Viimeinen vauva uunista ulos!

Turha ilakoida. En ole raskaana. Enkä meinaa enää tullakaan. Sen sijaan on tullut aika luopua meidän perheen ”vauvasta”. Kuopuksemme, nappisilmäinen kiharapää viettää tänään 6-vuotissynttäreitään.

Heitin joskus kahden ensimmäisen lapsen jälkeen läpällä, että niin monta lasta on vielä tehtävä, että on edes yksi ruskeasilmäinen ja yksi, jolla on kiharat hiukset. Joku korkeampi voima ilmeisesti tajusi voimieni rajallisuuden ja päätti antaa nuo molemmat ominaisuudet tälle kolmannelle. Onneksi.

Mutta en voi väittää, etteikö olisi haikea fiilis. Katsoessani tätä kuvaa pari viikkoa vanhasta vauvasta, joka kantoi tuolloin nimeä ”Lissu”, voin vielä tuntea sen nyrkkien tuoksun ja niskahiusten kutittelun. Muistan unisen tuhinan ja tummat, elämän merkitystä huokuvat silmät.

603

Nyt tuo tuima otsaryppy kasvoillaan syntynyt neito tanssii paljasjaloin ruusumekossaan synttäreidensä kunniaksi. Otsaryppy on oiennut, mutta syvät hymykuopat sulostuttavat pyöreitä kasvoja edelleen. Tämä tyttö viihtyy omassa satumaailmassaan pitkiäkin aikoja, uppoutuu leikkeihinsä oman huoneensa sopukoissa ja lyö tarvittaessa kantapäätä lattiaan, jos asiat eivät suju halutulla tavalla. Luonnonlapsi ja lapsikatraamme mahdollisesti tuleva taiteilija tai viihdyttäjä. Tavalla tai toisella. Tässä pienimmässä näen itseäni eniten. En ehkä ulkoisesti, mutta henkisellä tasolla ja käytökseltään. Uskoisin, että äitini voisi vahvistaa pikkupäivimäisen temperamentin nuorimmaisen käytöksessä.

ever after high 052

Kai se pienin on omalla tavallaan vanhemmille ikuinen vauva. Ensi syksynä kutsuu eskari ja reilun vuoden kuluttua tämä viimeinenkin olisi talutettava koulun portista sisään. Ajatus kylmää väkisinkin. Mutta sitä kai tämä vanhemmuus lopulta on. Luopumisen tuskaa.

Tänään ollaan juhlittu neitokaisen kanssa maltillisesti. Yhteiseen vapaapäivään on kuulunut meidän tyttöjen kahdenkeskiset lempparijutut: kirjastokäynti ja kahvilassa herkuttelu. Jätskiä, kakkua, iskän kanssa lattian asentamista ja illemmalla tekastaan vielä pannari ja laitetaan sima pöhisemään. Ja rutistetaan sankari ruttuun.

Niin tavallista, mutta juuri nyt… kultaakin kalliimpaa.

-Päivi-

Mainokset

Kasvatusharjoituksia jo vuodesta -03!

Minusta tuli tasan 11 vuotta sitten äiti. Syntyi pieni ja pikkiriikkisen äkäinen tyttö, jonka ei pitänyt olla tyttö ensinkään. Muistan vieläkin elävästi synnytyksen jälkeisen väsymyksen ja euforian, äitiyden kaikkivoipaisuus iski kuin tuhat volttia. Olen synnyttänyt ihmisen, minähän pystyn mihin tahansa!

No, tuo harhakuvitelma on karissut näiden vuosien aikana jo useaan otteeseen. Mitä vanhemmiksi lapset kasvavat, sitä avuttomammaksi itse tulee. Taapero oli vielä aika tiukkaan kahlittuna siellä, missä oli itsekin, nämä isommat huitelevat jo pitkin pitäjiä. Yht’äkkiä pitäisi osata vastata toinen toistaan vaikeampiin kysymyksiin, olla fiksu, rakentava ja rauhallinen. Aikuinen. Rakentaa lapsille yhtä aikaa rajoja ja hyvää itsetuntoa.

Kuten olen aiemminkin joskus kirjoittanut, eniten pelkään, että olen tehnyt tähän maailmaan kolme lasta ja lopulta onnistunkin vaan pilaamaan ne kaikki. Vaikka vanhemmuus on elämän suurin ilo, se on myös eliniän kestävä kahle. Kun ne lapset on lapsia vielä aikuisinakin.

Mutta ennen aikuisuutta on kuitenkin kohdattava vielä monta asiaa… Kotiintuloajat, meikit, pojat ja sydänsurut. En halua. Saisinko vaan kääriä tuon puolitoistametrisen vielä kerran siihen pieneen, vastasyntyneen kapaloon ja nuuskuttaa sen nyrkkejä? Tuudittaa sylissä ja vakuuttaa, että elämästä tulee kaunis seikkailu ilman huolia ja murheita. Ja uskoa siihen vielä hetken itsekin..?

Musta tulee aina lasten syntymäpäivinä tällänen tunteellinen hupakko. Olen sellanen itkijä-äiti. Mutta se on kai äitien oikeuskin. Saavat sitten lapset yhdessä hävetä pillittäviä mutsejaan koulun juhlissa.

Viedään tämä harras tunnelma nyt tappiin asti. Olkoonkin ristiäisvärssy, minusta tämä sopii tilanteeseen nyt paremmin, kuin hyvin.

”Kasva rauhassa pikkuinen.
Olet niin kevyt olkaani vasten
ja silti sydämeni kutistuu kokoon painosi alla.
Miten osaisin oikeaan aikaan avata sylin
sinun mennä kun nyt vain tahtoisin piilottaa sinut
nahkani alle ja siellä suojella maailmalta.
Kasva, pikkuinen mutta kasva rauhassa
ja anna meille aikaa olla lähekkäin.”

lipari

Onnea kultapieni.

-Päivi-

Kertalaakilla.

Tämä meidän elämä vaikuttaa nyt ihan yhdeltä juhlimiselta. Mutta ei se oikeesti ole. Meillä kaikki synttärit vaan osuu tosi lähekkäin, joten keväällä bailataan sitten koko loppuvuodenkin edestä. Nyt kahden pienemmän kaverikekkerit oli jääneet kiireen (taas…) jalkoihin, ja lopulta päätettiin pitää molempien bileet samaan aikaan. Kun ilmojakin kerran on ja osan riekkumisesta voisi suorittaa ulkona. Idean nerokkuudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta onpahan juhlat ohi. Huh huh.

Niin ihanaa kun lasten riemua onkin katsoa, kyllä nämä kuuluu silti sarjaan ”elämäni pisimmät 1,5 tuntia”. Lasten mielestä juhlat oli ihan parhaat (kuten joka vuosi) ja se on pääasia. Myönnän kuitenkin olevani hiukkapikkasen onnellinen, että seuraaviin on taas vuosi aikaa…

Jotta molemmat tuntisivat juhlat ihan omikseen, oli jonkinlaista erottelua tehtävä. Herkkupöydät katettiin ulos ja sisälle, teemoista voi varmaan päätellä, kummat oli kumman. Jos jotain olen vuosien varrella lastenjuhlista oppinut, niin sen, ettei kannata leipoa. Yhtikäs mitään. Aikamoisessa yltäkylläisyydessä kun nykyään eletään, ei lapsetkaan enää ryntää synttäreille pelkästään herkkutankkaus mielessä. Karkit, popparit ja jätskit riittää mainiosti. Tälläkin kertaa evästä tuli hamstrattua koko korttelille… joten huomenna aamiaiseksi tiedossa popcornia suklaakastikkeessa. 🙂

lasten syntsät 004

lasten syntsät 011

lasten syntsät 014

lasten syntsät 029

lasten syntsät 038

lasten syntsät 039

lasten syntsät 019

lasten syntsät 045

lasten syntsät 026

lasten syntsät 021

lasten syntsät 077

lasten syntsät 054

Meillä on saanut ensimmäiset kaveripippalot pitää 5-vuotta täyttäessä ja tänä vuonna esikoisen saavutettua kymmenen vuoden iän, ilmoitin, että ensi vuonna ei juhlia enää samaan malliin hänelle järkkäillä. Vieraita on saanut aina kutsua saman määrän, kuin vuosia tulee täyteen ja juhlat ovat kestäneet max. 2h. Mieluiten suosin 1,5 tuntia, siinä vaiheessa meno alkaa yleensä olla jo suht levotonta… 😉

Millaisia synttäreitä teillä on tapana järjestää lapsille? Onko muilla samanlaisia ”synttärisääntöjä”, kuin täällä meillä?

-Päivi-