Korkkarit kattoon!

En tiedä, jäikö menneestä viikosta paljon jälkipolville kerrottavaa. Tai ehkä sittenkin. Viikkoon mahtui kuitenkin se pitkään mielessä kytenyt irtisanoutuminen, jupinaa byrokratiasta, sitä nyt jo aika perinteistä ahdistusta, lähes sairaalloista väsymystä. Iltaisin olenkin maannut lähinnä kyljyksenä ja tuijottanut lasittunein katsein kattoon. Oikeesti kyllä pakotin itteni muutamana iltana lenkille, ihan vaan saadakseni raitista ilmaa. Kotityöt olen ohittanut olankohautuksella.

Lisäksi Facebookissa seuraavat tietävätkin, että blogia ollaan päivittelemässä. Ja koska kyseessä on just mun blogi, ei homma voi tietenkään mennä niinkuin elokuvissa. Sain kuitenkin luvan postata, joten ei auta kuin odotella. Onneks mulla on maailman paras ja sitoutunein koodari. Itsehän olisin viskannut koko roskan jo tunkiolle.

Olenkin nyt, itse itseäni tehostaen, sitä mieltä, että olen ehdottomasti ansainnut ”korkkarit kattoon ja ripsarit poskille” -henkisen rymyillan. Ilta alkaa jo iltapäivällä ministeritukkautumisella (ehkä, en oo varma vieläkään!) ja jatkuu ystävän kainalossa ja kuohuvan virratessa. Tiedossa siis luokatonta läppää, käkätystä ja ennennäkemättömiä muuveja paikalliskapakin tanssilattialla.

korkkis 010

Ai mitäkö nyt irtisanouduttuani teen? Se taitaa ansaita ihan oman postauksensa. Sen vaan sanon, että olen yhtä aikaa pirun peloissani ja järjettömän innostunut!

Nyt kuitenkin pyykit koneeseen ja pallopään tarkastelua. Ministeripolkka vaiko eikö?! Tuoreeltaan tilanteen pääsee varmaan näkemään iltapäivästä Instagramista. Iiiiik!

-Päivi-

Mainokset

Itku, potku ja raivari.

Luulette tietysti, että kerron jutun uhmaikäisen heittäytymisharjoituksista julkisella paikalla. Tällä kertaa kuitenkaan en. Kyseessä on mun ihan ikiomat itkut ja potkut.

Tämä loppuviikko ei juurikaan antanut, mutta otti kyllä. Jopa niissä määrin, että se lamautti ajatukset, tekemisen ja jopa jalat. Eilen tullessani kotiin olin täysin turta. Alakulo ryöpsähti itkuna ja vollottelin illan pussilakanani kulmaan naamioiden kaiken Vain elämää-liikutuksen piikkiin. Aamulla koitin raottaa silmiäni turpoluomien takaa hyvin johannesvirolaismaiseen tyyliin, mutta vasta puoliltapäivin taisin näyttää jokseenkin itseltäni. Siinä sitten lärvi turvoksissa kyselemään, että oliko plussakorttia ja tarviitko pussin. Olin varmaan helvetin reippaan näkönen.

Päättäessäni viikon kuudennen työpäivän lampsin kotiin ja sain kerrankin purettua vitutuksen johonkin järkevään ja siivosin raivolla kaatopaikkaa muistuttaneen keittiön. Jaksoin vaivata pizzataikinan ja avasin siiderin. Huomenna ajattelin pääosin nukkua.

kotikuvia elo-14 022

Ei siis mitään kovin nokkelaa tällä kertaa. Jos nyt koskaan. Mutta mä olen tunneasioissa vähän tällänen höyryjyrä ja mun on kamalan vaikea esittää muuta, jos harmittaa niin, että ohimoita pakottaa.

No, kohta elämä taas tasaantuu ja hommat rullailee normaalisti. Mutta nyt vielä avaan toisen sidukan ja masennun rauhassa. Kyllä elämä on joskus aika epäreilua!

-Päivi-

Kuvassa omenoita. Älkää kysykö.

Aivopierukerho

Mä jaksan aina vaan uudestaan yllättyä ihmisten pahansuopuudesta ja paskamaisuudesta. Katselen elämää helposti vähän ruusunpunaisten lasien läpi ja olen aika hyväuskoinen. Siis edelleen, tässä iässä. Haluaisin uskoa ihmisistä vain parasta, enkä millään haluaisi usein vielä pitkänkään ajan jälkeen myöntää, että jotkut vaan ovat vittupäitä. End of story.

Näitä saastuttajia on varmasti kaikki mahdolliset työpaikat, yhdistykset ja harrastusseurat täynnä. Ihmisiä, jotka myrkyttävät ilmapiirin systemaattisella läyhäämisellään, alistamalla ja nöyryyttämällä. Pyöräyttämällä puukkoa lapaluiden välissä heti, kun selkä on kääntynyt. Ehkä he toimivat jopa tiedostamattaan. Tai niin mä haluan uskoa. Vai onkohan tämä taas sitä mun sinisilmäisyyttä?

Mulle on aina suuri pettymys huomata jonkun ihmisen ilkeys. Koska haluaisin lapsenomaisesti, että kaikki voisivat olla kivoja toisilleen. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta toimeen on ainakin tultava. Jokainen on varmasti ilkeä joskus, se lienee luonnollista. Mutta systemaattista ilkeilyä, negatiivisuutta ja pahansuopuutta en vain jaksa ymmärtää. Selittäkään urpolle, jos tajuatte, miksi joku käyttäytyy tahallaan ikävästi.

Yksi tämän päivän paskan tyyssijoista tuntuu olevan juuri nämä blogit. Näitähän on viimeisten parin vuoden aikana syntynyt kuin sieniä sateella. Käsitellään sitten laihduttamista, muotia, lapsiperheen arkea tai sisustamista, aina on joku jota ärsyttää. Ja voi kuinka helppoa se onkaan kertoa myös blogin kirjoittajalle. Nimettömänä huutaa mitä mauttomampia ja ilkeämpiä asioita ihmiselle, joka on päättänyt rohkaistua avaamaan palan omaa elämäänsä muiden luettavaksi.

Koskaan en ole ymmärtänyt sitäkään, mitä tarkoitusta tuollainen huutelu palvelee. Nostaako se kommentoijan itsetuntoa, jos voi käydä haukkumassa jonkun vaatteet, kodin ja kirsikkana kakun päällä, lapset? Tuleeko ihan sankariolo, kun möläyttää raskauttaan hehkuvalle bloggarille toivovansa lapsen kuolemaa? Ja miten helkkarissa ylipäänsä joku luku- ja kirjoitustaitoinen tulee edes ajatelleeksi moista?

Mä olen päässyt vielä suht helpolla. Tottahan toki olen saanut lukea olevani läski (olipa hyvä kun kerroit, en ole itse huomannutkaan), huono vanhempi (ei käy kieltäminen) ja kirjoittavani paskoja juttuja (samaa mieltä). Kiitollinen olen siitä, ettei kukaan ole vielä päästänyt blogissani samankaltaisia aivopieruja, kuin herttaisen ja hyväsydämisen Kaksplus -kollegani Johannan blogissa. Voit käydä lukemassa Johannan ajatuksia aiheesta täältä.

naama kirjaan 116

Pidän itseäni, kaikesta hohhailustani huolimatta, aika vahvana ihmisenä. Itsetunnon kanssa on tekemistä, mutta helposti en anna itseäni lytätä. Koitan aina kääntää asiat huumoriksi ja viskata vastapallon. Mutta raja tulee vastaan jossain kohtaa. Ilo katoaa. Motivaatio kärsii. Ahdistaa. Oli kyseessä sitten blogi, harrastusporukka tai työpaikka, ilmapiiri on aivan ensiarvoisen tärkeä. Varsinkaan tällaiselle tunneihmiselle fiilis ei ole yhdentekevä asia.

Asialliselle palautteelle on mun mielestä aina paikkansa. Jos on aihetta sanoa jostain asiasta, niin pitää voida tehdä. Mutta tiedättekö mille muulle on mun mielestä paikkansa? Positiivisuudelle. Kiitokselle. Ravintolassa kyllä käydään lähes tarjoilijan päälle, jos pihvissä on liikaa pippuria, mutta loistavasta palvelusta tai erityisen herkullisesta pihvistä tuskin erikoisemmin kiitellään. Saattaa pian lipsahtaa leuhkuuden puolelle, sellainen kehujen saaminen.

Mitäkö sitten yritän tällä jäsentymättömällä tekstiharhailullani viestittää? No en tiedä! Vissiin sitä, että vituttaa kun joidenkin on pakko korottaa omaa jalustaansa lyttäämällä muita. Ihmetyttää, että ihmiskunta on täynnä pällejä. Harmittaa, että annan pikkusieluisten paskiaisten päästä ihoni alle.

Paljon voimasanoja, pahoittelen. Ensi kerralla sit taas hattaraa.

Ja vitut.

-Päivi-

Päiväni murm… Päivinä.

Huomenta! Tervetuloa mukaan päivääni!

Klo n. 7.20

HERÄTYS! Makuuhuoneen lämpötila muistuttaa jääkaappia, eikä peiton alta meinaa millään malttaa nousta. Koululaiset kolistelevat itselleen aamiaista, pienin tuhisee vielä autuaana sängyssään. Loikin peiton alta suoraan vaatteisiin ja keittiöön kahvinkeittoon.

puhelimesta 473

Klo n. 7.40

Muutama tiukka sananvaihto esikoisen kanssa iänikuisista ulkohousuista, ennen kuin hän lähtee talsimaan kohti koulua. Jokaisen aamun pelastava, lohduttavan lämmin kahvimukillinen nenän edessä, nenä peilin edessä. Lakkaa tukkaan, meikkiä naamaan, kahvia joka välissä.

puhelimesta 485

Klo n. 7.55

Pieninkin kikkarapää on saatu houkuteltua ylös. Hidasta heräilyä ja pukemista. Juu, meillä saa katsoa aamuisin pukiessa piirrettyjä. Halimista, hoputtamista, iltaohjelman kertailua. Miehen kanssa ehditään vaihtaa normaalisti kaksi sanaa aamuisin. Huomenta ja moi.

puhelimesta 487

Klo n.8.40

Mies tipauttaa työmatkallaan kuopuksen päiväkotiin aamupalalle, minä lähden kävelemään työmaata kohti samoihin aikoihin, kun poika starttaa koulumatkalleen. Luojalle kiitos lyhyistä työmatkoista!

puhelimesta 493

Klo 9.00

Työpisteen äärellä. Edessä taas uusi päivä kaksimielisten juttujen valtakunnassa. 😉

puhelimesta 496

Klo n. 12.30

Lounastauko. Tämä on yhä useammin vasta päivän ensimmäinen ateria. Yleensä käyn syömässä läheisessä lounaskahvilassa, tällä kertaa säästöbudjetin päivä; eines-intialainen ja raejuusto.

puhelimesta 535

Klo n. 17.55

Työpäivä alkaa olla pulkassa. Koneet kiinni ja eskimovaatetus päälle.

puhelimesta 511

Klo n. 18.15

Töistä lähden talsimaan suoraan teatterille. Puolen tunnin kävelyn aikana ehtii jäätyä niin nenänpää, kuin varpaatkin. Myönnettäköön, vaatetuksessa on parantamisen varaa.

puhelimesta 531

Klo n. 19.00

Alkukohtauksessa käyn pikapyrähtämässä lavalla, jonka jälkeen valmistaudun ”oikeaan” rooliini. Lavalla harjoitellaan kiivaasti. Repeilen katsomossa. Aivan vitipäistä sakkia!

puhelimesta 515

Klo n. 19.30

Rouva Debden alkaa olla valmiina lavalle. Niin on nättinä.

puhelimesta 549

Klo n. 21.15

Treeni saadaan suht kunnialla läpi ja talsin kotiin. Lapset ovat jo sängyissään, mutta onneksi vielä hereillä. Haleja, pusuja, hetki höpötyksiä ja hyvät yöt.

puhelimesta 559

Klo n. 21.55

Suihkunraikkaana. Nälättää ja väsyttää.

puhelimesta 553

Klo n. 22.20

Päivän toinen ateria sängyssä. (älkää kertoko lapsille!) Hetki Netflixiä, ennen kuin silmät lurpahtaa väkisin kiinni. Yleensä valot sammuvat viimeistään klo 23.30

Hyvää yötä.

puhelimesta 566

Ja aamulla kello soi klo 7.20…

—————————-

Normaalisti mä kyllä syön useammin. (vaikkei uskois, ku oon niin laiha 😀 ) Normaalisti ehdin viettää hieman aikaa lasten kanssa. Normaalisti teen jotain kotitöitäkin. Normaalisti ehtisin kirjoittaa blogiakin.

Mutta onneksi on välillä tätä ”epänormaaliakin”. Normaali kun on aina pidemmän päälle ihan pirullisen puuduttavaa.

Miltä teidän peruspäivänne näyttää?

-Päivi-

 

What a day!

Hulvattomat 12 tuntia rautakauppamukavaa tälle päivälle, mutta ei haittaa, kun se sai viettää näin mahtavassa seurassa! Tällaisten päivien avulla jaksaa taas painaa sitä tavallista arkea, oli niin virkistävää!

teuvonikorautia

niko ja naama

teuvo ja teippi

Ja hei, toi Teuvo on vielä pöllömpi ku mää!

Puss och kram, nyt mä vetäydyn yöpuulle.

-Päivi-

Emmä ehdi!

Ei siis mitään uutta auringon alla. Viikko on ollut aikamoista lentoa ja jatkuu vaan. Illanistujaista, häitä ja kuvauksia edeltävät paniikkisiivoukset vielä edessä ihan perusarjen lisäksi viikonlopun aikana. Sanomattakin siis selvää, että pientä stressiä ja ahdistusta meinaa ilmetä.

Ja pakko myöntää, että mitä enemmän alkavaa syysarkea ajattelen, sitä pelottavammalta se tuntuu. Jos kesäkin on töineen ja kotihommineen vienyt mehut jo tähän malliin, mitä mahtaakaan olla luvassa, kun arkikakku kuorrutetaan vielä kahdella koululaisella (ja läksyillä!), yhdellä päiväkoti-ikäisellä ja viiden ihmisen vapaa-ajan puuhilla. En käytä nyt turhaan termiä ”harrastus”, koska se lienee liioittelua. Mua ihan todella hirvittää!

Mutta just nyt mulla ei taida olla oikein aikaa ajatella sitäkään tarkemmin. Mun pitäisi parhaillaan olla laskemassa lampaita, eikä jaaritella täällä. Herätyskello soi armotta klo 5.40.

funny-mom-can-do-anything-quotes

Tyydyn siis vain toteamaan jo otsikonkin paljastaman faktan: mä en ehdi mitään! Siksi siis blogikin ihan hunningolla. Ensi viikolla pitäis helpottaa… ehkä? Eiku sittenhän alkaa koulu. Äh.

Koitetaan nyt jotain ehtiä kuitenkin! Edes nukkua. Öitä!

-Päivi-

(kuva täältä)

Tuulista.

Tuulee valtavasti. Jo kolmatta päivää. Eikä pelkästään ulkona, myös korvien välissä myrskyää niin että humisee. Ajatuksia olisi jakaa vaikka useampaankin päähän. Aika ja sen kuluminen mietityttää. Ainainen kiire ja jaksaminen pohdituttaa. Syksyn kuviot töineen, kouluineen ja harrastuksineen saavat pään pyörälle.

Mua kysyttiin taas sinne teatteriin. Tällä kertaa taisin vastata melkein myöntävästi. Mutta niin ihana kuin se ajatuksena onkin, mä vähän pelkään, ettei tämä pakka pysy kasassa, jos otan töiden lisäksi vielä niin aikaavievän harrastuksen. Ja onhan se ehkä aika itsekästäkin. Kai nyt olisi kuitenkin tärkeintä pitää huoli, että lapset selviää päiväkodista, koulusta ja harrastuksistaan. Ehdin mä varmaan sitten joskus. Taisi olla lopulta aika lapsellista ajatella, että ehtisin vielä tähän päälle jotain lisää. Kun nytkin tuntuu olevan vuorokaudessa liian vähän tunteja.

sunnuntaina 007

Kuva on räpsy iltapäivältä. Tuijotin ikkunasta ulos ajatuksissani. Siivota pitäis. Kuistin ikkunat pestä. Pätkäpojan huone viimeistellä.

Pah! Taidan näyttää kieltä kotihommille, avata karkkipussin ja katsoa leffan. Jospa hetkeksi unohtaisin murehtimisen.

-Päivi-

Kun ikävä iski.

Selailin tuossa eräs ilta väsähtäneenä työpäivän jälkeen omia vanhoja statuspäivityksiäni Facebookista. Älkää kysykö miksi, en varmaan saanut sohvalla maatessani itsestäni muuta irti. Hymähtelin vanhoille vitseille, naurahtelin keskusteluketjuille ja koin monta ”ainiin!” -hetkeä. Joulukuun kohdalla silmiin osui kuva Hilmasta, unelmasta, neljännestä lapsestani, josta jouduin luopumaan.

Tuli spontaani itku. Kamala ikävä. Se oli kuitenkin jotain, minkä olin itse luonut. Jännä, miten kaukaiselta tuo yrittäjyysaika nyt jälkeenpäin tuntuu. Ja vaikken itse yrittäjyyttä kaipaakaan, kauppaa kyllä kaipaan. Sitä mun ikiomaa juttua. Se oli niin mun. Ikioma.

Hilman lopettaminen oli aika kova paikka, vaikkakin ihan välttämätöntä. Haikeus iskee aina toisinaan, mutta tuskin silti päätökseni lopettamisesta olisi missään vaiheessa muuttunut. Tasaisesti kuukausittain tuleva palkka ja tietty määrä vapaata viikottain ovat tässä elämäntilanteessa kultaakin kalliimpia. Tai Hilmaa. Niin rakas ja tärkeä kuin se mulle olikin.

joulupuotia -12 005

joulupuotia -12 006

Olisinko sitten näin jälkikäteen tehnyt yrittäjänä jotain toisin? Ehkä ollut hieman vähemmän jääräpää. Enemmän ketku, suorempi ja röyhkeämpi. Mutta mä en olekaan synnynnäinen yrittäjä, heitäkin on. Mä tarvitsen kuitenkin elämään tietyn tasapaksun varmuuden vaikkapa nyt taloudellisissa asioissa. Olen liian mukavuudenhaluinen. Liikaa pää pilvissä.

Onneksi Hilmasta jäi käteen sentään vähän muutakin, kuin velkaa. Oivalluksia, ystäviä ja oppia. En siis yrittämistä näin jälkeenpäin kadu, vaikka toki ilman noita velkojakin pystyisin elämään… Edelleen kehotan kaikkia unelmoimaan ja yrittämään! Haaveet on tehty toteutettaviksi.

Ikäväkin helpottaa varmaan taas kohta. Elämä jatkuu. Jotain uutta mukavaa on varmasti vielä edessä, siihen on uskottava.

-Päivi-

Mikä maa, mikä valuutta?!

Tiedättekö sen tunteen, kun aloittaa uudessa työssä. Jännityksen, innon ja pelon tunteet sekoittuvat aikamoiseksi sekamelskaksi ensimmäisinä päivinä ja iltaisin olet väsyneempi kuin koskaan. Uusia asioita tulee hetkessä noin kaksituhatta ja vaikka kuinka yrittää muistaa, osata ja tajuta, ei ne vielä ensimmäisten päivien jälkeen mene kuin vettä vaan. Välillä tekee jo mieli kiljua, etten mää kyllä opi näitä koskaan ja juosta karkuun.
Onneksi joku fiksu aina noina hetkinä muistuttaa, että muutaman päivän jälkeen kai kenenkään ei oletetakaan vielä osaavan kaikkea. Niinhän se on. Pitää vaan muistaa ottaa rauhallisesti. Keskittyä. Kuukauden päästä sitä varmaan osaa jo jotain. Ainakin enemmän, kuin nyt.
Täällä totutellaan siis uuteen arkeen ja vähän uudenlaiseen rytmiin. Mutta ah, kuinka kivalta tuntuu viisipäiväinen työviikko ja työporukka. Ja varmaan se palkkakin, kunhan tilille rapsahtaa. 😉
Kuvissa brunssi kivan ystävän kanssa viime viikolta. Ihanan Kelorannan ihana Teija poikkesi aurinkoisena aamupäivänä kyläilemässä. Oli hurjan mukava pitkästä aikaa vaihtaa kuulumisia ihan rauhassa. Pitäis muutenkin tavata ystäviä useammin. Niin helposti vaan sekin arjen kiireiden keskellä unohtuu…
Mukavaa loppuviikkoa, ihanat!
-Päivi-

Uusi sivu.

Pakko myöntää, että nyt jännittää. Huomenna alkaa uusi elämä. Menen töihin, jollekin muulle. En ole enää itseni pomo, tehtävät on uusia, paikka on uusi, porukka on uusi. Jännittää, miten opin, sopeudun ja osaan olla. Vaikka toisaalta uskon ja tiedän, että kaikki menee hyvin. Meneehän..?
Onneksi sain tähän väliin muutaman viikon nollausajan. Myönnettäköön, että yhtään ikkunaa en pessyt, lastenhuonetta en järjestänyt, enkä ainoatakaan kirpparitavaraa hinnoitellut, mutta ehkä parempikin niin. On ollut aikaa prosessoida, tehdä surutyötä kaupan suhteen ja olla oikeasti ihan vaan itsensä seurassa. Viimeisten viikkojen aikana olen käynyt useammalla lounaalla ja kahveilla, kuin viimeisen puolentoista vuoden aikana yhteensä. Olen irrotellut yöelämässä ja levännyt. Tarvitsin nyt tuota kaikkea.
Vaikka jännittääkin, nyt tuntuu, että olen valmis kääntämään puhtaan sivun. Monta kokemusta rikkaampana ja toivottavasti piirun verran taitavampana.
Kuvissa orastavaa kevättä Uudessakaupungissa. Vaikka kevät tuntuu olevan myöhässä, helpottaa ajatella, että jo parin kuukauden päästä näissä kuvissa voisi kirmata ruskettuneita lomalaisia kesämekoissa. Ehkä siinä vaiheessa muakaan ei enää jännitä mennä töihin… 😉
Keväistä alkavaa viikkoa!
-Päivi-

*edit. Kaksplussan blogikisa loppuu huomenna. Jos et vielä ole muistanut käydä äänestämässä ja tykkäilemässä, ehdit sen vielä tehdä täällä.
Kiitos. 🙂