Mä jaksan aina vaan uudestaan yllättyä ihmisten pahansuopuudesta ja paskamaisuudesta. Katselen elämää helposti vähän ruusunpunaisten lasien läpi ja olen aika hyväuskoinen. Siis edelleen, tässä iässä. Haluaisin uskoa ihmisistä vain parasta, enkä millään haluaisi usein vielä pitkänkään ajan jälkeen myöntää, että jotkut vaan ovat vittupäitä. End of story.
Näitä saastuttajia on varmasti kaikki mahdolliset työpaikat, yhdistykset ja harrastusseurat täynnä. Ihmisiä, jotka myrkyttävät ilmapiirin systemaattisella läyhäämisellään, alistamalla ja nöyryyttämällä. Pyöräyttämällä puukkoa lapaluiden välissä heti, kun selkä on kääntynyt. Ehkä he toimivat jopa tiedostamattaan. Tai niin mä haluan uskoa. Vai onkohan tämä taas sitä mun sinisilmäisyyttä?
Mulle on aina suuri pettymys huomata jonkun ihmisen ilkeys. Koska haluaisin lapsenomaisesti, että kaikki voisivat olla kivoja toisilleen. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta toimeen on ainakin tultava. Jokainen on varmasti ilkeä joskus, se lienee luonnollista. Mutta systemaattista ilkeilyä, negatiivisuutta ja pahansuopuutta en vain jaksa ymmärtää. Selittäkään urpolle, jos tajuatte, miksi joku käyttäytyy tahallaan ikävästi.
Yksi tämän päivän paskan tyyssijoista tuntuu olevan juuri nämä blogit. Näitähän on viimeisten parin vuoden aikana syntynyt kuin sieniä sateella. Käsitellään sitten laihduttamista, muotia, lapsiperheen arkea tai sisustamista, aina on joku jota ärsyttää. Ja voi kuinka helppoa se onkaan kertoa myös blogin kirjoittajalle. Nimettömänä huutaa mitä mauttomampia ja ilkeämpiä asioita ihmiselle, joka on päättänyt rohkaistua avaamaan palan omaa elämäänsä muiden luettavaksi.
Koskaan en ole ymmärtänyt sitäkään, mitä tarkoitusta tuollainen huutelu palvelee. Nostaako se kommentoijan itsetuntoa, jos voi käydä haukkumassa jonkun vaatteet, kodin ja kirsikkana kakun päällä, lapset? Tuleeko ihan sankariolo, kun möläyttää raskauttaan hehkuvalle bloggarille toivovansa lapsen kuolemaa? Ja miten helkkarissa ylipäänsä joku luku- ja kirjoitustaitoinen tulee edes ajatelleeksi moista?
Mä olen päässyt vielä suht helpolla. Tottahan toki olen saanut lukea olevani läski (olipa hyvä kun kerroit, en ole itse huomannutkaan), huono vanhempi (ei käy kieltäminen) ja kirjoittavani paskoja juttuja (samaa mieltä). Kiitollinen olen siitä, ettei kukaan ole vielä päästänyt blogissani samankaltaisia aivopieruja, kuin herttaisen ja hyväsydämisen Kaksplus -kollegani Johannan blogissa. Voit käydä lukemassa Johannan ajatuksia aiheesta täältä.
Pidän itseäni, kaikesta hohhailustani huolimatta, aika vahvana ihmisenä. Itsetunnon kanssa on tekemistä, mutta helposti en anna itseäni lytätä. Koitan aina kääntää asiat huumoriksi ja viskata vastapallon. Mutta raja tulee vastaan jossain kohtaa. Ilo katoaa. Motivaatio kärsii. Ahdistaa. Oli kyseessä sitten blogi, harrastusporukka tai työpaikka, ilmapiiri on aivan ensiarvoisen tärkeä. Varsinkaan tällaiselle tunneihmiselle fiilis ei ole yhdentekevä asia.
Asialliselle palautteelle on mun mielestä aina paikkansa. Jos on aihetta sanoa jostain asiasta, niin pitää voida tehdä. Mutta tiedättekö mille muulle on mun mielestä paikkansa? Positiivisuudelle. Kiitokselle. Ravintolassa kyllä käydään lähes tarjoilijan päälle, jos pihvissä on liikaa pippuria, mutta loistavasta palvelusta tai erityisen herkullisesta pihvistä tuskin erikoisemmin kiitellään. Saattaa pian lipsahtaa leuhkuuden puolelle, sellainen kehujen saaminen.
Mitäkö sitten yritän tällä jäsentymättömällä tekstiharhailullani viestittää? No en tiedä! Vissiin sitä, että vituttaa kun joidenkin on pakko korottaa omaa jalustaansa lyttäämällä muita. Ihmetyttää, että ihmiskunta on täynnä pällejä. Harmittaa, että annan pikkusieluisten paskiaisten päästä ihoni alle.
Paljon voimasanoja, pahoittelen. Ensi kerralla sit taas hattaraa.
Ja vitut.
-Päivi-
nakit ja MUTSI 