Onks pakko harrastaa, jos ei tahdo?

Muistan elävästi, kuinka vein esikoiseni ensimmäiseen harrastukseensa. Neiti oli 3-vuotias ja minä olin juuri saanut opintoni valmiiksi ja ottanut tytön pois hoidosta, koska odotin toista lasta. Koska päivittäinen hoitorutiini oli katkennut, olin vakuuttunut, että tarvitsimme yhteisen harrastuksen. Jonkun, missä lapsi saa kavereita ja minä sitä tärkeää vertaistukea ja seuraa. Menimme muskariin.

Minä ja pallomaha, tyttö rattaissa, läpi tuulen, tuiskun ja räntäsateen. Muut lapset lauloivat riemuissaan ringissä, mun mökötti. Toiset äidit olivat seesteistä pitsikaulusporukkaa, minä rempseä parikymppinen. Joka helvetin keskiviikko sinne oli kuitenkin raahauduttava.

Kunnes tajusin, että me molemmat vihattiin sitä.

Lopetettiin moinen pelleily. Mikä ihmeen pakko sinne muskariin jokaisen lapsen oli mennä? Päätettiin nauttia musiikista aikataulutta, ihan omaan tahtiin, ihan omassa kotona. Nykyään tuo samainen, muskarissa kerta toisensa jälkeen mököttänyt tyttö laulaa musaluokan konserteissa eturivissä ja käy bändikerhossa.

koris 006

Mä en ole koskaan uskonut pakottamiseen. Minkään tekemiseen tai opettamiseen pakolla. Oman päähänpinttymäni takia käytiin tuolla muskarissa pari kuukautta, mutta tuon jälkeen en ole lapsiani harrastuksiin pakottanut. Kannustanut; joo, rohkaissut; kyllä. Mutta en pakottanut.

Lapset on lapsia, eivätkä tietenkään osaa ajatella aikuisen tavoin. Mutta mä uskon vakaasti lasten omiin, luontaisiin kiinnostuksiin. En ole ollut huolestunut kolmasluokkalaisesta, joka ei käynyt millään ohjatuilla tunneilla. En ole pakottanut ekaluokkalaista jatkamaan futista, kun hän yhden kesän jälkeen sanoi, ettei enää halua. Kuopus aloitti nyt eskarisyksynä temppujumpan, joka on kerran viikossa. Ensimmäinen ja ainut aikataulullinen ohjelma päiväkodin jälkeen. Ja ihan riittävä.

Mä oon siinä mielessä ehkä vähän sellanen ruohonjuurimutsi, että haluan taata muksuille myös aikaa olla. Tylsistyä. Nauttia rauhasta, maata sängyllä, lukea akkareita, kuunnella musaa. Lepäillä ja kerätä voimia. Koulu kun täytyy jaksaa hoitaa kunnolla.

koris 014koris 013

11-vuotias esikoinen käy tällä hetkellä kahdessa ohjatussa harrastuksessa, telinevoimistelussa ja bändärissä, poika kahdesti viikossa koriksessa ja pienin siellä temppujumpassa. Kuulostaa monelle varmasti vähältä, mutta pienempien en antaisi lisäharrastuksia edes ottaa, esikoisen kohdallakin miettisin kahdesti. Liika on liikaa ja tämä tuntuu meidän lapsille just nyt sopivalta.

Mua ihmetyttää enemmänkin nämä ”joka päivä jotain” -lapset. Miten ihmeessä tollaset pienet, kehittymättömät tyypit jaksaa käydä viikottain suunnistuksessa, sählyssä, futiksessa, ringetessä, kuvataidekerhossa ja viulutunneilla? Ja onko noin moneen harrastukseen meneminen lapsen itsensä idea, vai toteuttaako vanhemmat jotain omia toteutumatta jääneitä haaveitaan? Jaksaisitko itse työpäivän jälkeen joka ilta 1,5 tunnin treenin, päälle koululäksyt ja soittoläksyt? Minä en.

Kyllä. Lapset on erilaisia. Jollekin sopii, toiselle ei. Mutta onko lapsen pakko harrastaa? Jääkö muksu paitsi jostain korvaamattomasta, jos ei käy koulun lisäksi jossain ohjatussa viikottaisessa toiminnassa? Vai riittäisikö kavereiden kanssa uimahallissa käynti, koulumatkapyöräily, Aku Ankat ja perusulkoilu harrastuksiksi?

Mä jotenkin koen, että niin kauan, kun lapsi on terve, reipas ja innostunut, hän ei välttämättä tarvitse koulun lisäksi viikottaista ohjattua toimintaa. Jos muksu ei siitä itse innostu, siis. Pakon kautta syntyy ainoastaan liikunnanvihaajia. Pakko tappaa luovuuden.

Miks olis pakko?

-Päivi-

Mainokset

Mikä mää sit oon?

Bloggaaminen. Meidän bloggareiden lempiaihe. Nousee tapetille aina toisinaan, koska mainonnan, koska jonkun muun asian takia. Meitähän on täällä blogimaailmassa kuin siipikusiaisia. Erilaisia portaaleja on syntynyt viime vuosina yhä enemmän, on yksittäisiä blogeja ja rinkejä, aikakauslehtien blogimaailmat ja nykyhetkellä ihan jopa työkseen bloggaavia ihmisiä on jo Suomessakin.

Blogiyhteistöistä ollaan montaa mieltä. Monet näkevät punaista bloggaajien esitellessä tai arvioidessa erilaisia uutuustuotteita, jotka ovat saaneet, kyllä, blogin kautta ilmaiseksi. Toiset ottavat mielellään vastaan vinkkejä ja ale-koodeja uutuuksiin liittyen. Uskoisin, tai ainakin haluan uskoa, että pelkkiä mainoksia bloggaamalla ei kovin pitkälle suosiossa pötkitä. Erilaiset arvonnat ja uutuudet palvelevat sekä kirjoittajaa, että lukijaa toisinaan, kunhan blogin pääpaino on jossain muualla. Eihän naistenlehtiäkään kukaan lukisi, jos niissä olisi ainoastaan mainoksia, eikä lainkaan oikeaa sisältöä.

myllis-14 061

myllis-14 071

Jos oikein olen haistellut, useimpia lukijoita ärsyttää nimenomaan bloggaajien saama ilmainen tavara, ei niinkään mahdolliset rahalliset palkkiot, joita kirjoittajat saavat. Mikä on tavallaan hyvin ymmärrettävääkin. Nuo blogin kautta saadut tuotteet tuodaan usein ihan siihen lukijan iholle, niistä kirjoitetaan ja niitä kuvataan. Helpostihan sitä ajattelee, että tuonkin tyrkyn saama saippua on nyt minun kylppäristäni pois.

Itseäni ei kirjoittajien saamat tuotteet niinkään haittaa, ei siksi, että niitä itse juurikaan saisin, vaan koska tiedän, kuinka paljon bloggaaminen vaatii aikaa ja vaivaakin. Blogi ei päivity itsestään, kuvia harvoin klikataan kamerasta suoraan postaukseen, eikä aiheita aina tupsahtele mieleen juuri sillä hetkellä, kun kirjoittamiseen aikaa olisi.

Itse en missään nimessä edes hätyyttele suosituimpien bloggareiden lukijamääriä, saati tuloja. Vaikka olen onnekkaasti päässyt kirjoittamaan tänne Kaksplussaan, se ei automaattisesti tarkoita mitään suihkuseurapiirejä tai jatkuvia postilaatikon kolahduksia ilmaisten tavaroiden muodossa. Pienen palkkion saan kuukausittain, silläkin rahalla ostetaan yhteiseen pöytäämme leipää ja maitoa, ihan niinkuin päivätyöni palkallakin.

Usein pidemmillä vapailla ja lomilla saan aina puuskan nostaa blogini tasoa ja lukijamääriä. Yht’äkkiä juttu luistaa ja mietin mielessäni, miten en muka arkisin saa kirjoitettua yhtä usein. Kunnes tulee se arki ja muistan. Täysi työpäivä, lapset, ruokakaupat ja pyykit. Siksi en.

myllis-14 065

myllis-14 097

Helppohan se on aina sanoa, että jos vaan olisi aikaa, ni kyllähän minäkin. Mutta onhan se osittain tottakin. Valitettavasti tämä taitaa olla asia, joka minun on vaan hyväksyttävä. Näin harvakseltaan postaava bloggaaja ei nouse lukijalistoissa tietyn pisteen yli, jos ei keksi jotain todella äärimmäistä. Olen yrittänyt pitää yllä sellaista vähintään kolmen viikkopostauksen tahtia, enkä sitä varmaan kovin helpolla pääse tässä elämäntilanteessa ylittämään. Mikä harmittaa tietenkin.

Toisinaan myönnän miettiväni myös sitä, onko tämä perheblogimaailma paras mahdollinen minulle. Kirjoitanhan minä toki perheblogia siinä mielessä, että mulla on perhe. Joka nykyään vähemmän enää esiintyy kasvoineen blogissa. Ja tuskin tulevat sitä tulevaisuudessakaan sen enempää tekemään. Naapuriblogeissa kasvatellaan sekä vatsoja, että taaperoita, siinä missä meillä taas aletaan kasvatella pikkuhiljaa finnejä ja kainalokarvoja.

Pohdin myös, onko tämä esteettisesti se ympäristö, joka on Uskolan kaltaiselle blogille paras. Ja ylipäänsä sitä, mikä sitten on ”Uskolan kaltainen blogi”. Olenko mä perhebloggaaja, mutsibloggaaja, vai mikä? Muotiblogi nyt ei ainakaan. Pelkkä sisustusblogikin vähenevässä määrin. Leivotaan me joo, mutta ei koko ajan. Käsitöitä ei tehdä lainkaan. Valitan ja pohdiskelen kyllä aika paljon. Vai olisko tämä sellanen muodikas lifestyle-blogi? Ylipainoinen kolmen lapsen äiti tasapainoilee rautakaupan, pyykkivuoren ja pään hajoamisen välissä? Omanlaistaan stailia kai sekin.

myllis-14 074

Multa aina joskus kysytään, että mistä mä täällä sitten kirjoitan. En oikein tyhjentävästi osaa vastata. Mutta pitäiskö? Olisiko selkeämpää, jos blogilla olisi joku tietty aihe, jonka ympärille se rakentuisi? Useimmissa blogeissa se taitaa olla nimenomaan kirjoittaja itse. Siinä vaiheessa on itsensä uskallettava laittaa likoon täysin ja kokonaan, niin hyvässä kuin pahassa. Uskallettava olla pinnallinen ja ärsyttää. Omata paksu nahka ja oltava välittämättä niskaan satavasta paskasta.

Uskallanko pyöräyttää blogin vielä yhden kierroksen enemmän itseni ympäri, sitä en tiedä. Olen kuitenkin pohjimmiltani hyvin varsinais-suomalainen ja häpeilen täällä blogissa itseni julkituomista ehkä liikaakin. Ja uskokaa pois, kyllä mulle tästä kuittaillaan nyt jo. Täällä on pienet piirit ja tälläistä itsensä esittelyä pidetään turhamaisena ja omahyväisenä. Ehkä olen siksi pitänyt vielä jonkun tietyn rajan. On nimittäin jo nyt hyvin hämmentävää liisteriä myydessä kohdata blogini lukija. Mutta silti tosi kivaa myös. Musta on hauskaa, kun tervehditte. Ihana tavata kasvotusten ihmisiä, joille kirjoitan.

 Mutta että mikä mää oon? Tai mikä mun pitäis olla? Sanokaa te!

-Päivi-

Vieraissa

Lähes koko maailma taitaa vahdata parhaillaan jalkapalloa. Nyt ja koko tulevan kuukauden ajan. Itse viihdyn enemmänkin siellä futisleski-osastolla ihan omasta tahdostani, en nimittäin ole tästä pallopelistä ymmärtänyt koskaan mitään. Liian hidastempoista ja tylsää, ehkä enemmänkin minua fiksumpien ihmisten laji.

Ennakoin tulevia yksinäisiä hetkiä lampsimalla turvapaikkaani kirjastoon. Lainasin pinon lukemista, noissa ryppyisissä divarintuoksuisissa kirjoissa on jotain lohdullista ja ihanaa, kaikuja lapsuudesta. Leppeän lämpöiset rantapäivät, sateiset illat kynttilänvalossa… kesä ja kirjat vaan kuuluvat yhteen.

Olen aikamoinen kirjahöppänä ja helposti hurahdankin johonkin tiettyyn kirjallisuuden lajiin tai jonkun kirjoittajan tyyliin. Mulla oli monta vuotta kestävä dekkariaika, jonka huomasin olevan auttamatta ohi kuukausi sitten, kun vastoin kaikkia periaatteitani jätin yhden Mari Jungstedtin kesken. Jostain syystä dekkarimaailma tuntui lapselliselta ja kerronta liian suoralta ja simppeliltä. Kaipaan selvästi nyt lukemiselta enemmän haastetta, ajateltavaa, suurempia teemoja. Edelleen huomaan kirjastossa hylkääväni historialliset teemat, eikä esasaaris-henkinen filosofointikaan kiinnosta, mutta ehkä kaipaan tematiikaltaan hieman realistisempaa luettavaa. Kauniisti kirjoitettuna, kuitenkin.

arkijuttuja 007

Olen aina kamppaillut itseni kanssa siitä, saako kirjan jättää kesken. Tuntenut huonoa omaatuntoa, jos joku teos ei vaan nappaa. Kun sen on kuitenkin sydänverellään joku kirjoittanut. Mikä minä sitten olen sanomaan, että enminätämmöstäpaskaalue. Siksi olen aina pyrkinyt lukemaan aloittamani kirjat loppuun. Ja nimenomaan aloitusjärjestyksessä.

Sama pätee kirjojen ”ristiinlukemiseen”. En ole oikein koskaan antanut itselleni lupaa aloittaa uutta kirjaa, jos edellinen on kesken. Sehän tuntuu ihan syrjähypyltä, kuin kävisi vieraissa! Salaa kurkkaisi, jos joku toinen tarina olisikin kiehtovampi, mielenkiintoisempi, tuoreempi.

Jouduin jokunen kuukausi sitten tälläisen hurjan viettely-yrityksen kohteeksi. Yöpöydälläni oli kesken Toni Morrisonin hieno Sinisimmät silmät. Käväisin kuitenkin kirjastossa palauttamassa jonkun dvd:n ja eksyin samalla haahuilemaan hyllyjen väliin. Kotona olinkin yht’äkkiä tilanteessa, jossa sekä Anna-Leena Härkösen Takanapuhumisen taito ja Laura Saven Paljain jaloin polttelivat silmiäni. Teki mieli hylätä Morrison ja ahmaista uudet kirjat siltä istumalta!

Onneksi pidin vanhanaikaisena kiinni lapsellisesta periaatteestani. Sinisimmät silmät oli kirja joka luikerteli vähitellen ihon alle ja jäi mielen syövereihin kalvamaan. Sitä kunnon kirjalta juuri kaipaan. Hyvän kirjan jälkeen on hetken tyhjä olo. Tuntuu, että on pidettävä tauko, annettava kirjalle tilaa ja aikaa, eikä tahria sen muistoa aloittamalla heti seuraavaa. Myönnän, että useinkaan en malta. Mutta hyvän kirjan tunnistaa kyllä siitäkin, että uuden kirjan keskenkin se vielä muistuttaa itsestään. Jättää pohdittavaa.

arkijuttuja 010

No, sen verran olen nyt tätä omaa lukunatsismiani löysännyt, että sallin itseni jättää kirjan kesken, jos se ei kerta kaikkiaan sykähdytä tai tunnu antavan mitään. Jungstedtille kävi juuri niin. Ehkä se dekkariaikakin vielä tulee. Mutta se ei ole nyt.

Muutama äskettäin luettu suositus tähän loppuun vielä!

Laura Save: Paljain jaloin

– nuori nainen, äiti, puoliso sairastuu syöpään. Tosielämän kamppailua seurataan päiväkirjamaisesti päivä päivältä. Koskettava, raju, kaunis. Pistää miettimään.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

– pieni musta tyttö tahtoo Shirley Templen siniset silmät, jotka tekisivät hänestäkin kauniin. Kerronta on pikkutarkan maalailevaa, tarina on raju ja kirja jää todella mieleen.

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

– omanlaisensa, hienosti rakennettu sukutarina, jonka alkulähteet ovat kymmenien vuosien takana, ajassa jolloin synnytyksen jälkeistä masennusta ei vielä tunnettu tai tunnustettu. Kirja, jossa kaikki ihmiskohtalot kietoutuvat toisiinsa vielä pitkänkin ajan jälkeen. Hieno, hieno teos. Lukekaa.

Anna-Leena Härkönen: Takanapuhumisen taito

– Härkönen on tiukka ja rohkea mimmi, joka ei pelkää kutsua vittupäitä vittupäiksi. Jälleen kerran Härkösmäisen oivaltavia havaintoja arjesta, elämästä, kaikesta. Nopealukuinen kirja, joka pisti kerta toisensa jälkeen nyökyttelemään: joo-o, just noinhan se on!

Seré Prince Halverson: Äidinrakkaus

– kertomus perheestä, joka menettää traagisesti isän ja puolison. Äitipuolesta, joka on kiintynyt lapsiin ja rakastaa heitä ominaan ja äidistä, joka ilmestyy vuosien jälkeen peräämään oikeuksiaan. Vähän suoraan ja ennalta-arvattavasti (amerikkalaisittain) kirjoitettu, mutta ahmin kirjan hyvällä halulla ja piru vie, itkinkin!

————————-

Tuli näistä mieleen, olisikohan ihan pöllö ajatus, jos listaisin tuonne sivupalkkiin näitä omia lukemisiani, siis lähinnä kirjoja, joista pidin ja joita suosittelisin eteenpäin? Voisin sitä aina päivittää, kun olen lukenut jotain uutta mielenkiintoista tai muistan jonkun hyvän lukukokemuksen. Pidempiä arvosteluja ei sivupalkkiin viitsi kirjoitella, mutta jos vaikka yksinkertaisesti laittaisin kirjan perään oman tähtiluokituksen, vaikka 1-5. Miltä kuulostaisi? Itse ainakin kaipailisin usein kirjastoreissuilla tällaista simppeliä listaa, kirjablogeja on siellä hyllyjen välissä niin työlästä alkaa sen tarkemmin kahlata läpi.

Ai niin, Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on mulla varauksessa kirjastossa, aikamoinen jono taisikin olla. Olen tuosta kirjasta kuullut lähes yksinomaan ylistäviä mielipiteitä. Oletteko lukeneet? Tykkäsittekö?

Niin ja kuten aina, kirjapostausten kommentteihin toivon lisää ja lisää ja lisää kirjasuosituksia! Mikä kirja sinulla on kesken juuri nyt? Mun yöpöydällä odottaa Annamari Marttisen Ero.

Tästä aiheesta riittää näköjään juttua aina. Pitää varmaan ottaa useammin nämä lukuhommat postauskiertoon. Koska kyllähän Jörkka oikeassa on; lukeminen kannattaa aina.

-Päivi-

Tähtihetkiä

Kuten täällä blogissakin on varmasti käynyt enemmän kuin selväksi, olen kärsinyt jonkin asteisesta kolmenkympin kriisistä jo jonkin aikaa. Joku sanoo, että mitään kriisejä ei tule, jos niitä ei itse itselleen järjestä, mikä pitää varmaan osittain paikkansakin. Itse olen kuitenkin aina ollut taipuvainen jonkinlaiseen yliajatteluun ja pohdiskellut elämää ja sen ilmiöitä ehkä tarpeettomankin paljon.

Surkuhupaisinta tässä ruuhkavuosikriiseilyssä on ehkä juuri se syy, miksi kriiseillään. Pohjimmiltaan kaikkea aletaan pohtia liiankin kanssa siinä kohtaa, kun kaikki on liian hyvin. On talot ja autot, avioliitot, lapset ja työpaikat. Kaikki se, mitä on aina halunnut, mistä haaveillut. Silti jossain jauhelihakastikkeen ja pyykkipinojen välissä mieleen häivähtää ajatus; tässäkö se kaikki oli? Jos kaikki elämän tähtihetket on jo eletty, mitä jää jäljelle? Se hiivatin arkiko?!

Naimisiinmeno, lasten syntymät, ensimmäiset hymyt ja askeleet, avaimet unelmien taloon… Kaikki jo mennyttä. Ura jäi tekemättä, eikä sellaisesta juuri täällä landella enää kannata edes haaveilla. Yht’äkkiä sitä huomaa, ettei mikään tuota iloa. Kaikki on tasaista ja tylsää. Harmaata. Tähän se elämä jäi. Näillä merkeillä pelataan hautaan saakka.

Jihuu.

koris

Kunnes ihan tavallisena arki-tiistaina, arkisen Opelin nokka vie palloiluhalliin, pätkäpojan ensimmäiseen korismatsiin. Poika on harjoitellut vajaan vuoden ja innostunut lajista valtavasti. Selässä komeilee suurin numeroin 15, peliasun shortsien ylipitkät lahkeet hipovat nilkkoja, koko joukkue on puolitoista päätä vastustajia lyhyempi, katse keskittynyt ja peli-into käsinkosketeltava. Luonnollisesti äitinä liikutun tästä kaikesta valtavasti ja joudun nielaisemaan pari ylimääräistä kertaa. Kunnes pelin alettua herkistely saa luvan loppua. Huudan. Kiljun. Taputan. Hypin. Seisonistunseison. Kiljun. Vaahtosammuttimen kokoisen poikani punnertaessa ensimmäisen korinsa, pomppaan penkistä ja huudan villisti, kuin lottovoiton saaneena.

Poikien ensimmäinen peli päättyy murskatappioon. Mutta äidilliseen, valtavaan ylpeyteen. Minun poikani. Minun pieni, rohkea, osaava poikani.

Tajuan, että nämähän niitä tähtihetkiä juuri ovat! Ensimmäisiä hymyjä tai askeleita ei enää tässä perheessä nähdä. Mutta isompien lasten ensimmäiset kerrat, konsertit, pelit ja tanssiesitykset ovat vähintään yhtä suuria, elleivät jopa suurempia tähtihetkiä. Kun esikoistyttö innostuu katsomaan kanssani Nunnia ja Konnia, tai poika kömpii kainaloon nauramaan Poliisiopistoa. Kun kuopus tavailee pikkuhiljaa ensimmäisiä sanojaan kirjoista. Ensimmäiset koenumerot, todistukset, stipendit. Lasten oma ilo onnistumisista.

Tähtihetkiä tulee onneksi sittenkin aina lisää. Niistä pitää vaan muistaa ottaa kaikki ilo irti, nauttia. Eikä kai äidin omat tähtihetketkään täysin ohi ole… Näin tarkemmin ajateltuna viimeiseen puoleen vuoteen on mahtunut kuitenkin keskustelu radiossa, ensi-ilta teatterissa ja KokoNainen -kirjan ilmestyminen. Kaipa näistä saa aikuinenkin ihan luvalla nauttia. Ja olla ehkä hieman ylpeäkin..?

Toivon, etten koskaan ala elää pelkästään lasteni kautta. Odota heidän toteuttavan omia, toteutumattomia unelmiani. Siksi lasten tähtihetkien lisäksi taitaa olla hyvä pitää kiinni myös omistaan. Pyrkiä toteuttamaan unelmiaan. Reissata, tarttua tilaisuuksiin ja ehkä uskaltautua vielä opiskelemaankin. Olla esimerkkinä ja kannustaa noita pieniä ihmistaimia. Ja uhkua ylpeyttä mukeloistaan.

Voikohan lapsestaan muuten koskaan tuntea liikaa ylpeyttä? En usko.

-Päivi-

Gööls, gööls, gööls!

Tiedättekö, mistä tuntee tulleensa vanhaksi? Siis lasten kasvamisen lisäksi. No siitä, kun ei meinaa palautua. Oli kyse sitten silmänympärysalueen ihosta, skumpanhuuruisen illan jälkeisestä kohmelosta tai klo 4.20 alkaneesta reissupäivästä, tiukkaa meinaa tehdä.

Eilen meillä Kaksplussan bloggareilla oli vuoden ensimmäinen blogitapaaminen Helsingissä. Myönnettävä on, että märisin herätyksen piristessä neljän jälkeen ja illalla olo oli kuin hakatulla, mutta päivä oli pitkästä reissusta huolimatta tosi kiva! Tänne Kaksplussan blogimaailmaan on eksynyt kyllä hulvaton porukka, harmi tietysti että kaikki eivät päässeet eilen paikalle.

kaksplussalla 002

kaksplussalla 006

kaksplussalla 011

Päivä alkoi ihanalla skumppabrunssilla, käytiin läpi teknisiä asioita ja tavattiin mediamyynnin porukkaa, vaihdettiin kuulumisia ja räpsittiin tietenkin hullun lailla kuvia. Lopuksi meistä otettiin vielä uudet kasvokuvat blogia varten. Tästä jo aamulla Facebookin puolella valittelinkin… osui nimittäin niin makoisasti, että tuuppas oikein mojovan herpeksen huuleen ihan kasvokuvien kunniaksi. Niin mun tuuria! Onneksi lupasivat kiltisti photoshopata ylimääräiset turvokkeet huulesta…

kaksplussalla 016

kaksplussalla 027

kaksplussalla 021

kaksplussalla 033

Lopulta meitä oli kasassa Kiljuvan Pikkunälän Demi, mää itte, Johanna Amalian harvinainen sairaus -blogista ja ekaa kertaa mukaan päässyt Sydämen asialla Eevi.

Ehdin onneksi lopulta jo kahden junaan ja olin kotona hyvissä ajoin ennen kuutta. Noutaja saapui illalla jo heti kympin jälkeen ja pakko myöntää, etten ihan täysillä ja skarppina vielä tänään töissä ollut… se palautuminen, se palautuminen…

Jos nyt jotain odotan, niin pääsiäisen pitkiä vapaita. Rauhallista röhnöttelyä, ulkoiluja, herkuttelua. Ylipäänsä sitä, että on aikaa perheelle ja kodille, ilman aikatauluja ja pakollisia menoja. Vähän jo varovasti päätin, että esikoisen huone pääsee rempan alle pyhistä alkaen. Mut älkää kertoko vielä sille… ressukka menee paniikkiin, kun ei tiedä mihin kaikki monster hight laittaa. 😉

Parempi ehkä mennä jatkamaan sitä palautumista. Voihan vanhuus!

-Päivi-

Helpotuksen haikeus

Ohi on. Kevään 20 Pokka Pitää -näytöstä on vedetty, enemmän tai vähemmän kunnialla. Onhan tämä aikamoinen puserrus ollut. Pitkiä iltoja ja viikonlopun päiviä pois kotoa. Jopa niissä määrin, että poika oli kysynyt isältään, onko äitikin tulossa mukaan perheen yhteiselle juhannusreissulle… Tuikkas aika kipiästi äidin sieluun.

Mutta ennen kaikkea on ollut mielettömän hauskaa! Oon saanut elämääni läjän uusia, mahtavia tyyppejä, päässyt leikkimään näyttelijää ja oppinutkin kai jotain. Kuten vaikka että kaikkia ei voi (saati tarvitse!) miellyttää. Eikä itseensä kannata ottaa, jos kaikki ei tykkää.

pokan loppubileet 031

Nyt fiilikset liikkuu jossain helpotuksen ja haikeuden välimaastossa. Helpottunut olen, koska nyt jää aikaa taas paljon muuhunkin. Jospa tämä kaatopaikaksi muuntautunut talokin saa taas hieman ansaitsemaansa huomiota. Ja lapset enemmän äidin aikaa. Haikeaa on tietysti aina, kun jokin aikakausi loppuu. Onneksi tosin tämä porukka jatkaa hommia vielä syksyllä kymmenen esityksen verran. Joten ihan lopullinen loppu ei kuitenkaan vielä onneksi ole.

Tämä päivä taitaa kulua pääasiassa lepäillessä ja eilisestä karonkasta palautuessa. Huomenna suuntaankin anivarhain kohti Helsinkiä ja Kaksplussan blogitapaamista.

Ja arvatkaa, unohdinko taas koko virpomiset? Kyllä. Ja varpomiset kaupan päälle. Olen menetetty tapaus.

-Päivi-

Aivopierukerho

Mä jaksan aina vaan uudestaan yllättyä ihmisten pahansuopuudesta ja paskamaisuudesta. Katselen elämää helposti vähän ruusunpunaisten lasien läpi ja olen aika hyväuskoinen. Siis edelleen, tässä iässä. Haluaisin uskoa ihmisistä vain parasta, enkä millään haluaisi usein vielä pitkänkään ajan jälkeen myöntää, että jotkut vaan ovat vittupäitä. End of story.

Näitä saastuttajia on varmasti kaikki mahdolliset työpaikat, yhdistykset ja harrastusseurat täynnä. Ihmisiä, jotka myrkyttävät ilmapiirin systemaattisella läyhäämisellään, alistamalla ja nöyryyttämällä. Pyöräyttämällä puukkoa lapaluiden välissä heti, kun selkä on kääntynyt. Ehkä he toimivat jopa tiedostamattaan. Tai niin mä haluan uskoa. Vai onkohan tämä taas sitä mun sinisilmäisyyttä?

Mulle on aina suuri pettymys huomata jonkun ihmisen ilkeys. Koska haluaisin lapsenomaisesti, että kaikki voisivat olla kivoja toisilleen. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta toimeen on ainakin tultava. Jokainen on varmasti ilkeä joskus, se lienee luonnollista. Mutta systemaattista ilkeilyä, negatiivisuutta ja pahansuopuutta en vain jaksa ymmärtää. Selittäkään urpolle, jos tajuatte, miksi joku käyttäytyy tahallaan ikävästi.

Yksi tämän päivän paskan tyyssijoista tuntuu olevan juuri nämä blogit. Näitähän on viimeisten parin vuoden aikana syntynyt kuin sieniä sateella. Käsitellään sitten laihduttamista, muotia, lapsiperheen arkea tai sisustamista, aina on joku jota ärsyttää. Ja voi kuinka helppoa se onkaan kertoa myös blogin kirjoittajalle. Nimettömänä huutaa mitä mauttomampia ja ilkeämpiä asioita ihmiselle, joka on päättänyt rohkaistua avaamaan palan omaa elämäänsä muiden luettavaksi.

Koskaan en ole ymmärtänyt sitäkään, mitä tarkoitusta tuollainen huutelu palvelee. Nostaako se kommentoijan itsetuntoa, jos voi käydä haukkumassa jonkun vaatteet, kodin ja kirsikkana kakun päällä, lapset? Tuleeko ihan sankariolo, kun möläyttää raskauttaan hehkuvalle bloggarille toivovansa lapsen kuolemaa? Ja miten helkkarissa ylipäänsä joku luku- ja kirjoitustaitoinen tulee edes ajatelleeksi moista?

Mä olen päässyt vielä suht helpolla. Tottahan toki olen saanut lukea olevani läski (olipa hyvä kun kerroit, en ole itse huomannutkaan), huono vanhempi (ei käy kieltäminen) ja kirjoittavani paskoja juttuja (samaa mieltä). Kiitollinen olen siitä, ettei kukaan ole vielä päästänyt blogissani samankaltaisia aivopieruja, kuin herttaisen ja hyväsydämisen Kaksplus -kollegani Johannan blogissa. Voit käydä lukemassa Johannan ajatuksia aiheesta täältä.

naama kirjaan 116

Pidän itseäni, kaikesta hohhailustani huolimatta, aika vahvana ihmisenä. Itsetunnon kanssa on tekemistä, mutta helposti en anna itseäni lytätä. Koitan aina kääntää asiat huumoriksi ja viskata vastapallon. Mutta raja tulee vastaan jossain kohtaa. Ilo katoaa. Motivaatio kärsii. Ahdistaa. Oli kyseessä sitten blogi, harrastusporukka tai työpaikka, ilmapiiri on aivan ensiarvoisen tärkeä. Varsinkaan tällaiselle tunneihmiselle fiilis ei ole yhdentekevä asia.

Asialliselle palautteelle on mun mielestä aina paikkansa. Jos on aihetta sanoa jostain asiasta, niin pitää voida tehdä. Mutta tiedättekö mille muulle on mun mielestä paikkansa? Positiivisuudelle. Kiitokselle. Ravintolassa kyllä käydään lähes tarjoilijan päälle, jos pihvissä on liikaa pippuria, mutta loistavasta palvelusta tai erityisen herkullisesta pihvistä tuskin erikoisemmin kiitellään. Saattaa pian lipsahtaa leuhkuuden puolelle, sellainen kehujen saaminen.

Mitäkö sitten yritän tällä jäsentymättömällä tekstiharhailullani viestittää? No en tiedä! Vissiin sitä, että vituttaa kun joidenkin on pakko korottaa omaa jalustaansa lyttäämällä muita. Ihmetyttää, että ihmiskunta on täynnä pällejä. Harmittaa, että annan pikkusieluisten paskiaisten päästä ihoni alle.

Paljon voimasanoja, pahoittelen. Ensi kerralla sit taas hattaraa.

Ja vitut.

-Päivi-

Tyhjyys.

Rankan, useamman kuukauden puristuksen jälkeen näytelmämme sai ensi-iltansa vihdoin lauantaina. Perjantainen ennakkonäytös jätti vielä aika paljon toivomisen varaa ja lauantaihin latauduttiinkin satakymppi lasissa. Hyvällä sykkeellä ja hauskaa pitäen saatiinkin enskari kunnialla pakettiin. Ja bileet oli tietysti sen mukaiset…

Tänään iskikin sitten tyhjyys. Tajuntaan iskostui, että yksi, valtavan hauska vaihe on taas takanapäin. Esitykset toki jatkuvat koko kevään ja uusiksi vielä syksylläkin, mutta harjoitteluvaiheessa on aina oma hohtonsa. Saan olla mukana uskomattoman hienossa porukassa, todellisten, täysillä heittäytyvien lahjakkuuksien kanssa. Aika hienoa.

sinttijaemmet

sohva

kokkiväärin

kokkikohtaus

Kuvat: Uudenkaupungin teatteri/Katja Laine

Nyt on kuitenkin taas totuteltava tähän ”ihan tavalliseen” arkielämään, otettava kritiikit vastaan avoimin mielin ja annettava jokaisessa näytöksessä kaikkensa. Tämä ensimmäinen vapaailta taitaa kulua lähinnä ”mitäsnytkuuluutehdä” -ihmettelyssä. Pyykkiähän voisi pestä ja siivoilla… Ehkä sukellan kuitenkin vielä hetkeksi lauantai-illan euforiaan. Ehtii sitä pyykkäillä huomennakin.

-Päivi-

P.S. Lupaan, että blogi palaa taas ”normaalimmaksi”, eikä jokainen päivitys koske tätä teatteritouhua. Ensi kerralla jo jotain ihan muuta!

Mitähän sanois?

Pitäis varmaan kommunikoida pääasiassa vuorosanoin. Ensi-iltaan on alle viikko. Pää surraa tyhjää, ei teatterin takia, vaan sen uskomattoman paskakuorman, joka kaadettiin niskaani menneen viikon aikana. Kaikesta yrityksestä huolimatta sitä ihminen näköjään pystyy ryssimään asioita oikein viimeisen päälle. Ja vieläpä tietämättään.

Vaikeinta henkilökohtaisten murheiden keskellä on koittaa keskittyä työhön. Ja tässä kohtaa työn lisäksi teatteriin. Olen kulkenut tämän viikon eteenpäin kuin haamu. Itkenyt piilossa ja koittanut skarpata ihmisten ilmoilla. Pää on ollut täysin tyhjä, mutta samaan aikaan painanut tonnin.

Nyt on kuitenkin aika viskata murheet syrjään ja keskittyä. Tulevaksi viikoksi osoitteen voi siirtää teatterille, töissä tietysti käydään normaalisti. Vielä on rutkasti puristettavaa, ennen kuin homma on esityskunnossa. Lapsia morjestan aamuisin ja koitan katsoa, että ainakin suht ehjissä vaatteissa lähtevät koulu -ja tarhareissuilleen. Luojalle kiitos tuosta miehestä, joka pitää huushollin jokseenkin pystyssä ja kekarat kurissa nämä muutamat viikot.

Tiedän, että monet hymynsä takana paheksuvat moista huonoa äitiyttä. Kekkuloida nyt jossain omassa harrastuksessaan illat ja jättää loppuperhe oman onnensa nojaan. Mutta tiedättekö, kaikkien näiden vuosien jälkeen tämä on vielä parempaa, kuin muistin. Ja kyllä, kaiken tämän väsymyksen, epätoivon ja stressin arvoista.

plari

Jokaisella on se ”oma juttu”. Asia, josta tykkää enemmän kuin mistään, jonka parissa on kuin kotonaan. Eikö olekin? Onhan teilläkin?

Nyt taitaa olla parempi kerrata vielä vuorosanoja ennen illan treeniä. Ja älkää pelätkö, kyllä tää teatterihypetys loppuu, kunhan saadaan kipale kunnialla ensi-iltaan. 🙂

-Päivi-

Vuosien tauon jälkeen…

Vuosia mä olen tätä odottanut, tästä haaveillut ja tätä miettinyt. Nyt päällimmäisenä tunteena on jännitys, jopa pelko. Miksi mä aina menen lupautumaan kaikkeen, enhän mä enää ole nuori ja näppärä. Jospa se oli aikanaan vaan sitä teini-iän haihattelua, ei mulla oikeastaan mitään lahjoja taida olla. Sitäpaitsi, tulevien viikkojen aikataulut hirvittää ihan tosissaan.

Mutta kun… se palo. On ehkä itsekkäintä, ylimielisintä ja narsistisinta sanoa hinkuvansa lavalle, yleisön eteen, mutta sinne olen kaivannut. Ja sinne olen nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen pääsemässä.

Huomenna on siis ensimmäiset teatteriharjoitukset. Lukuharjoitus oli jo tosin reilu kuukausi sitten ja vuorosanat on tietysti yliviivattu huolellisesti. Ihan niinkuin silloin ennen. Jännittää. Osaanko olla luonteva, mitä jos yritän liikaa, ehkä en olekaan yhtään hauska! Jos ohjaaja lyttää mut heti ja juoksen vessaan pillittämään. Jos en mahdu mihinkään roolivaatteisiin ja lopulta karaan lavalla alasti!

plari 004

Parempi kai vaan hengähtää syvään. Astua mieli avoimena teatterin ovesta sisään ja pikkuhiljaa löytää oma paikkansa porukasta. Ja hei, jos mä yht’äkkiä vihaan koko hommaa ja olen ihan sysipaska, tiedänpähän lopettaa heti tän prokkiksen jälkeen. 😉

-Päivi-

Ainiin, ainiin! Jos sinulla ei vielä lokakuun Kaksplussaa ole paperiversiona, voit käydä sen lukemassa nyt digilehtenä osoitteessa http://www.kaksplus.fi/digilehti