Saako äiti kyllästyä?

Nyt tiedän sohaisevani muurahaispesää, mutta teen sen silti. Todennäköisesti saan jälleen kommentteja keskenkasvuisuudesta, mutta koska naiivisti uskon, etten ole ainut, aion antaa kasvot tällekin.
Mä olen saanut elämässäni paljon. Lähes kaikki asiat, joista kymmenen vuotta sitten haaveilin, ovat jollain kumman ilveellä toteutuneet. Tapasin jo lukioikäisenä mieheni, pääsin naimisiin, sain kolme ihanaa lasta ja unelmieni talon. Molemmilla on työpaikat, auto seisoo pihassa ja muutama omenapuukin tontilla. Elämä on tasaista, vietetään synttäreitä, jouluja ja juhannuksia. Remppaillaan, ollaan, laitellaan. 
Ja mä olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen, että se aiheuttaa melkein fyysistä kipua. 
Kyllästynyt kuravaatteisiin, tiskeihin, pyykkeihin, jauhelihakastikkeeseen, kauppareissuihin, väittelemiseen, läksyihin, leivänmurusiin, sormenjälkiin, kitinään, telkkariin. Kaikkeen. Siihen, että mikään ei tunnu miltään. Kädenlämpöiseen paskaan.
Mietin, mikä mua vaivaa. Missä on vika. Miksen osaa olla tyytyväinen, kun kaikki on kerran hyvin. Onko tämä vaan joku ikäkriisin mukanaan tuoma vaihe, joka menee kohta ohi. Vai pysäytetäänkö mut jossain vaiheessa niin totaalisesti jotenkin, että tajuan vasta sitten. 
Mä olen aina ajatellut, että jokaisella on/pitää olla ainakin yksi asia, oma juttu, josta saa iloa. Adrenaliiniryöpyn, jonka avulla jaksaa ne väistämättömät tylsemmätkin vaiheet. Joillekin se on varmaan työ, toisille harrastus. Olkoon sitten vaikka uimahypyt tai teatteri, itselle tärkeä juttu kuitenkin. Mulle se oli pitkään kodin laittaminen ja tietysti Hilma. Nyt mä huomaan yht’äkkiä, että mulla ei ole sitä omaa juttua enää ollenkaan. En saa kicksejä enää mistään. Aika surullista.
En mä katkera ole. Pikemminkin ihan yhtä kauhistunut ajatuksistani, kuin varmasti moni teistäkin. Mulla on paha tapa ylianalysoida asioita sen sijaan, että keskittyisin vaan elämään. Varsinkin viimeiset kuukaudet Hilman lopettamisen jälkeen mieli on myllertänyt. Silmät on auenneet näkemään, mitä kaikkea ympärillä tapahtuu, mieli miettii, tässäkö tämä elämä oli. Jos kaikki kohokohdat on jo takana, mitä jää. Pelkkä kuoriko?
Masentuneeksikaan en itseäni tunne, vaikka surullinen ja haluton monin tavoin olenkin. Myönnän myös, että välillä tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin ja karata. Tyydyn kuitenkin kirjoittamaan ristiriitaiset tuntemukseni tänne, kaikkien pällisteltäviksi. Hullu, mikä hullu.
Tunnistaako kukaan fiiliksiä omikseen? 
Tai haluaako joku vastaavasti heittää ensimmäisen kiven?
-Päivi-
Mainokset

Lentävää aikaa.

Arki luistelee taas Uskolassa pikkuhiljaa perinteisellä painollaan. Eli liian nopeasti. Töissä olen edelleen pihalla, mutta en (ehkä) ihan niin pahasti, kuin vielä viime viikolla. Illat kuluu vauhdilla, tosin sentään sen verran olen skarpannut oman (ja myös perheeni) mielenterveyden tähden, että iltalenkillä koitan jaksaa käydä. Tai ehkä lenkki kuulostaa liian sporttiselta… oisko kävely kuitenkin oikeampi termi..?
No oli mikä oli, uomiinsa alkaa taas elämä asettua. Kovaa mennään, koitetaan selvitä, muistaa ja jaksaa. Onneks on kevät ja valoisaa. Aurinko on mun uusi bestis. Saa hyvälle tuulelle joka kerta.
Ihan kuin arjen vauhti ei riittäisi, kuopus ilmoitti täyttävänsä huomenna viisi vuotta. VIISI! Tuo ilmiömäinen kikkarapää ei ole aikoihin ollut enää mikään vaippahousu, mutta että viisi?! Päällimmäinen fiilis äidin mielessä on helpotus. Ihanaa, kun kasvavat. Oppivat ja alkavat olla jo myös aika hyviä seuralaisia. Nyt en anna haikeudelle tilaa, olen mieluummin iloinen, ettei olla noita tyyppejä ihan piloille saatu. 
Vielä.
Ja kriisikin iski vasta siinä vaiheessa, kun 10-vuotias esikoinen ilmoitti käyneensä ”vähä lukemas sun blogii”. Oh shit! (okei, se ymmärtää kyllä tän…) Tarkottaako tämä nyt sitä, että mun pitää suodattaa näitä juttuja? Ilmeisesti. Ainakin vanhimman osalta. Damn! (kai se tänkin jo ymmärtää)
Täällä koitetaan siis pysyä mukana lennossa. Ihan aikataulussa ei kyllä olla, nimittäin simat on vielä laittamatta. Ou nou!
-Päivi-
Kuva ei liity mihinkään. Paitsi siihen, että kohta on kesä. Ja jäätelö on hyvää!

Mikä maa, mikä valuutta?!

Tiedättekö sen tunteen, kun aloittaa uudessa työssä. Jännityksen, innon ja pelon tunteet sekoittuvat aikamoiseksi sekamelskaksi ensimmäisinä päivinä ja iltaisin olet väsyneempi kuin koskaan. Uusia asioita tulee hetkessä noin kaksituhatta ja vaikka kuinka yrittää muistaa, osata ja tajuta, ei ne vielä ensimmäisten päivien jälkeen mene kuin vettä vaan. Välillä tekee jo mieli kiljua, etten mää kyllä opi näitä koskaan ja juosta karkuun.
Onneksi joku fiksu aina noina hetkinä muistuttaa, että muutaman päivän jälkeen kai kenenkään ei oletetakaan vielä osaavan kaikkea. Niinhän se on. Pitää vaan muistaa ottaa rauhallisesti. Keskittyä. Kuukauden päästä sitä varmaan osaa jo jotain. Ainakin enemmän, kuin nyt.
Täällä totutellaan siis uuteen arkeen ja vähän uudenlaiseen rytmiin. Mutta ah, kuinka kivalta tuntuu viisipäiväinen työviikko ja työporukka. Ja varmaan se palkkakin, kunhan tilille rapsahtaa. 😉
Kuvissa brunssi kivan ystävän kanssa viime viikolta. Ihanan Kelorannan ihana Teija poikkesi aurinkoisena aamupäivänä kyläilemässä. Oli hurjan mukava pitkästä aikaa vaihtaa kuulumisia ihan rauhassa. Pitäis muutenkin tavata ystäviä useammin. Niin helposti vaan sekin arjen kiireiden keskellä unohtuu…
Mukavaa loppuviikkoa, ihanat!
-Päivi-

Uusi sivu.

Pakko myöntää, että nyt jännittää. Huomenna alkaa uusi elämä. Menen töihin, jollekin muulle. En ole enää itseni pomo, tehtävät on uusia, paikka on uusi, porukka on uusi. Jännittää, miten opin, sopeudun ja osaan olla. Vaikka toisaalta uskon ja tiedän, että kaikki menee hyvin. Meneehän..?
Onneksi sain tähän väliin muutaman viikon nollausajan. Myönnettäköön, että yhtään ikkunaa en pessyt, lastenhuonetta en järjestänyt, enkä ainoatakaan kirpparitavaraa hinnoitellut, mutta ehkä parempikin niin. On ollut aikaa prosessoida, tehdä surutyötä kaupan suhteen ja olla oikeasti ihan vaan itsensä seurassa. Viimeisten viikkojen aikana olen käynyt useammalla lounaalla ja kahveilla, kuin viimeisen puolentoista vuoden aikana yhteensä. Olen irrotellut yöelämässä ja levännyt. Tarvitsin nyt tuota kaikkea.
Vaikka jännittääkin, nyt tuntuu, että olen valmis kääntämään puhtaan sivun. Monta kokemusta rikkaampana ja toivottavasti piirun verran taitavampana.
Kuvissa orastavaa kevättä Uudessakaupungissa. Vaikka kevät tuntuu olevan myöhässä, helpottaa ajatella, että jo parin kuukauden päästä näissä kuvissa voisi kirmata ruskettuneita lomalaisia kesämekoissa. Ehkä siinä vaiheessa muakaan ei enää jännitä mennä töihin… 😉
Keväistä alkavaa viikkoa!
-Päivi-

*edit. Kaksplussan blogikisa loppuu huomenna. Jos et vielä ole muistanut käydä äänestämässä ja tykkäilemässä, ehdit sen vielä tehdä täällä.
Kiitos. 🙂

Pähkinänkuoressa.

Kuten viime postauksessa mainitsinkin jo, Kaksplussan blogikisan viimeinen viikko on parhaillaan käynnissä. Tässäpä siis vielä pähkinänkuoressa uusille lukijoille, mistä Uskolassa on kysymys. Noin niinku suunnilleen.
1. Sisustus
– sisustusbloggaajana mä kai jossain vaiheessa olevinaan aloitin. No, ei tämä nyt aina niin seesteistä elelyä meidän huushollissa ole. Mutta sisustusjuttuja on luvassa kaiken keskellä edelleen.
2. Arki
– arjen hajottavuus on suuressa osassa Uskolassa. Ei ole elämä aina ruusuilla tanssimista, joten turha sitä on sellaisena kuvatakaan.

3. Leivonta
– leipominen on aina ollu mulle terapiaa. Vähemmälle se on viime vuosina jäänyt, mutta ehtiessäni tykkään edelleen upottaa sormeni taikinaan ja mieluusti jaan hyväksi havaitut ohjeet myös täällä.

4. Lapset
– niitä on kolme, ne leikkii, kitisee, pussaa ja halaa. Hyviä tyyppejä, jotka kuitenkin toisinaan tunkisi mielellään vaikka pakastimeen hetkeksi jäähylle…
5. Remontti
– Uskola on 110-vuotias talo, jossa remontti ei lopu ikinä. Pikkuhiljaa laitellaan, seuraavina kohteina pari lastenhuonetta, vaatekomero, kylppäri… ja miljoona muuta!
Aikalailla perusarkea siis, satunnaisilla kohokohdilla höystettynä. Ja aikalailla samalla linjalla tullaan jatkamaan, oli se sitten Kaksplussan puolella tai täällä entisessä osoitteessa. 
Kiva, kun käytte lukemassa! Ensi kerralla taas jotain oikeeta asiaa. 
Ehkä. 😉
-Päivi-

Kehäraakin kisamietteitä.

Kaksplussan blogikisan finaaliin pääseminen on herättänyt paljon mietteitä. Niin itsessäni, kuin lukijoissakin. Yleisimmin on ehkä vähän ihmetelty, miksi juuri Kaksplus. Eihän meillä ole enää vauvoja, äitiyslomia tai vaippajuttuja. (eikä muuten tulekaan) 
Kisaan osallistuminen tapahtui, mulle hyvin tyypillisesti, hetken mielijohteesta. Kävin piristämässä päivääni lukemalla Kaksplussan sivuilta jonkun mitä hulvattomimman keskusteluketjun ja samalla silmiini osui banneri, jossa etsittiin Tähtibloggaajaa sivuille. Sen enempiä miettimättä klikkailin toimitukseen lyhyen sähköpostiesittelyn itsestäni ja blogista ja oikeastaan unohdin koko asian. Kunnes sähköpostiin kilahti viesti, jossa kerrottiin Uskolan päässeen finaaliin. 
Oho! Jippii! Kääk! HÄH?! Taisivat olla ensimmäiset mietteet. Odotin innolla pääseväni lukemaan muita finalistiblogeja, jotka ovatkin aivan mainioita pläjäyksiä. Kattaus on mukavan monipuolinen, teiniäidistä odotusblogiin, sairaan lapsen arjesta tyyliblogeihin. Ilahduttavasti joukosta löytyy myös bloggaava iskä. 
Kammottavaa oli tajuta, että mä olen tippunut jo aikoja sitten sieltä ”nuori äiti”-osastolta ja edustankin nyt meitä yli kolmekymppisiä isompien lasten vanhempia ihan omassa ”kehäraakki”-sarjassa. Meillä ei enää taistella nukuttamisesta, vaan läksyistä. Meillä ei opetella puhumaan, vaan olemaan välillä (edes hetki) hiljaa. Meillä ei pelata enää tuttipulloilla, vaan pelikorteilla. Eikä meillä jännitetä enää raskaustestin tulosta, vaan enemmänkin sitä, kuinka paljon pissiä lirahtaa housuun, kun oikein remakasti nauraa. (joo, kuopus painoi syntyessään melkein 5 kg… joo, kannattaa jumpata synnytyksen jälkeen… joo, ei kannata Puuhamaassa kokeilla sitä trampoliinia, edes leikillään…)
Meidän arki näyttää tosi erilaiselta, kuin vaikka vielä viisi vuotta sitten, kun taloudessa oli vastasyntynyt ja pari taaperoa. Omalla tavallaan helpompaa, toisaalta pirun paljon kiireisempää. Sitä kuuluisaa ruuhkaa. 
Toivon tietysti, että Kaksplussaa lukee muutkin ”kehäraakit”, jotka mun juttuihin voivat samaistua. Ja pääsin sitten yhdeksi sivuston bloggaajaksi tai en, tämä kisa on ollut tosi kiva juttu! Paljon uusia lukijoita, kannustavia viestejä ja vertaistukea. Antaa kummasti puhtia kirjoittamiseen, kun ei yksinään tarvi jutella. 
Ja vielä kertana kiellon päälle äänestysohjeet kisaan. Kaikki Kaksplussan Tähtibloggaaja -finalistit löydät täältä. Äänestä, tykkää, kommentoi tai twiittaa suosikkiasi. Kisa jatkuu huhtikuun puoliväliin saakka ja voittajat jatkavat bloggaamista Kaksplussan sivuilla.

Saatiin muuten kaikkien muiden blogifinalistien tavoin kuukaudeksi käyttöön Acerin minitabletti. On ollut teknisistä vehkeistä eniten käytössä viime päivinä… Ihan mainio pelikone lapsille, vaikkapa siksi hetkeksi, kun haluaa laittaa rauhassa ruokaa tai pidemmille automatkoille. Yllätyksenä tuli ehkä se, että myös miehen saa hiljaiseksi usemmaksikin tunniksi, kun antaa sille tabletin… On kuulemma niin koukuttava korispeli. Just joo… 😉

Kiittelen jo tässä vaiheessa kaikkia äänestäjiä, tykkäilijöitä ja kauniiden kommenttien kirjoittajia. Kävi miten kävi, mulla on ihan paras lukijakunta. 
Kiitos!
-Päivi-

Täyden kympin tyttö.

Lähes minuutilleen kymmenen vuotta sitten aloin ponnistaa. Puhkuin, puhalsin ja kiroilin. Synnytys oli vesien menosta kestänyt jo 1,5 vuorokautta ja huumori alkoi olla lopuillaan. Muistan tarkistaneeni loppuvaiheessa vielä kätilöltä, että ”kuuluuko sen vauvan tulla takapuolesta, koska sieltä se nyt tulee!”. No eihän se tullut, vaikka erehdyttävästi siltä tuntuikin. 
Klo 17.40 parahti ensimmäistä kertaa pieni ja pippurinen tyttö. Olin koko raskauden ajan ollut varma, että meille syntyy poika ja olinkin vähällä kysyä kätilöltä, mahtoikohan se nyt varmasti olla oikea lapsi. Nämä kuluneet kymmenen vuotta on kyllä todistaneet, että oikea lapsi se oli. Meidän tyttö.
Lapsia oltiin varmaan osittain vielä itsekin, mutta tämä puolen metrin käärö opetti meidät pikkuhiljaa vanhemmuuteen. Aika rajua huomata, että ensimmäiset kymmenen vuotta on kuluneet yhdessä hujauksessa. Silmät uteliaasti ammollaan syntyneestä pötkylästä on kasvanut itsestään huolehtiva esiteini ja isosisko. Enkä näin kymmenen vuoden jälkeen ole varma, kumpi on opettanut kumpaa enemmän. Me tyttöä, vai tyttö meitä. Epäilen vahvasti jälkimmäistä vaihtoehtoa.
Vanhemmuus on epäilemättä vaikeinta, mitä olen koskaan kokenut. Samalla suurin koskaan kokemani onni. Niin paljon, kuin noihin mukeloiden oikkuihin toisinaan hajoilenkin, olen onnesta ymmyrkäinen jokaisesta oikuttelijasta. Kunpa osaisin antaa edes semihyvät eväät elämään. 
Onnea, pikkuinen. Täyden kympin tyttö.
-Päivi-

Sitruunatorttuähkyt.

Tälläiset pitkät pyhät usein keskittyy (ainakin meillä) hyvin vahvasti syömisen ympärille. Tämä pääsiäinen on tähän mennessä ollut siinä mielessä poikkeuksellinen, että mättäminen on jäänyt vähän vähemmälle. Lapset on innoissaan vedelleet sekä mämmiä, että suklaamunia, me aikuiset vähemmän kumpaakaan. Kunnes tänään pyöräytettiin perinteinen sitruunatorttu, jota ilman pääsiäinen ei tähän talouteen tule. Eikä kyllä kevätkään.
Ja koska uskon siihen, että hyvän täytyy antaa kiertää, jaan ohjeen myös teille. Jos yhtään on raikkaiden leivonnaisten ystävä, suosittelen testaamaan.
Keväinen sitruunatorttu

Pohja:
 
2 munaa
3/4 dl sokeria
1 dl vehnäjauhoja
100 g sulatettua margariinia
 
Täyte:

2 dl vettä
1 1/4 dl sokeria
2 munaa
2 rkl maissitärkkelystä
4 rkl sitruunamehua
1 tl raastettua sitruunan kuorta
25 g margariinia
 
Koristeeksi:
kermavaahtoa
 
Vaahdota munat ja sokeri. Lisää jauhot ja margariinisula. Kaada taikina voideltuun ja jauhotettuun piirasvuokaan ja paista 175 C 15-20 min. Kumoa kypsä pohja tarjoilulautaselle.

Pese sitruuna kuumalla vedellä huolellisesti ja raasta sen kuori. Sekoita kattilassa vesi, sokeri, munat, maissitärkkelys ja sitruunamehu. (älä käytä alumiinikattilaa..) Kuumenna ja hämmennä, kunnes kiisseli sakenee. Lisää sitruunankuori ja margariini. Sekoita tasaiseksi ja kaada torttupohjan syvennykseen. Jäähdytä torttua kylmässä pari tuntia. Koristele kermavaahdolla
 
 
 Huomenna koittaakin taas paluu arkeen. Tai siis siihen vielä hieman epämääräiseen, kelluvaan olotilaan. Huomisen olen onnistuneesti jo buukannut täyteen firman papruhommia ja palavereita, joten kohta voi varmaan jo tosissaan nauttia lomailusta. 
Mutta ensin vielä siivu sitruunatorttua… ihan pieni vaan. 😉
 
-Päivi-