtäkuin rakkaus. Miten ihanan pariskunnan ihania hääjuhlia saatiinkaan eilen olla viettämässä. Rento ja onnellinen hääpari jatkoi jorailua pikkutunneille asti, kuten tietysti me reippaat vieraatkin. Tänään onkin jaloissa tuntunut siltä, kuin olisi kiihdyttänyt muutaman tunnin jäärataa ympäri kolme numeroa liian pienillä luistimilla. Mää sydän korkokenkä.

Voisin tähän samaan syssyyn kertoa myös tarinan siitä, kuinka erään, nimeltä mainitsemattoman rouvan puoliso kysäisi huolettomasti 10 minuuttia ennen vihkimistä, että ”mutta näkyyks sulta perse?”. Ei ollut vitsi, eikä naurattanutkaan kyllä yhtään siinä vaiheessa, kun hetkeä ennen juhlaa huomaat, että mekosta todellakin näkyy läpi. Ihan kunnolla!

Muutaman kirosanan, juoksuaskeleen ja paniikkiajatuksen jälkeen hommaan keksittiin kuitenkin upea hätäratkaisu, ennen kuin koko hääväki ehti nähdä rouvan haarakiilaa sen tarkemmin. Huh helpotusta. Ja bailaamaan!

Tässä vielä eilisiä tunnelmia kuvin. Kiinnittäisin erityistä huomiota varsin onnistuneisiin pariskuntapotretteihin lopussa. Olis niin ainesta ”päivän asu” -bloggaajaksi, vai hä?! 😉

häät 029

häät 031

häät 035

häät 037

häät 039

häät 042

häät 046

häät 048

häät 073

häät 080

hääkaksari

häät 133

häät 129

häät 132

Voi hyvä isä…

Kiitos ja onnea vielä S & P! Ja hei, rakkautta kaikki! It’s all that matters!

-Päivi-

Emmä ehdi!

Ei siis mitään uutta auringon alla. Viikko on ollut aikamoista lentoa ja jatkuu vaan. Illanistujaista, häitä ja kuvauksia edeltävät paniikkisiivoukset vielä edessä ihan perusarjen lisäksi viikonlopun aikana. Sanomattakin siis selvää, että pientä stressiä ja ahdistusta meinaa ilmetä.

Ja pakko myöntää, että mitä enemmän alkavaa syysarkea ajattelen, sitä pelottavammalta se tuntuu. Jos kesäkin on töineen ja kotihommineen vienyt mehut jo tähän malliin, mitä mahtaakaan olla luvassa, kun arkikakku kuorrutetaan vielä kahdella koululaisella (ja läksyillä!), yhdellä päiväkoti-ikäisellä ja viiden ihmisen vapaa-ajan puuhilla. En käytä nyt turhaan termiä ”harrastus”, koska se lienee liioittelua. Mua ihan todella hirvittää!

Mutta just nyt mulla ei taida olla oikein aikaa ajatella sitäkään tarkemmin. Mun pitäisi parhaillaan olla laskemassa lampaita, eikä jaaritella täällä. Herätyskello soi armotta klo 5.40.

funny-mom-can-do-anything-quotes

Tyydyn siis vain toteamaan jo otsikonkin paljastaman faktan: mä en ehdi mitään! Siksi siis blogikin ihan hunningolla. Ensi viikolla pitäis helpottaa… ehkä? Eiku sittenhän alkaa koulu. Äh.

Koitetaan nyt jotain ehtiä kuitenkin! Edes nukkua. Öitä!

-Päivi-

(kuva täältä)