LOMA!!!

Ensimmäistä kertaa lähes viiteen vuoteen, mulla on ihan oikea kesäloma. Kaksi viikkoa näin alkuun, viikko myöhemmin ja vielä jemmaviikko jouluna. Vetää onnesta niin sanattomaksi, että taidan tyytyä toteamaan vain

KIPPIS!

-Päivi-

Ruuhkavuosien selviytymisopas!

Äitiyslomilla ja hoitovapailla sitä ei vielä tajunnut. Ei osannut odottaa. Yöt olivat rikkonaisia ja pienten lasten kanssa oli koko ajan oltava silmät selässäkin. Mutta mikään ei valmistanut siihen pyöritykseen, mikä kohtaisi, kun lapset aloittavat päivähoidon ja koulun ja itse tekee paluun työelämään.

Ne on ne ruuhkavuodet. Syksystä kevääseen eletään enemmän tai vähemmän lennossa, koko ajan sen yhden pirullisen askeleen jäljessä kaikesta. Eihän kukaan VOI muistaa jokaista palaveria, synttärikutsua, vanhempainiltaa tai jotain jehvatun nälkäpäiväkeräystä. Kesäisin relataan loman ajan, vajoten valheellisesti aurinkoiseen rentouden pumpuliin, kunnes syksy koittaa, koulu ja harrastukset päjähtävät päälle ja rattaat lähtevät jälleen pyörimään. Yhden kierroksen liian nopeaan, kuten aina.

Ruuhkavuosiinkin voi kuitenkin edes yrittää valmistautua. Itse pyöritystä nämä vinkit tuskin vähentävät, mutta helpottavat stressaantunutta vanhempaa edes hetkellisesti. Joten sinä, ruuhkavuosien kynnyksellä keikkuva äiti tai isä, varaudu viimeistään syksyn tullen ainakin seuraavilla:

KAHVI

– tämä, jo vanhempainvapailta tuttu piriste on pitänyt vanhempia koossa jo vuosikymmenten ajan. Käytä reilusti, koita ehtiä juoda lämpimänä, vältä kuitenkin vatsahaavan aiheuttavia määriä.

KALENTERI

– kirjaa asiat ylös välittömästi ne kuullessasi. Pikku-Lissun synttärijuhlat on huomattavasti mieluisampaa muistaa jo vaikkapa edellisenä iltana, kuin vartti ennen synttäreiden alkua, kun lapsesi huolimattomasti kysäisee, mitä olet ostanut Lissulle lahjaksi. Synttäreille, jotka ovat tänään. Nyt.

PUHEYHTEYS

– vaikka sen oman rakkaan naama tekisi toisinaan mieli muotoilla kokonaan uuteen uskoon, puolisoon on suositeltavaa säilyttää jonkinlainen puheyhteys, ainakin viikon kiireisimpänä aikana, eli yleensä maanantaista perjantaihin. Toisinaan paremmalle puoliskolle on parempi vaan antaa anteeksi likaiset sukkamytyt ja haisevat treenivaatteet perherauhan säilyttämiseksi. Koska asioista on pakko puhua, aikatauluja on pakko käydä yhdessä läpi. Muuten homma kyrvähtää.

HARRASTUS/OMA AIKA

– sen lisäksi, että kuskaat lapsia pallokerhoon, tanssitunnille, satubalettiin ja ratsastamaan, hallinnoit perheen ruoka- ja pyykkihuoltoa sekä aikatauluja, tarvitset myös ihan ikioman harrastuksen. Pakokeinon, jolla nollaat pään ja josta saat energiaa. Tähän käy ihan kaikki, mikä tahansa tuntuu hyvältä. Lenkki, lukeminen, uiminen, käsityöt, musiikki tai vaikka säärikarvojen nyppiminen yksitellen. Pääasia, että saat tehdä jotain ihan rauhassa, ilman lapsia (ja puolisoa…).

YSTÄVÄT

– sen lisäksi, että säilytät puheyhteyden puolisoon, on hyvä säilyttää erittäin läheiset välit myös ystäviin. Tähän tarvitaan toisinaan myös sitä kalenteria. Usein parhaat ystävät osuvat samaan ikähaarukkaan ja elävät aika samanlaisessa elämäntilanteessa kuin sinä. Älkää silti luovuttako! Pikaiset lounasdeitit, viinihetki työpäivän jälkeen tai edes nopea puhelu piristävät hetkellisesti ja pitävät ystävyyssuhteita yllä. Ystäväpariskuntia on kiva nähdä, mutta molemmilla vanhemmilla on hyvä olla myös ihan omat kaverit. Kaiken ei tarvitse olla yhteistä.

TOIMIVA KONEISTO

– toimiva arkihässäkkä vaatii toimiakseen toimivan laitteiston. Tiskikone, pyykkikone, tietokone, puhelimet. Tiskikoneen hajoaminen sekoittaa jo valmiiksi sekavan pakan vielä pahemmin. Hyvin pian käytössä on kertakäyttöiset astiat ja luonto kiittää. Kokemusta on.

Ei myöskään tule aliarvioida telkkarin ja pleikkarin auttavaa voimaa. Eikä Netflixin. Just saying.

PARISUHDEAIKA

– ikioman ajan lisäksi myös parisuhde vaatii aikaa ja panostusta. Se on kuitenkin kaiken pohja ja ydin. Ei riitä, että lasten mentyä nukkumaan istutaan käsi samassa sipsipussissa Criminal Mindsin ajan, suhteen hoitaminen vaatii muutakin. On ihan hyvä käydä tasaisin väliajoin ihan kahdestaan juttelemassa mitä kuuluu ja muistuttamassa itseään, mihin siinä toisessa rakastuikaan. Yhdessä leffaan, syömään tai vaikka lenkille. Perhearki vaatii toimiakseen hyvän perustan.

TURVAVERKOSTO

– ihannetilanteessa lasten isovanhemmat tai muut sukulaiset asuvat lähellä ja ovat valmiita auttamaan, jos töissä venähtää ja muksut pitää hakea hoidosta, tai käyvät kaupassa, kun koko perhe sairastaa. Aina näin ei kuitenkaan ole. Myös ystävät ovat turvaverkko! Sukulaisuus ei vielä ole lupaus avusta. Parhaita on ystävien kanssa tehdyt sanattomat sopimukset, joissa kaikki auttaa kaikkia. Turvaverkkoon voi nojautua vaikka kymmeneltä luistelua edeltävänä iltana, kun luistimia ei löydy mistään, tai kun naamiaisasusta uupuu viitta.

KRÄÄSÄVARASTO

– lahjapaperia, nauhaa, kartonkia, nappeja, neppareita, teippejä, liimaa, koruja ja kaikkea mahdollista blingblingiä tarvitaan juuri niinä naamiaisia ja synttäreitä edeltävinä paniikinhetkinä, kun kukaaneikertonutettäneontänään!!! Valmistautumiseen erikoistuneet supermutsit keräävät alennusmyynneistä kaappeihin myös hätälahjavaraston petshoppeja ja legoja näitä tilanteita varten. Erinomainen kräärävarasto löytyy yleensä mummulasta.

SALAINEN PAHE

– viimeisenä, vaan ei missään tapauksessa vähäisimpänä salainen pahe. Suklaapatukka(levy), iltarööki(aski), skumppalasi(pullo), ärräpäiden päästely tai puiden halailu. En toki ketään kehota joka ilta ryypiskelemään, mutta oli se kiireisen ja ahdistavan arkipäivän jälkeen mikä tahansa, mikä rentouttaa, sitä kannattaa käyttää.

Tuntematta huonoa omaatuntoa.

——————

Näillä pääsee ainakin alkuun! Vielä kun muistaisi näistä edes puolet…

-Päivi-

Mikä olisi sinun lisäyksesi selviytymisoppaaseen?

 

Kymmenen randomia

Vanha ystäväni selkä otti ja petti taas. Vietän siis aikaa kotosalla, on heavy medication, mutta punnersin itseni välillä puoli-istuvaan asentoon, kun makaaminen alkoi riittää. Ajattelin nyt aikani kuluksi jakaa kanssanne muutaman vanhan kuvan ja kymmenen randomisti mieleen tulevaa asiaa. Itsestäni tietenkin, niinhän meillä bloggaajilla on tapana. 😀

1. En pidä banaaneista.

– Epäilen vahvasti, että niitä ei ole alunperin edes tarkoitettu syötäviksi. Vielä hieman raaka, vihertävä banaani on painajaismaisen makuinen. JOS banaania olisi pakko syödä, niin ehdottomasti on valittava sellainen jo kuorestaan ruskeapilkkuinen, makea ja jauhoinen. 80 -luvun huonoin vitsi oli banaani täytekakussa. Oikeesti hei.

2. Oikeassa silmässäni on ripsivaje

– Sairastin vauvana pahan vesirokon, jonka seurauksena oikean silmäni ripsirajaan jäi arpi, eikä siihen kasva ripsiä lainkaan. Ja keskellä silmää, tietenkin. Olen oppinut sen meikkaamaan siten, että sitä ei ehkä huomaa, jos ei osaa katsoa. Mutta kolo siinä on. Vähintäänkin persoonallista.

3. Olen täysin merkkitiedoton

– Oli kyse sitten sisustuksesta tai lastenvaatteista. Olen ihan peruspersaukinen henkkamaukka-ostaja. En uskaltaisi ikinä ostaa merkkivaatteita, varsinkaan lapsille. Ei siinä paljon Gantin logot lämmitä, kun askarteluhetken jälkeen jäljellä onkin enää ..ant.

4. Tekis mieli blondata tukka

– Ihan vaan, koska aikuisena voi.

5. En tiedä, mikä musta tulee isona

– Tulevaisuus mietityttää mua hirvittävästi. Pakko on jo myöntää, ettei tässä enää olla niin kovin nuoria ja mahdollisuudet alkaa olla jo rajattuja. Opiskelukin kiinnostaisi, mutta ajankäyttö mietityttää. Ja raha. Ja… kaikki.

6. Pokkani ei pidä vanhempainilloissa

– Mua hämmästyttää usein, miten vaikeita ihan yksinkertaisista asioista saadaan, kun lapsiryhmällisen vanhemmat kootaan yhteen huoneeseen. Pahinta on, jos mennään miehen kanssa molemmat. Koitetaan peitellä hirnuntaa takarivissä, kuin pahaiset tarkkisluokkalaiset. Ollaan muiden vanhempien mielestä varmaan lähinnä ärsyttäviä ja noloja. Niinku ollaankin.

7. En ole nähnyt yhtään Harry Potteria

– Enkä Tarua Sormusten Herrasta. Enkä lukenut. Ei pysty.

8. Mikael Persbrandt

– Unohdin mun ”panisin” -listaltani Mikael Persbrandtin! Komea, rujo, karismaattinen. Ihana! Ja mainion ikäinenkin, kun muistetaan tää mun kallistumiseni miehiin, joiden ikä asettuu sinne kuudenkympin ja kuoleman välille…

9. Nää kuvat on järkyttäviä

– En yhtään ymmärrä, miten kehtaan julkaista tälläsiä! Varsinkin, kun näistä nousee taas kamala ikäkriisi. Hirveen nuorelta näytän.

10. Nyt harmittaa

– Selkä on tosi kipeä (tää asento ei nyt ollu hyvä…), ulkona on kylmää ja harmaata ja mun pitäis oikeesti ilakoida loma-countdownia töissä, eikä retkottaa yksin kotona. No, otan mä lomaskumpat lauantaina joka tapauksessa. 😀

——————-

Tästä tuli nyt ihan kammottava postaus! Mut laitetaan Panacod-pöhnän piikkiin, jooko? 😀

-Päivi-

Villit viikot

Heti alkuun pahoittelut hiljaiselosta. Tarkoitus oli kyllä päivitellä kuulumisia viikon varrella, mutta nyt ei kerta kaikkiaan ole ollut aikaa.

Käytän nyt häpeilemättä tätä ärsyttävää ”ruuhkavuosi” -termiä. Koska siltä tämä ainakin tuntuu. Ja keväisin meidän perheessä eletään oikein ruuhkavuosien aallonharjalla. Tästä viikosta on jäänyt mieleen lähinnä aikaiset aamuherätykset, töistä suoraan kampaamaan tyttöjen tukkia, suoristamaan mekkoja ja leipomaan piirakoita konserttiin. Kevätjuhlat, kahvikonsertit ja synttärit on aina perinteisesti peräkkäisinä iltoina. Joka ilta jotain. Niin paljon, ettei perässä meinaa pysyä.

Harmillista sinänsä, että sitten sitä ahtautuu kuumaan juhlasaliin katsomaan pikkuisensa esiintymistä, mutta huomaakin itkevänsä väsymyksestä, eikä liikutuksesta. Kun toisinaan kaikki vaan on too much.

Ehkä lähestyvä kesälomakin saa kaiken tuntumaan hiukkasen raskaammalta. Neljä herätystä enää. Vaikka enhän mä laske. Enpä.

Ensi viikkoon mahtuu vielä muutama muistettava, palaveria, leirikoulua, synttärit ja lakkiaiset. Mutta lomalle en sovi mitään. En päätä tehdä mitään. En pestä mattoja, en ikkunoita. En tehdä mitään, mikä ei tunnu rentouttavalta ja mielekkäältä. Jos jotain nyt tarvitsen, niin nimenomaan irtautumisen tästä kaikesta. Aikatauluista ja säätämisestä.

Tarkoitukseni ei nyt ollut valittaa. Vaikka siltä ehkä kuulostaakin. Uuvuttaa vaan just nyt hiukan. Ja uskoisin, että siellä langoilla roikkuu muitakin mekonhelmojen silittäjiä ja juhlakenkien kaivajia, jotka jo odottaa kevään kinkereiden loppumista..?

Kuvat on viikon takaa. Näyttää ihan siistiltäkin! Arvatkaa näyttääkö enää..? 😉

Nyt painun pihahommiin! Ja lupaan taas päivittää ahkerammin, kunhan kevätsäädöt on saatu kunnialla päätökseen.

-Päivi-

P.S. Kiitos kaikista reissuvinkeistä, joita sain edellisen postauksen tiimoilta paljon facebookiin ja ihan sähköpostiin asti! 🙂

 

Reissuvinkkejä Riikaan?

Hyvänen aika! Olenko mä unohtanut kokonaan hekumoida minun ja mieheni tulevasta minilomareissusta Riikaan?! Ja tämän lisäksi ilmeisesti on jäänyt kokonaan hehkuttamatta ”vuoden vaimoteko”! Ai kamala, asia on korjattava välittömästi!

Miehen 35 -vuotissyntymäpäivä oli siis viime viikolla. Mietin pitkään, tohtisinko käyttää niukat säästöni pieneen kahdenkeskiseen matkaan, vai tyytyisinkö johonkin vaatimattomampaan ja käyttäisin säästöni johonkin ”järkevään”. No, koska en varsinaisesti ole tunnettu järkevyydestäni, valitsin lopulta tietenkin matkan. Miehellä kun on kesälomaa ainoastaan viikko, ja sekin eri aikaan kuin minulla, otin yhteyttä hänen työnantajaansa ja uskaltauduin kysymään pari vapaapäivää kesäkuun alkuun. Kun vielä mummu lupasi olla lasten kanssa, uskaltauduin varaamaan lennot.

Olin jo valmiiksi katsonut alustavasti mahdollisia kohteita. Jälleen toiveissa oli lyhyet ja edulliset lennot ja hyvät lentoaikataulut. Koska perillä pääsisimme viipymään vain kaksi yötä, olisi parempi jos menolennot olisivat aamulla ja paluu iltapäivästä, jotta perillä on aikaa melkein kaksi kokonaista päivää, eikä paluukaan menisi yömyöhään. Lentohintojensa puolesta maaliviivoille valikoituivat Oslo ja Riika. Eksyin katselemaan kyllä Köpiksen ja Tukholman lentojakin, mutta halusin kuitenkin lopulta johonkin, missä ei olla ennen käyty. Arvoin ja arvoin, kunnes lopulta valinta oli aikataulullisesti, ja muutenkin, täysin selvä. Riikaan mennään!

Lahjan paljastaminen menikin sitten vähän reisille. Olin juuri tuon synttäriaamun Helsingissä ja piilotin kortin sänkyyn, miehen puolen patjan alle, ajatuksena lähettää hänelle heti aamulla onnitteluviesti, jossa kehotetaan kurkkaamaan patjan alle. Mutta koska akku oli auttamatta täysin finaalissa, eikä puhelin suostunut latautumaan, jouduin soittamaan ystävän puhelimesta päivällä miehelle töihin, että siellä patjan alla olis ylläriä…

Olihan se tietysti yllätys silti. Ja kovasti mieluinenkin, mitä ilmeisimmin. En oikeasti edes muista, koska oltais oltu ihan kahdestaan jossain, siis muuallakin kuin kaupassa. Oltiin me kai syksyllä kerran leffassa, mutta ihan lähiaikoina ei ole oikein muistettu parisuhteelle aikaa antaa. Tämä tulee siis tarpeeseen.

Mutta nyt sais vinkata! Parhaat reissuvinkit Riikaan, nähtävyyksistä ravintoloihin, kahviloihin ja tekemiseen. Myös hotellisuosituksia otetaan vastaan mielellään, hotsku on nimittäin vielä varaamatta. Muitakin vinkkejä ja kokemuksia saa mielellään kertoa kommenttiboksissa!

Ollaan kaikista ideoista enemmän, kuin kiitollisia! Reissupostausta siis luvassa, ei enää montaa viikkoa!

-Päivi-

Kun omaa lasta sattuu.

… tekisi mieli rutistaa pikkuinen rusinaksi ja piilottaa ihon alle. Suojella ja varjella, ympäröidä pieni pumpulilla, pilvillä ja kaikella pehmeällä. Olla turvana ja pitää kädestä kiinni. Koko ajan.

Poika lähti eilen yökylään kaverilleen, kuten monta kertaa aiemminkin. Muutaman tunnin kuluttua soi miehen puhelin. Kuulin jämähtäneestä äänestä, että jokin on vialla. Laskettuaan puhelimen, mies laukkasi hädissään pari kertaa huoneesta toiseen (ilmeisesti etsien vaihtovaatteita) ja sai sanottua vain, että ”poika on telonut itsensä rampeilla”. Sitten Opeli vilahtikin jo ikkunan ohi.

Jäin ilman sen tarkempia tietoja kotiin tyttöjen kanssa. Odottamaan. Pelkäämään. Kummallisen monta ajatusta sitä ehtii takaraivossaan kehittää vajaassa tunnissa. Jos poika on pudonnut rampin päältä. Lyönyt päänsä, taittanut niskansa, murtanut jalkansa. Yritin rauhoitella itseäni, pintanaarmuja varmaan vaan. Sattuuhan niitä pojille.

Jännä, miten pitkiltä minuutit voivat tuntua. Millaisiin mittoihin hätä ja huoli voivat kasvaa. Ja kuinka valtaisa on helpotuksen aalto, kun auto kaartaa pihaan ja poika kävelee omin jaloin kotiin.

Kasvot veressä, mustelmilla ja ruhjeilla, mutta muuten kunnossa. Ensi-avun ovellakin olivat varmuuden vuoksi käyneet, mutta koska kyseessä onneksi olivat vain ne pintanaarmut, pääsivät saman tien kotiin. Akuuttina hoitona kainalo, leffa ja jäätelö. Paljon halauksia.

Pahinta vanhemmuudessa on menettämisen pelko, joka konkretisoituu tällaisina pieninä hetkinä. Aina uudelleen sitä toivoo, että voisi ottaa itse vastaan kaikki iskut ja harmit lapsen puolesta. Mikään ei kouraise niin syvältä, kuin oman lapsen kipu.

No, poika onneksi itse nousi jo pyörän selkään ja lähti kaverilleen leikkimään. Ja säästää edelleen rahaa uuteen potkulautaan, vaikka sen kanssa eilen nenilleen menikin.

Helpotuksen huokaus.

-Päivi-

”Oh Finland, I fuckin’ love you too!”

Elämys. Uskomaton elämys.

En tiedä, osaanko kuvailla maanantaista Justin Timberlaken 2,5 tunnin superkonserttia mitenkään muuten. Hitit, lavasteet, valot, bändi, coverit, torvet, stage ja täyden Hartwall Arenan täydellinen hurmos on yhtälö, joka ei unohdu koskaan. Käsivarret on edelleen kestokananlihalla ja korvissa tinnittää. Mietin, olenkohan koskaan kokenut vastaavaa. Tuskin.

Sain muutaman kerran ennen keikkaa kuulla epäilevän ”oot menossa MIHIN?” -kyselyn, enkä voinut olla paikan päällä miettimättä, että jokaisen kummastelijan olisi pitänyt olla paikalla. Oli sitten JT:n musiikin ystävä, tai ei. Show oli uskomaton. Bändi oli mielettömän hyvä ja voi veljet, että jannu voi laulaa jäähallilliselle väkeä niin hyvässä vireessä!

Ja oman tuotansa lisäksi kuultiin mm. Elvistä ja Justinin musiikillistä isoveljeä (tai iskää?) Michael Jacksonia. Jorailtiin Jungle Boogietakin. Hiottiin, naurettiin, huudettiin, laulettiin. Ennen kaikkea nautittiin.

Kaiken kaikkiaan tämä tyttöjen miniloma oli ihana pako arjesta. Syötiin hyvin, juotiin viiniä, maalattiin huulet, puettiin korkkarit ja jonotettiin grillivaunusta yöpalaa.

Mä olin myös, yllätyksenä ja pyytämättä, vuorokauden kännykkäpaastolla, kun akku simahti ja laturi oli… niin noh, kotona tietenkin. Ystävällä oli onneksi omansa ja kuvat ovat siis häneltä lainattuja. Kiitos, hani!

Niin, että sinä äiti tai iskä siellä, joka mietit, pitäisköhän sitä ottaa pieni irtiotto, lähteä vaikka johonkin, TEE SE! Mene ja koe, hanki muistoja! Jaksaa sitten paremmin taas sitä nakkikastike-arkea.

Koskahan pääsis taas…? 🙂

-Päivi-

ÄITI

”Äiti on paras tyyppi jeee. Hyvää äitienpäivää äiti. Oot hyvä tyyppi. Parasta äitienpäivää. Osaat tehdä hyvää ruokaa. Parasta ruokaa on makarooni ja nakki kastike. Osaat siivota hyvin.

Parasta herkkua mitä teet on mokkaruudut ne on niin parhaita. Oot niin kiltti äiti jee. Olisi kivaa jos sulla olisi useemmin vapaa päivä. Olis kivaa jos tehtäisiin joskus mokkaruutuja.

On niin kivaa kun oot kotona. Äiti on paras äiti maailmassa. Jos mun äitiä ei olis olemassakaan nii en haluaisi elää.

Olisi kivaa jos sun työpäivät olisi lyhyemmät. Mutta ne on aina kuuteen neljään ja kahteen joskus yhdeksään.”

———————————-

Ehkä liikuttavinta tänään on ollut nuo poikani kirjoittamat ajatukset minusta, äidistä. (sain vähän pidätellä itseäni, etten korjannut yhdyssanoja ja välimerkkivirheitä, mutta eihän se sitten olisi autenttinen :))

Pätkäpojan ajatukset tulee niin aidosti sydämestä. Ei oo lähdetty yrittämään mitään hienostoriimejä, vaan kerätty faktat peräkkäin. Liikutuin valtavasti. Ensisijaisesti tietenkin sisällöstä. Lapsen vilpittömistä toiveista.

Tietysti tytöiltäkin tuli ihanat kortit ja kukat. Ja lämpöisiä halauksia olen saanut pitkin päivää. Me ei olla tänään(kään) esitetty hienompia kuin ollaan, vaan vietetty päivä ulkona pelaten, herkutellen, lukien ja päikkäreitä nukkuen. Parasta aikaa.

Vielä perinteiset sunnuntaipannarit kehiin ja suloinen äitienpäivä on taputeltu. Ja huomenna Helsinkiin! Justin haluu laulaa mulle joen. 😀

-Päivi-

Keväällä kiireessä kerran.

No onpahan ainakin mitä odottaa! Eikä pääse liian tylsä arki kaatumaan päälle, nimittäin juhannukseen asti tiedossa ainakin:

Äitienpäivä

– onneksi minulle ihanan stressitön juhlapäivä, odotan herääväni kuiskutteluun ja märkiin suukkoihin

Justin Timberlake!

– maanantaina suunnataan ystäväni kanssa isolle kirkolle fiilistelemään Ameriiikan tähteä. Oikein kunnon tyttöjen reissu hotelliöineen ja kuohareineen. Ja hei, onhan se Justin nyt aika sulonen.

Tuplasynttärit

– miehen ja pojan syntymäpäivät ensi viikolla, peräkkäisinä päivinä. Pojalle tietysti järjestetään myös kaverisynttärit ja ainiin, kaikkien lasten yhteiset kinkerit, joissa kahvitellaan kummit ja sukulaiset. Koska muka? En tiä.

Lätkän MM

– todellakin katon!

Kahvikonsertit, kevätjuhlat, luokkaretket

– en edes tiedä koska, mutta olettaisin että lähiviikkoina.

Pikkuveljen täysi-ikäistyminen

– täytyyhän jannu nyt terassille viedä!

Ylppärit

– saatiin pitkästä aikaa kutsu ylioppilasjuhliin! Olen aina rakastanut koulujen päättäjäispäivää ja tänä vuonna pääsen aloittamaan vielä lomanikin lasten kanssa samaan aikaan. Sopivan juhlallisissa tunnelmissa, siis.

Veljentytön ristiäiset

– kirppu saa nimen kesäkuun puolivälissä

Koko perheen juhannusreissu

– sekä lasten että aikuisten suuresti odottama kesäinen matka suuntautuu… enpäs kerrokaan vielä! Tästä tulette vielä kyllä kuulemaan lisää, sen lupaan. Odotan suurella innolla, että päästään koko porukalla johonkin Tamperetta kauemmas.

——————————————–

Onhan siinä sitä. Mitä odottaa. Tai no, myönnän auliisti odottavani viiteen vuoteen ensimmäistä kesälomaani ehkä eniten. Ja lomalla aion todellakin… lomailla!

Kuvat muuten maanantain tyttösynttäreiltä. On tää kyllä yhtä juhlaa. 🙂

-Päivi-

Olethan muistanut klikkailla tykkää-nappia Uskolan Facebook -sivuilla? Parhaat jutut ja paljon ekstraa löydät siis täältä!

Tähtihetkiä

Kuten täällä blogissakin on varmasti käynyt enemmän kuin selväksi, olen kärsinyt jonkin asteisesta kolmenkympin kriisistä jo jonkin aikaa. Joku sanoo, että mitään kriisejä ei tule, jos niitä ei itse itselleen järjestä, mikä pitää varmaan osittain paikkansakin. Itse olen kuitenkin aina ollut taipuvainen jonkinlaiseen yliajatteluun ja pohdiskellut elämää ja sen ilmiöitä ehkä tarpeettomankin paljon.

Surkuhupaisinta tässä ruuhkavuosikriiseilyssä on ehkä juuri se syy, miksi kriiseillään. Pohjimmiltaan kaikkea aletaan pohtia liiankin kanssa siinä kohtaa, kun kaikki on liian hyvin. On talot ja autot, avioliitot, lapset ja työpaikat. Kaikki se, mitä on aina halunnut, mistä haaveillut. Silti jossain jauhelihakastikkeen ja pyykkipinojen välissä mieleen häivähtää ajatus; tässäkö se kaikki oli? Jos kaikki elämän tähtihetket on jo eletty, mitä jää jäljelle? Se hiivatin arkiko?!

Naimisiinmeno, lasten syntymät, ensimmäiset hymyt ja askeleet, avaimet unelmien taloon… Kaikki jo mennyttä. Ura jäi tekemättä, eikä sellaisesta juuri täällä landella enää kannata edes haaveilla. Yht’äkkiä sitä huomaa, ettei mikään tuota iloa. Kaikki on tasaista ja tylsää. Harmaata. Tähän se elämä jäi. Näillä merkeillä pelataan hautaan saakka.

Jihuu.

Kunnes ihan tavallisena arki-tiistaina, arkisen Opelin nokka vie palloiluhalliin, pätkäpojan ensimmäiseen korismatsiin. Poika on harjoitellut vajaan vuoden ja innostunut lajista valtavasti. Selässä komeilee suurin numeroin 15, peliasun shortsien ylipitkät lahkeet hipovat nilkkoja, koko joukkue on puolitoista päätä vastustajia lyhyempi, katse keskittynyt ja peli-into käsinkosketeltava. Luonnollisesti äitinä liikutun tästä kaikesta valtavasti ja joudun nielaisemaan pari ylimääräistä kertaa. Kunnes pelin alettua herkistely saa luvan loppua. Huudan. Kiljun. Taputan. Hypin. Seisonistunseison. Kiljun. Vaahtosammuttimen kokoisen poikani punnertaessa ensimmäisen korinsa, pomppaan penkistä ja huudan villisti, kuin lottovoiton saaneena.

Poikien ensimmäinen peli päättyy murskatappioon. Mutta äidilliseen, valtavaan ylpeyteen. Minun poikani. Minun pieni, rohkea, osaava poikani.

Tajuan, että nämähän niitä tähtihetkiä juuri ovat! Ensimmäisiä hymyjä tai askeleita ei enää tässä perheessä nähdä. Mutta isompien lasten ensimmäiset kerrat, konsertit, pelit ja tanssiesitykset ovat vähintään yhtä suuria, elleivät jopa suurempia tähtihetkiä. Kun esikoistyttö innostuu katsomaan kanssani Nunnia ja Konnia, tai poika kömpii kainaloon nauramaan Poliisiopistoa. Kun kuopus tavailee pikkuhiljaa ensimmäisiä sanojaan kirjoista. Ensimmäiset koenumerot, todistukset, stipendit. Lasten oma ilo onnistumisista.

Tähtihetkiä tulee onneksi sittenkin aina lisää. Niistä pitää vaan muistaa ottaa kaikki ilo irti, nauttia. Eikä kai äidin omat tähtihetketkään täysin ohi ole… Näin tarkemmin ajateltuna viimeiseen puoleen vuoteen on mahtunut kuitenkin keskustelu radiossa, ensi-ilta teatterissa ja KokoNainen -kirjan ilmestyminen. Kaipa näistä saa aikuinenkin ihan luvalla nauttia. Ja olla ehkä hieman ylpeäkin..?

Toivon, etten koskaan ala elää pelkästään lasteni kautta. Odota heidän toteuttavan omia, toteutumattomia unelmiani. Siksi lasten tähtihetkien lisäksi taitaa olla hyvä pitää kiinni myös omistaan. Pyrkiä toteuttamaan unelmiaan. Reissata, tarttua tilaisuuksiin ja ehkä uskaltautua vielä opiskelemaankin. Olla esimerkkinä ja kannustaa noita pieniä ihmistaimia. Ja uhkua ylpeyttä mukeloistaan.

Voikohan lapsestaan muuten koskaan tuntea liikaa ylpeyttä? En usko.

-Päivi-