Korkkarit kattoon!

En tiedä, jäikö menneestä viikosta paljon jälkipolville kerrottavaa. Tai ehkä sittenkin. Viikkoon mahtui kuitenkin se pitkään mielessä kytenyt irtisanoutuminen, jupinaa byrokratiasta, sitä nyt jo aika perinteistä ahdistusta, lähes sairaalloista väsymystä. Iltaisin olenkin maannut lähinnä kyljyksenä ja tuijottanut lasittunein katsein kattoon. Oikeesti kyllä pakotin itteni muutamana iltana lenkille, ihan vaan saadakseni raitista ilmaa. Kotityöt olen ohittanut olankohautuksella.

Lisäksi Facebookissa seuraavat tietävätkin, että blogia ollaan päivittelemässä. Ja koska kyseessä on just mun blogi, ei homma voi tietenkään mennä niinkuin elokuvissa. Sain kuitenkin luvan postata, joten ei auta kuin odotella. Onneks mulla on maailman paras ja sitoutunein koodari. Itsehän olisin viskannut koko roskan jo tunkiolle.

Olenkin nyt, itse itseäni tehostaen, sitä mieltä, että olen ehdottomasti ansainnut ”korkkarit kattoon ja ripsarit poskille” -henkisen rymyillan. Ilta alkaa jo iltapäivällä ministeritukkautumisella (ehkä, en oo varma vieläkään!) ja jatkuu ystävän kainalossa ja kuohuvan virratessa. Tiedossa siis luokatonta läppää, käkätystä ja ennennäkemättömiä muuveja paikalliskapakin tanssilattialla.

Ai mitäkö nyt irtisanouduttuani teen? Se taitaa ansaita ihan oman postauksensa. Sen vaan sanon, että olen yhtä aikaa pirun peloissani ja järjettömän innostunut!

Nyt kuitenkin pyykit koneeseen ja pallopään tarkastelua. Ministeripolkka vaiko eikö?! Tuoreeltaan tilanteen pääsee varmaan näkemään iltapäivästä Instagramista. Iiiiik!

-Päivi-

Second annual.

Voihan tyttöjen ilta sentään! Rouvan kroppa on taas tänään selkeästi huviverolle pantavana, sen verran raskaalta tuntuu sekä pää, että askellus. Onneksi loppuperhe antoi mun suosiolla porskutella unia yhteentoista, eikä tänään ole ohjelmistossa oikeastaan muuta, kuin lepäilyä ja eilisten piirakanjämien märsöstämistä. Käy mulle!

Onnistunut, toinen vuosittainen piirakkailta siis takana. Nelihenkiseksi kasvanut porukkamme oli loihtinut tänä vuonna piiraat tateista ja jauhelihasta, sekä ihanaa fetaleipää ja jälkkäriksi mutakakkua. Lisukkeina valkosipulitäytteisiä oliiveja ja mozzarellasalaattia. Juu ja viiniä. Paljon ja hyvää.

Tempaisimpa vielä ruoan päälle Irish coffeetkin, jotka onnistui, hieman yllättäenkin, loistavasti. Mulla on näissä drinkeissä sellanen aika vahva silmämääräinen mitta, joka ei sitten aina ihan onnistu… Sain muistutusta mm. tekemästäni mansikkamargaritasta, josta tuli enemmänkin punaiseksi värjättyä tequilaa. Ei kai sitä nyt aina voi voittaa…

Ilta oli siis kaikin puolin onnistunut. Emännällekin tämä on mukava tapa järkätä bileet, kun oikeastaan ainoastaan kuisti on pidettävä siistinä. Paljon helpompaa, kuin koko kämpän raivaaminen. Kuistin sisustukseen olisin voinut panostaa vieläkin enemmän, mutta eilinen työpäivä verotti sen verran, että päätin luottaa vaan pihlajanmarjoihin ja kynttilöihin.

Samalla porukalla vietellään kesäisin grillibileitä ja jälleen kerran todettiin, että näistä omista perinteistä on vaan pidettävä kiinni. Itse itseäni toistaen; kyllä nämä hetket tekee arjesta juhlaa!

-Päivi-

Perinteiset

Musta on mahtavaa, kun näin aikuisiällä voi kehitellä omia, kivoja perinteitä. Kun alottaa vaan. Yksi tälläinen uudempi perinne aloitettiin tyttöporukalla kolme vuotta sitten. Grillibileet. Ihanaa, kesäistä ruokaa, kuplivaa juomaa, loistavaa seuraa ja musaa leppoisassa kesäillassa tyttöjen kesken. No okei, nyt teen kaikki kateellisiksi kertomalla että bileissä oli mukana myös emännän mies, joka grillasi ja piti meitä kuin kukkia kämmenellä. Jopa kahvit tarjoiltiin pöytään. Aika luksusta.

Tänään kieltämättä suu on kuin santapaperia ja äänikin vähän painuksissa, mutta huvivero on veroista uljain ja se kestetään pystypäin. Itseäni törkeästi toistaen sanon taas kerran, että näitä pieniä irtiottoja pitää tehdä, jotta arkea jaksaa. Onko teillä lukijoilla vastaavia perinteisiä kinkereitä vuosittain?

Kiitos kaikille osallisille, kyllä jäikin hyvä mieli. Piirakkailtaa odotellessa… 🙂

-Päivi-

”Oh Finland, I fuckin’ love you too!”

Elämys. Uskomaton elämys.

En tiedä, osaanko kuvailla maanantaista Justin Timberlaken 2,5 tunnin superkonserttia mitenkään muuten. Hitit, lavasteet, valot, bändi, coverit, torvet, stage ja täyden Hartwall Arenan täydellinen hurmos on yhtälö, joka ei unohdu koskaan. Käsivarret on edelleen kestokananlihalla ja korvissa tinnittää. Mietin, olenkohan koskaan kokenut vastaavaa. Tuskin.

Sain muutaman kerran ennen keikkaa kuulla epäilevän ”oot menossa MIHIN?” -kyselyn, enkä voinut olla paikan päällä miettimättä, että jokaisen kummastelijan olisi pitänyt olla paikalla. Oli sitten JT:n musiikin ystävä, tai ei. Show oli uskomaton. Bändi oli mielettömän hyvä ja voi veljet, että jannu voi laulaa jäähallilliselle väkeä niin hyvässä vireessä!

Ja oman tuotansa lisäksi kuultiin mm. Elvistä ja Justinin musiikillistä isoveljeä (tai iskää?) Michael Jacksonia. Jorailtiin Jungle Boogietakin. Hiottiin, naurettiin, huudettiin, laulettiin. Ennen kaikkea nautittiin.

Kaiken kaikkiaan tämä tyttöjen miniloma oli ihana pako arjesta. Syötiin hyvin, juotiin viiniä, maalattiin huulet, puettiin korkkarit ja jonotettiin grillivaunusta yöpalaa.

Mä olin myös, yllätyksenä ja pyytämättä, vuorokauden kännykkäpaastolla, kun akku simahti ja laturi oli… niin noh, kotona tietenkin. Ystävällä oli onneksi omansa ja kuvat ovat siis häneltä lainattuja. Kiitos, hani!

Niin, että sinä äiti tai iskä siellä, joka mietit, pitäisköhän sitä ottaa pieni irtiotto, lähteä vaikka johonkin, TEE SE! Mene ja koe, hanki muistoja! Jaksaa sitten paremmin taas sitä nakkikastike-arkea.

Koskahan pääsis taas…? 🙂

-Päivi-

Erilaiset ystävät.

Sanotaan, että jokaisella ihmisellä olisi hyvä olla ainakin neljä eri ystävätyyppiä. Naisena ainakin allekirjoitan tarpeeni seuraavia tyyppejä edustaville, läheisille ihmisille:

1. ”Profeetta”

– henkilö, joka saa meidät näkemään tekomme niinkuin ne ovat – ja ottamaan niistä vastuun. Tälle tyypille on turha selitellä tai sepittää valheita, hän peräänkuuluttaa vastuuta ja rehellisyyttä. Profeettatyyppi voi saada olosi epämukavaksi rehellisyydellään ja sanoo usein suoraan asiat, jotka jo sisimmässäsi tiedät, mutta vasta jonkun toisen ne ääneen sanoessa täysin ymmärrät. Tyyppi, joka vaatii sinulta rehellisyyttä itseäsi kohtaan ja vastuuta teoistasi.

2. ”Cheerleader”

– kannustaja ja tsemppari. Rakastaa sinua ehdoitta, kannustaa ja auttaa, oli tilanne sitten mikä tahansa. Cheerleader -ystävä kompensoi profeetta -tyypin ankaruutta. Tämä tyyppi hyväksyy sinut ja tekosi ehdoitta ja tekee hyvää itsetunnollesi.

3. ”Häirikkö”

– ystävä, joka saa sinut nauramaan ja kyseenalaistamaan, sekä ottamaan vaikeatkin asiat huumorilla. Häirikön kanssa voit nauraa maailman epäkohdille ja nähdä asiat huumorin kautta. Tyyppi, joka auttaa sinut saamaan näkökulmasi ja asioiden mittasuhteet kohdalleen, kun elämä tuntuu murjovan.

4. ”Opas”

– kuuntelee, ohjaa ja auttaa löytämään tiettyjä vivahteita, jotka johtavat sinua elämässä eteenpäin. Opas -tyypin kanssa keskustelemalla elämän ongelmatilanteet selkiytyvät ja päämäärät selvenevät. Oppaat auttavat pelon, ahdistuksen ja epävarmuuden tunteisiin.

Minä löydän ystäväpiiristäni nämä edellämainitut tyypit. Oikeastaan useimmat ystäväni ovat useamman tyypin sekoituksia. Löytyy häirikkö-cheerleader, cheerleader-opas ja profetoiva häirikkö. Ja let’s face it, suurimmasta osasta kuoriutuu muutaman viinilasillisen jälkeen lopulta profeetta.

Oli ne tärkeimmät ystävät sitten minkä tyypin edustajia tahansa, pääasia että ovat. Omat parhaat ystäväni ovat keskenään täysin erilaisia, oikeastaan ainoa heitä yhdistävä tekijä taidan olla minä. Yhden kanssa jaan yhteisen musiikkimaun, nauran räkäisimmin ja rumimmille jutuille, voin puhua kaiken selluliiteista pieruihin, hakeudun noloimpiin mahdollisiin tilanteisiin ja jaarittelen samat asiat uudelleen ja uudelleen.

Toisen kanssa jaamme elämäntilanteen, monta kokemusta ja tunnetta. Hänen kanssaan voin yrittää esittää hilpeämpää, kuin olenkaan hänen aavistaessaan kuitenkin asian todellisen laidan, jakaa äitiyden epävarmuuksia, kertoa syvimmät salaisuuteni, antaa itkun tulla ja luottaa hänen ymmärrykseensä, unohtamatta spontaaneja skumpanhuuruisia illanistujaisia ja yhteistä iloa.

Yhden kanssa voin keskustella vakavia, ruotia suuria ajatuksia puhki, pallotella elämän vaikeita aiheita, etsiä oikeita polkuja, saada ymmärrystä luovan pään vaatimalle elämäntyylille ja toisaalta voimme nauraa itsellemme, toisillemme ja ajatuksillemme. Tämän ihmisen älykkyys tekee hänestä loistavan keskustelukumppanin ja kokemuksen mukanaan tuoma tyyneys rauhoittaa. Hän osaa esittää toisinaan niitä tiukkoja kysymyksiä ja mielipiteitä, niitä joita en ehkä aina halua kuulla, mutta ehdottomasti tarvitsen.

Yksi asuu kauempana, mutta on henkisesti aina lähellä. Hänen kanssaan juttua jatketaan, kuin sitä ei olisi koskaan lopetettukaan, kasvatetaan lapsia yhdessä, voidaan olla asioista hyvin eri mieltä toisiamme kuitenkin ymmärtäen, jakaa niin vaikeat kuin kepeätkin asiat ja juoda vahingossa pari pulloa punaviiniä toisen hääpäivänä.

Yhteistä näille ystäville on, että kaikkien kanssa voin röhnöttää. Olla oma itseni. Avoin, ruma, mauton, lapsellinen itseni, eikä kukaan heistä paheksu. Asioista voidaan olla eri mieltä ja mielipiteitä vaihdetaan rehellisesti, mutta ystävä ei koskaan teilaa. Ystävä tietää, koska kuunteleminen riittää, eikä tyrkytä omia mielipiteitään väkisin. Ei ole itsestäänselvää, että aikuisiällä vielä löytää ihmisiä, joiden kanssa klikkaa. Siksi niistä harvoista kannattaa pitää kiinni.

Ystävänpäivä tuli ja meni, mutta mun mielestä näitä sielunkumppaneita voi, ja pitää muistaa ihan jokaisena tavallisenakin arkipäivänä. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla, puolison lisäksi ne ihmiset, joiden kanssa röhnöttää.

Onko sinulla? Entä löydätkö ystäväpiiristäsi profeetan, cheerleaderin, häirikön ja oppaan?

-Päivi-

 (ystävätyypit: http://www.terve.fi, kuva: http://www.egow.org)

Pidä kii.

Olen siitä onnekkaassa asemassa, että mulla on aikalailla tuttuja, paljon kavereita ja muutama tärkeä sydänystävä. Tänään näin rakkaimmista ystävistäni yhden, yli vuoden tauon jälkeen. Kun juttua jatkettiin kohtaamishetkellä lähes samasta kohdasta, kuin erotessamme toissakesänä, mietin itsekseni kuinka hienoa on, että elämääni on tupsahtanut, ja jäänyt, näitä ihmisiä. Joiden kanssa synkkaa jollain selittämättömällä tasolla.

Nämä sydänystävät ovat ikäänkuin peilikuvia itsestä. Niin hyvässä, kuin pahassakin. Pitävät kädestä kiinni tiukalla hetkellä ja jaksavat kuunnella samoja suruja viimeiseen asti, vaikka itsekin tajuaa jo kuulostavansa rikkinäiseltä levyltä. Näitä tärkeimpiä ei tarvita monta. Eikä heitä monta voi ollakaan. Niin harvan kanssa kuitenkin ajatukset kohtaa täysin.

Mulla näitä ihmisiä on kolme. Kaikki keskenään erilaisia, kaikki minulle korvaamattomia. Ihmisiä, joista en aio koskaan päästää irti. Heitä, joille ei tarvitse selittää itkuja, eikä perustella nauruja. Tiedätte, keitä olette. Kiitos, kun olette.

Halusin vaan kaikkia muitakin muistuttaa. Pitäkää niistä omista tärkeimmistänne kiinni. Ystävät eivät ole itsestäänselvyyksiä. Soitelkaa, tekstailkaa, pitäkää yhteyttä, puhukaa. Älkääkä piru vie päästäkö irti. Vaikka olis kymmenet ruuhkavuodet.

Ei mulla muuta.

-Päivi-