Kun ikävä iski.

Selailin tuossa eräs ilta väsähtäneenä työpäivän jälkeen omia vanhoja statuspäivityksiäni Facebookista. Älkää kysykö miksi, en varmaan saanut sohvalla maatessani itsestäni muuta irti. Hymähtelin vanhoille vitseille, naurahtelin keskusteluketjuille ja koin monta ”ainiin!” -hetkeä. Joulukuun kohdalla silmiin osui kuva Hilmasta, unelmasta, neljännestä lapsestani, josta jouduin luopumaan.

Tuli spontaani itku. Kamala ikävä. Se oli kuitenkin jotain, minkä olin itse luonut. Jännä, miten kaukaiselta tuo yrittäjyysaika nyt jälkeenpäin tuntuu. Ja vaikken itse yrittäjyyttä kaipaakaan, kauppaa kyllä kaipaan. Sitä mun ikiomaa juttua. Se oli niin mun. Ikioma.

Hilman lopettaminen oli aika kova paikka, vaikkakin ihan välttämätöntä. Haikeus iskee aina toisinaan, mutta tuskin silti päätökseni lopettamisesta olisi missään vaiheessa muuttunut. Tasaisesti kuukausittain tuleva palkka ja tietty määrä vapaata viikottain ovat tässä elämäntilanteessa kultaakin kalliimpia. Tai Hilmaa. Niin rakas ja tärkeä kuin se mulle olikin.

Olisinko sitten näin jälkikäteen tehnyt yrittäjänä jotain toisin? Ehkä ollut hieman vähemmän jääräpää. Enemmän ketku, suorempi ja röyhkeämpi. Mutta mä en olekaan synnynnäinen yrittäjä, heitäkin on. Mä tarvitsen kuitenkin elämään tietyn tasapaksun varmuuden vaikkapa nyt taloudellisissa asioissa. Olen liian mukavuudenhaluinen. Liikaa pää pilvissä.

Onneksi Hilmasta jäi käteen sentään vähän muutakin, kuin velkaa. Oivalluksia, ystäviä ja oppia. En siis yrittämistä näin jälkeenpäin kadu, vaikka toki ilman noita velkojakin pystyisin elämään… Edelleen kehotan kaikkia unelmoimaan ja yrittämään! Haaveet on tehty toteutettaviksi.

Ikäväkin helpottaa varmaan taas kohta. Elämä jatkuu. Jotain uutta mukavaa on varmasti vielä edessä, siihen on uskottava.

-Päivi-

Aika päästää irti.

Mä olen koittanut kaikin keinoin pysyä kiireisenä. Käynyt kohta kaksi viikkoa siivoilemassa liiketilalla, saamatta kuitenkaan aikaiseksi oikein mitään. Siirrellyt laatikoita, kuunnellut musiikkia, pakkaillut tavaroita. Uudestaan ja uudestaan. Tekemättä oikeasti yhtään mitään.

Ehkä mä olen alitajuisesti tarkoituksella venyttänyt lopullista luopumista… Vaikka hymy on urheasti pysynyt huulilla, tosiasiassa pelottaa niin että sattuu. Vaikka kuinka tiedän, että tästä alkaa uusi, hyvä aika ja se kuuluisa uusi ovikin on jo raollaan, mua kauhistuttaa. Rutiini menee rikki. Jää vain tyhjää.

Huomaamattani olen pitänyt tuosta rutiinista kiinni viimeiseen asti. Kymmeneksi kaupalle, lounas tiettyyn aikaan, neljän jälkeen kotiin. Kotonaolo ahdistaa, aamuisin on pakko lähteä liikkeelle. Kuinka ristiriitaista ja typerää. Mistä olenkaan viimeiset 1,5 vuotta haaveillut? Vapaapäivistä, kotipäivistä, siivoamisesta rauhassa. Ja tässä sitä nyt roikutaan kaupan viimeisissä säikeissä väkisin ja viimeiseen asti. Kun yht’äkkiä kotiseinät kaatuukin päälle.

Tänään oli kuitenkin viimein päivä, jolloin oli itkettävä se iso, tyhjentävä itku. Hyvästeltävä ja päästettävä irti. Liiketila on tyhjä ja siisti. Mä toivon, että meidän nauru ja hyvä fiilis kaikuu seinistä vielä seuraavillekin vuokralaisille. Vielä enemmän mä toivon, että saan itse naurun pian takaisin. Että kohta voin nauttia vapaista ja päästää menneestä irti. Elämä jatkuu kuitenkin.

Illalla painan turvonneet silmäni kiinni ja toivon, että aamulla on keveämpi olo. 

Muutenkin, kuin luomissa.

-Päivi-

Vanha sulki, uusi auki.

Miten tämän nyt alottais… Aikamoisessa tunteiden vuoristoradassa on ajeltu viimeiset vuorokaudet. Ilon ja surun kautta haikeuteen ja ikävään. Olen ihan varma, että toiveikkuuskin herää taas. Kunhan nämä negatiivisemmat tunteet saadaan läpikäytyä ensin.

Hilma siis sulki ovensa eilen, viimeistä kertaa. Päällimmäiset ajatukset liittyvät vielä käytäntöön, mutta pakko myöntää, että ”liike suljettu” -kyltin teippaaminen kirpaisi. Onneksi rakas ystävä tuli välittömästi kriisiavuksi Hilman raunioille. Skumppaa, pitsaa ja ystävän seura. Maailmasta tuli muutamassa tunnissa parempi paikka.

Katkeransuloisen eilisestä teki Kaksplussan Tähtibloggaaja -finaali. Uskomatonta, mutta myös Uskola on kymmenen finalistin joukossa! (niin, tämä on siis se suloinen osuus… 😉 ) Voisko tämä nyt olla yksi uusi ovi vanhan juuri suljettua..? Tai ikkuna vaikka. Olishan se nyt aika mahtavaa päästä bloggaamaan Kaksplussan sivuille. Ja tyylihän ei muutu millään, ei vaikka yrittäisin. Sen voin luvata. Tai pyytää anteeksi, kuinka haluatte. 

Toivon tietysti, että käytte äänestämässä Uskolaa jatkoon TÄÄLLÄ. Violetti äänestysnappi löytyy tuosta oikealta ylhäältä. Samalla toivon tietysti, että fb-tykkäätte ja kommentoitte jotain kivaa. Kaikki vaikuttavat lopputulokseen.

Aika hämmentävä fiilis tosiaan… Suuri ilo ja mahdollisuus blogin kanssa ja toisaalta kaiho ja suru Hilman suhteen. Käytetään tässäkin kuitenkin kaikkien kliseiden äitiä (ja vähän isääkin), asioilla on tapana järjestyä. Tavalla tai toisella. Ennemmin tai myöhemmin.

Nyt mä jatkan kuitenkin toipumista.. siitä eilisestä skumpasta. Hirveen äkkiä kihahtaa kuplat hattuun näin vanhemmiten. Ja hirmu kauan kestää palautuminen…

Kivaa lauantaita, puss!

-Päivi-

Kiireistä leirielämää.

Kyllä sitä ihminen voi päästä kokemaan mitä uskomattomampia juttuja, kun sattuu olemaan suuna päänä (aina ja joka paikassa). Blogi ei missään nimessä ole syväjäässä, korkeintaan vähän huurteessa. On vaan rouva ollut niin turkasen kiireinen… ja mistäs sitä muusta nipistää, kuin harrastuksestaan?

Yksi selkeä syy kiireeseen on toki viikko sitten alkanut kaupan loppuunmyynti. Jotenkin surkuhupaisaa, että lopettamisen hetkellä sitä on sitten suosionsa huipulla. Mutta olen päättänyt olla katkeroitumatta, koska se ei auta ketään. Nyt olen vain tyytyväinen jokaisesta ostetusta tuotteesta ja hoidetusta asiasta. Toivon mukaan muutaman viikon kuluttua homma on jo suht siistissä paketissa.

Toinen tällä hetkellä hurjasti aikaa ja resursseja vievä juttu on Hauki Camp 2013. Mulla on ollut kunnia päästä kaupungin ja yrittäjien pieneen (ja aivan hulvattomaan!) markkinointiryhmään, joka keksi järjestää, ei enempää eikä vähempää, kuin viikon mittaisen selviytymisleirin keskellä kaupunkia! Jokainen pienenkin tapahtuman järjestelyissä joskus mukana ollut voi varmasti kuvitella millaisen työmäärän viikon mittainen tapahtuma vaatii, joten aika tiiviisti elellään leirielämää tässä loppuunmyynnin ohella tämä viikko. 

Raskasta, hauskaa, palkitsevaa ja opettavaista on tämäkin. Ja voi että kuinka mä olen kaivannut tuota työyhteisöä! Mukavassa porukassa sitä siirtää vaikka vuoria! Tai järjestää yhden pikku selviytymisleirin… 😉

Kovalevy vetelee siis aikamoisella ylikuormituksella parhaillaan, enkä ole vieläkään saanut vastailtua edellisen postauksen ihaniin, kannustaviin viesteihin. Vastaan niihin kyllä vielä. Promise.

Nyt kuitenkin koitetaan selvitä tästä viikosta ehjin nahoin ja edes jossain määrin selväjärkisinä. Jos se nyt ylipäänsä on mahdollista. 😉

Kiitos, kun roikutte mukana!

-Päivi-

Aikansa kutakin ja muita latteuksia.

Mä taisin tietää jo syksyllä, että näin tulee tapahtumaan. Jotenkin valmistin itseäni ja surin jo ennakkoon. Lopullinen päätös oli kuitenkin ennen kaikkea suuri helpotus. Mä uskalsin sanoa ääneen, miltä tuntui ja siitä se varsinainen prosessi lähti liikkeelle. Jos joltain jäi lukematta, alkusysäys löytyy täältä.

Päätimme siis lopettaa Hilman. Asiaa pyöriteltiin, keskusteltiin, itkettiin ja laskettiin. Lopulta oli pakko ajatella realistisesti. Yrityksen kehittäminen olisi vaatinut lisää sekä rahaa, että työtunteja. Joita kumpaakaan mulla ei nyt ollut. Pelkkä yrittäminen ei voi olla itseisarvo. Eikä pelkällä kutsumuksella tai unelmalla makseta asuntolainoja. Kaupungin huonoiten tuottava yritys tämä tuskin on, mutta kannattavuuden pitäisi olla aivan toista luokkaa, jotta uhraisin tälle jatkossakin yhtä paljon, kuin tähän asti.

Helppo päätös tämä ei silti ollut. On varmaan täysin inhimillistä miettiä myös sitä ”mitä kaikki muut nyt ajattelee”. Vaikkei sillä loppupeleissä mitään merkitystä olekaan. Nyt on vaan totuttauduttava ajatukseen, että olen tulevat vuodet kaupunkilaisten silmissä ”se epäonnistunut yrittäjä”. Mutta mieluummin kannan harteillani tuota viittaa, kuin olen paska äiti.

Tässä vaiheessa kai kuuluu mainita, että aikansa kutakin, päivääkään en vaihtaisi ja oli kyllä opettavaiset vuodet. Latteaa ja kliseistä, mutta myös totta. Tämä 1,5 -vuotinen oli elämäni paras koulu. Elinkeinoelämästä, byrokratian rattaista ja yrittäjyydestä oppii todella parhaiten kokeilemalla itse. Todellisia valaistumisia olen saanut kokea tämän matkan varrella. Miksi hommat rullaa, niinkuin ne rullaa. Mitä yrityksen pyörittäminen maksaa. Miten tuotteen hinta muodostuu. Miten yrittäjät on samaan aikaan yhteiskunnan tuilla elävää pohjasakkaa ja kovatuloisia porvareita. Kuulemma.

No, oli miten oli, nyt on aika vaihtaa pienempi vaihde silmään. Keskittyä siihen, mikä oikeesti on tärkeintä. Kolmeen pellavapäähän, joita mulla on kamala ikävä. Ehkä, jos tämä kaikki olisi tapahtunut vasta kymmenen vuoden päästä, olisin yrittänyt kauemmin.

Siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mulla ei ole mitään tietoa. Toivottavasti ainakin töitä. Ehkä siinä sivussa jotain opintoja. En yhtään tiedä, mutta luotan, että tämäkin asia järjestyy. Eli saa vinkata työpaikoista tähän suuntaan! 😉

Kolmen viikon kuluttua Hilman ovi on lopullisesti kiinni. Voi olla, että itku tirahtaa silloinkin. Mutta kunhan käytännön asiat on hoidettu, aion vetää hiukan henkeä ja levätä. Edes muutaman päivän. 

Ja sen jälkeen uutta kohti.

-Päivi-

Skitso, skitsompi, yrittäjä.

”Joka toinen päivä sitä herää paita märkänä ja joka toinen paita kuivana.”

Naurahdin. Aika hyvä kiteytys tästä touhusta. Kuinka yhden viikon (joskus päivänkin…) aikana mennään äärimmäisestä euforiasta syvimpään masennuksen alhoon. Kuinka jonain aamuna työmatka sujuu lähes liidellen ja toisena rytmihäiriöt ja hikikarpalot otsalla pakottavat pysähtymään välillä. Ei yrittäjyys kaikille sovi. Mutta sopiiko se mulle? Mä en vielä tiedä.

 En varmasti ole ensimmäinen (enkä viimeinenkään) nuori yrittäjä, joka lähtee intoa puhkuen toteuttamaan ideaansa. Joka perustamisvaiheessa näkee koko palapelin paperilla, mutta painaa mielensä sopukoihin oman(kin) epäilyksensä siitä, voiko se palapeli koskaan olla kokonainen. Joka haaveili vain siitä sievästä pikkukaupasta ja löytääkin itsensä taistelemasta byrokratian rattaissa ja veroviidakossa. 

Tuskin olen myöskään ainoa, joka on suunnitellut viimeisen kolmen kuukauden aikana noin 15 kertaa lopettavansa koko touhun. Joka haaveilee säännöllisestä palkasta, kesälomista, lomarahoista ja vapaista viikonlopuista. Joka miettii, onko sen unelman toteuttaminen tärkeämpää, kuin perhe, terveys ja… kaikki.

Kunnes ovi taas käy. Jo yksi tyytyväinen asiakas vetää kauppiaan suun hymyyn ja herättää uinuvan toiveikkuuden. Täähän on just se mun juttu! Kyllähän mä niitä lapsia ehdin näkemään ja onhan mulla aina sillon tällön vapaa viikonloppu. Laskutkin on vielä saatu maksettua. Vitsi, tää on maailman paras kauppa! Ja olen tästä niin ylpeä!

Tulee maanantai. Ei ristinsielua missään. Laskupino odottaa maksamista ja sähköpostiin kilahtaa uudet, kohonneet tukkuhinnat. Maksan (nousseen) vuokran, (nousseet) alvit, yelit, sähköt, puhelinlaskun, maksupäätteen, vakuutukset ja  muutaman tavarantoimittajan (nousseen) laskun. Siivoilen, järjestelen ja turhaudun. Luen facebookista kavereiden päivityksiä varatuista kesälomamatkoista. Näpyttelen hakukenttään mol.fi. Ihan mitä vaan tavallisten ihmisten hommaa, pliis.

Mietin, haluaiskohan joku jatkaa tätä, jos lopetan. Joku, jolla on helpompi elämäntilanne, tuoreita ideoita ja draivia. Lasken, saisinko lainat maksettua loppuunmyynnillä. Mietin, mitä ihmettä sitten muka tekisin, ottaisko mua enää kukaan töihin. Kunnes ovi taas käy…

——————-

Kyllä, tajuan just kuinka typerä ja lapsellinen olen kertoessani kaikki ajatukseni julkisesti. Eihän suomalaiset sellasta. Mutta ei mulla ole varaa terapeuttiinkaan. Mähän olen yrittäjä.

Ja toisaalta on kai parempi olla rehellinen, kuin roikkua löysässä hirressä virne naamalla loputtomiin. 

Kyllähän mä tiesin, että raskasta tulee olemaan. Mutta vasta lähes 1,5 vuotta myöhemmin, kun edelleen koitan sovittaa pyöreää palaa neliskanttiseen aukkoon, todella ymmärrän mitä perheen ja yrityksen yhdistäminen vaatii. Paljon. Niinkuin toki vaatii työn ja perhe-elämän yhdistäminen muutoinkin.

Loppuun vielä korostan, että (skitsot) ajatukset ovat omiani ja perustuvat ainoastaan kokemukseeni toimimallani alalla. Ja ei, en ole tutustunut skitsofrenian määritelmään tarkemmin. Pallo tuntuu vaan nyt olevan karkaamassa hyppysistä. Koitan saada sen vielä kiinni. Voi olla, että lopulta vaihdan palloa kokonaan. Tai sitten en. Tuleva vuosi näyttänee. Onneks elämää ei tarvi ottaa niin vakavasti.

-Päivi-

Talvi, my darling!

Huolimatta siitä, että meiltä loppui taas lämmitysöljy, ennenkuin sitä tilattiin lisää (hämäläinen, you know), ettei meillä edelleenkään ole sitä pönttöuunia ja nenänpäähän kasvaa sisälläkin jääpuikkoja, on tämä kunnon talvi ihan mun juttu. Pakkasen tuoksu, jalan alla nitisevä lumi ja kuurankukat ikkunoissa. Ihana talvi.

Tällä viikolla on edessä pari ihanaa vapaata. Itsenäisyyspäivänä riisipuurot, linnan juhlat ja kynttilät. Perjantaina omat jouluvalmistelut, ostokset ja hiukan siivoilua. Aika ihanaa, kun on jotain, mitä odottaa. 

Kuvat jälleen kaupalta. Kyllä täältä kotopuolestakin taas tulee, kunhan ehdin viettää hiukan enemmän aikaa näissä nurkissa. 🙂

Nirskun narskun, ihania pakkaspäiviä kaikille!

-Päivi-

Kiire jo on, kiire jo on…

Alkaa tuntua joululta. Jos ei muuten, niin töiden puolesta. On saanut painaa aika pitkää päivää ja työputkea, mutta nimenomaan saanut. Olen tosi onnellinen tästä tilanteesta. Vaikka pakko myöntää, että odotan jo ensi viikolla koittavaa vapaapäivää. Itsenäisyyspäivä katkasee jouluputken mukavasti ja antaa hiukan lisäenergiaa viimeistä työrutistusta varten.

Blogihiljaisuus selittyy siis ihan tylsästi kiireellä. Ensi viikolla aukioloajat vielä pitenevät, mutta koitan ehtiä tällekin puolelle heittää jotain terkkuja välillä. 

Toivottavasti teillä jouluvalmistelut sujuvat mukavasti. Ihanaa, kun pikkuhiljaa ripsii luntakin. Ei enää montaa viikkoa jouluun… 

-Päivi-

Vuosi elämästäni.

Tasan vuosi sitten eleltiin jokseenkin jännittävissä tunnelmissa. Kaupan remontti oli saatu valmiiksi juuri ajoissa ja vuorokautta ennen avajaisia herkut jotakuinkin lentelivät hurjaa vauhtia hyllyihin.

 Jännitti. Pelotti. 

Huomenna saan, tasan vuoden vanhempana ja ennen kaikkea viisaampana, juhlia pienen putiikkini ensimmäistä syntymäpäivää. Vuoteen on mahtunut niin onnistumisen iloa, kuin epätoivon hetkiäkin. Välillä olen valmis tuikkaamaan koko roskan tuleen ja toisinaan en voi tajuta, miten just mulla voi olla maailman kivoin työ! 

Eihän vuosi mikään kovin merkittävä aika vielä yrityksen elämässä ole, mutta pieni henkilökohtainen virstanpylväs kuitenkin. Mielessäni taputan itseäni olalle ja ennen kaikkea kiitän perhettäni. Ilman teitä, ei olisi kauppaa.

Suurin kiitos kuuluu kuitenkin asiakkaille. Teille ihanille ihmisille, jotka olette ennakkoluulottomasti ottaneet Hilman omaksenne. Teille, jotka jaksatte kannustaa ja käydä ostoksilla. Lupaan tehdä jatkossakin parhaani.

Kiitos.

Huomenna juhlitaan niinkuin 1-vuotiasta kuuluu. Ilmapalloin, serpentiinein ja tötteröhatuin. Maistellaan herkkuja ja ollaan iloisia. 

Mä niin toivon, että neljän vuoden kuluttua saan edelleen olla järjestämässä synttärijuhlia. Vähintään samalla innolla, kuin nyt. 

-Päivi-

Rikollinen.

Tuntuu samalta kuin lapsena, kun kävi keittiössä keksivarkaissa. Ja vieläpä niin monta kertaa, että lopulta keksipaketista jäi jäljelle vain tyhjät kuoret. Tuntuu rikolliselta. Kuin olisi tehnyt jotain peruuttamatonta ja anteeksiantamatonta. Ei oikein osaa olla, eikä varsinkaan aloittaa mitään. Pyörii vain kuin puolukka, tiedätte kyllä missä.

Otin tänään kaupalla käyttöön uudet aukioloajat. Nyt sesonkien ulkopuolella suljen puoli tuntia aiemmin, kuin ennen. Ja olo on ihan kamala! Töistä lähtiessä tarkistin kellonajan moneen kertaan. Vitkastelin ja hidastelin. Jäin hetkeksi kaupan ulkopuolelle kuikuilemaan, ettei vaan kukaan ostohaluinen jäänyt ulkopuolelle. Koitan valmistautua henkisesti ottamaan vastaan haukut paikallislehden tekstaripalstalla. Mietin, pidetäänköhän mua nyt laiskana ja omahyväisenä.

Ja kaikki tämä, vaikka lähes poikkeuksetta keväällä ja alkukesästäkin vietin viimeisen puolituntisen kaupalla yksin. Vaikka olen luvannut, että soittamalla olen aina mahdollisuuksien mukaan pidempään. Vaikka jouluna ja kesäisin olen jatkossakin ainakin puoli kuuteen. Vaikka nautin siitä tietoisuudesta, että saan tästä lähtien viikottain 2,5 tuntia lisää aikaa perheen kanssa. 

Joka tapauksessa vanha ystävämme syyllisyys on täällä taas. Kunpa joskus vielä voisin ylpeänä nousta ja vastata sille ”Not guilty!”.

-Päivi-