Mitä sä pelkäät?

Äitiys on sellanen jännä yhdistelmä suurta onnea ja jäytävää pelkoa. Koko ajanhan sitä on sydän syrjällään jälkikasvunsa puolesta. Jostain syystä vauva-aikana on ihan varma, että se lakkaa vaan yht’äkkiä hengittämästä. Taaperoikäinen voi koska tahansa sotkeentua pulleroisiin kinttuihinsa ja kaatua, tukehtua palikkaan tai hukkua saaviin. Koululaista vaanii liikenne joka ikinen päivä. Ja entäs kun pääsevät teini-ikään, sittenhän niiden puolesta vasta saakin olla pelkäämässä!

Kaipa nämä on ihan luonnollisia pelkoja. Että läheisille sattuu jotain. Mutta mitä muuta sitä aikuinen ihminen pelkää? Käärmeitä ja ampiaisia ei nyt lasketa.

Mä olen nyt ymmärtänyt oman pelkoni. Siis noiden edellämainittujen lisäksi. Mä pelkään, että menetän kyvyn nauraa. Nähdä maailman sellasen hiukan vinon kulman läpi. Että mun hoksottimet hidastuu. Etten enää hokaa läppää. Kuivahdan ja väsähdän. Mun kaikkein pahin pelko on, että musta tulee sellainen omassa elämässään epäonnistunut keski-iän ylittänyt kyyninen, ärsyttävä ja negatiivinen ämmä. Yksi ihmisrodun pahimmista ilmentymistä.

Jokainen epäonnistuminen kyynistää väkisin vähän, olen huomannut. Kun oikein velloo itsesäälin aallonpohjalla, on helppo ajatella, että aivan sama. Mikään ei onnistu kuitenkaan.

Olen kuitenkin päättänyt taistella. Kai tämä blogin rustaaminenkin aivojumpasta käy. Aion katsoa How I met your motherin uusintoja vielä kuuskymppisenä ja nauraa mojoville pieruille kiikkustuolissa. Päästäähän se paukku nyt aikamoisen kiekasun, ku puuta vasten tuuttaa!

tuggajuttu 020

Olen myös luvannut, että mua saa alkaa kivittää siinä kohtaa, jos käyn omaa pahaa oloani vittuilemassa lähikaupan kassalle. Tai inisen ja märisen kaikesta. Jos löydän pelkkiä epäkohtia. Jos olen joskus kiinnostuneempi muiden elämistä, kuin omastani. Tai katson asiakseni neuvoa tai arvostella ihmisiä, jotka eivät neuvojani kaipaa.

On se vaan. Aika pelottava ajatus.

Mitä sä pelkäät?

-Päivi-

Pikkasen pläski.

”No tämä tyttö se on ollut ruoka-aikaan kotona!”

Synnyin isokokoisena. Roteva tyttö, jolla oli leipurin kädet. Kasvoin isokokoisena. Iloinen ja positiivinen, mutta pyöreä tyttö. En osannut ajatella olevani poikkeava muulloin, kuin jonkun siitä mainitessa. Oli kavereita. Leikin, pelasin ja harrastin. Ihan kuten kuka tahansa ikäiseni.

”Sadan kilon keijukainen!”

Koulussa haukuttiin plösöksi. Pidin toisten mollaamista ylipäätään typeränä ja pistelin suulaana tyttönä haukkujilleni takaisin. Muistan jo lapsena, kädet lanteilla lausuneeni topakasti legendaarisen läskien puolustuspuheenvuoron ”itsepä läskini kannan!”. Harrastin monenlaista, pyöräilin ja pelasin ulkopelejä. Mutta kun jäätelö oli niin hirmuisen hyvää. Ja hopeatoffeet. Äiti puhui hitaasta aineenvaihdunnasta. En ymmärtänyt sen merkitystä, mutta puolustauduin siitä lähtien sillä. Ja kolmannella läskilegendalla ”painavat luut”.

”Sinähän oot jo isompi ku äitis!”

Teini-ikää lähestyessäni, alkoi myös aikuisten huomio lisääntyä. Sain kommentteja aikaisin kehittyneistä rinnoistani (mutta kun se on muutenkin niin pyöreä), enkä unohda koskaan vertailuja ikätovereihini. Muut kun kasvoivat pituutta, minun katsottiin vaan pyöristyneen. Juhlissa saatettiin ”vaivihkaa” kommentoida ottamaani kakkupalasta ja viimeinen lätty tai kääretortun kappale oli usein varattu minulle. Kyllähän Päiville maistuu!

”Yllättävän sirot nilkat noin paksulla tytöllä.”

Olin hämmentynyt nimenomaan aikuisten käytöksestä. Toisten lasten ja nuorten läskihuuteluihin osasin vastata samalla mitalla, mutta aikuisille en uskaltanut. Ihmettelin, miksen kelpaa. Olin kuitenkin reipas ja iloinen, lauloin ja tanssin. Olin aktiivinen. Minua kummastutti vihjailut laihduttamisesta, olin kuitenkin vasta kasvuiässä. Miten itsekin isokokoiset aikuiset kokivat oikeudekseen arvostella minua? Koulussa puhuttiin suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvosta, minä koin olevani vain puoliksi hyväksytty.

”Olit kuulemma laihtunut, mutta näyttäishän tuota vielä tuossa olevan.”

Olen ollut lähes koko elämäni ylipainoinen. Läski ja plösö. Lukiovuosina käväisin normaalipainossa, rahat kun käytettiin aikalailla kaikkeen muuhun, kuin ruokaan. Koin ensimmäistä kertaa saavani myös vastakkaisen sukupuolen huomiota ulkonäköni takia. Entinen lihava hassu tyttö laskettiinkin yht’äkkiä viehättäväksi. Suorasanainen olin edelleen, pelotin ympäriltäni sekä miehiä että naisia suorasukaisuudellani. Ja nautin siitä.

”Ei meillä kyllä sinun koossasi ole yhtään hääpukua.”

Vakiintuminen ja elämän tasaantuminen toi kiloja takaisin. Olin taas se, joka mennessään lääkäriin valittamaan korvakipua, marssikin vastaanotolta ulos ravitsemusterapeutin lähete kainalossa. Äitiysneuvolakäynnit pelotti. Huijasin usein lukuja hieman alaspäin, ammattilaisille kun ei auttanut tarinat hitaasta aineenvaihdunnasta tai painavista luista. Käytin löysiä vaatteita ja nuhjaannuin kotona. Kokeilin pisteidenlaskua, kaalikeittokuureja ja syömättömyyttä. Selailin vaatekuvastoja ajatuksella ”sitku mä oon laiha”. Paino nousi ja laski. Ja toisinpäin. Tuijotin vain lukuja.

”Eräskin nainen laihtui useita kymmeniä kiloja syömällä erilaisia puuroja. Kokeile sinäkin!”

Neuvoja on sadellut aina. Loistavia tapoja laihduttaa. Saavuttaa normien mukainen ulkonäkö. Tulla hyväksytyksi. Ihan vaivihkaa vaan vinkkaan, että netissä on niitä erilaisia kiloklubeja. Oletko salilla käynyt? Uiminenhan on oikein hyvää liikuntaa. Sun kannattais noi karkit kyllä jättää syömättä. Naapurin Lissu laski kaloreita ja on nyt tikkulaiha. Lihavien tyyliin minäkin osoitin kahvihetkillä omaavani itsekurin ja jätin tarjotut leivokset syömättä. Tunsin suurta onnistumisen tunnetta.

”Upea nainenhan sinä olet!”

Yli kolmekymmentä vuotta paksuna. Itkua, harmia, itsetunto-ongelmia. Sanoja, jotka ovat jättäneet ikuiset jäljet. Arpia, jotka eivät lähde. Ajatuksia, joista ei pääse koskaan eroon. Vuodet ovat myös opettaneet. Jos voin itse hyvin, miksi olisin kellekään tilivelvollinen painostani. Omat kokemukset ovat saaneet myös varpailleen. Havainnoin lapsiani. Toivon, etteivät he joudu koskaan kokemaan vastaavaa. Tiedän, kuinka paljon ajattelemattomat sanat voivat satuttaa. Vaikka eihän niitä koskaan pahalla sanota. Ihan vaan vinkkinä parempaan elämään.

naama kirjaan 097

Olen edelleen pläski. Vähän enemmän, kuin viisi vuotta sitten, vähän vähemmän, kuin viime keväänä. Mulla on ihan hyvä olo. Ainahan voisin olla laihempi. Mulla vois olla pidemmät hiukset, kaarevammat ripset. Voisin olla seesteisempi, nauraa hiljempaa ja toisinaan pitää suuni myös kiinni. Mutta arvatkaa mitä? Mä en taida haluta. Tykkään elämästäni ja itsestäni liikaa juuri näin käyttääkseni energiaani kuureihin tai dieetteihin.

Se mitä mä nyt toivon tällä viestittäväni, on se, että ajatellaan kaikki ennen kuin päästetään niitä ihan hyvällä tarkoitettuja sammakoita suustamme. Lapset ja nuoret ovat niin vaikutuksille alttiita. Eikä ne unohda. Koitetaan me osaltamme antaa hyvä pohja tulevien sukupolvien itsetunnoille.

-Pläski-