”Koska mennään sinne puumarsun linnaan?”

Palataanpa hetkeksi ihanan Ahvenanmaan juhannusmaisemiin. Koko perhe muistelee reissua aivan erityisellä lämmöllä, ainoastaan liian lyhyt loma jäi harmittamaan. Niin paljon jäi vielä näkemättä, monta paikkaa vierailematta. Ahvenanmaa oli aivan ihanteellinen kohde pelkälle mökkilomallekin, mutta koska me ei oltu ennen päästy tuolla käymään, pari must-kohdetta oli tottakai ohjelmistossa.

Koska sekä Kastelholman linna laajoine piha-alueineen, että Bomarsundin (puumarsun) linnoitus sijaitsevat samalla suunnalla, päätimme suunnistaa kohti Sundia. Kun vielä matkan varrelle sattui osumaan Taffelin tehtaanmyymälä, oli päiväohjelma täysin selkeä.

Ilmeisesti itse tehdas oli juhannuksen ajan kiinni, sen verran hiljaista oli parkkialueella, mutta pieni factory shop palveli yli-innokkaita, juustonaksun kanssa poseeraavia turisteja. Täällä ei lapsetkaan arastelleet tehdä ostoksia, reipas myyjätär kun puhui myös suomea. Hinnoiltaan tehtaanmyymälä ei järin paljoa eronnut normimarketista, mutta muutamia hauskoja erikoisuuksia nappasimme matkaeväiksi. Perunalastujen ystäville mukava piipahduspaikka.

Kastelholman linna oli kaikkine opasteineen, pihoineen ja hauskoine yksityiskohtineen todella hieno. Kaupunkilaislapsia ilahdutti ensimmäisinä pihassa aidan takana asustelevat lampaat. Itse linnassa oli valtavasti nähtävää ja tutkittavaa. Onkaloita, käytäviä, kammioita. Pienemmät lapset osoittautuivat myös isosiskoaan uskaliaammiksi ja kiipesivät ihan linnan korkealle ”harjalle” asti. Ilma oli aika viileä ja tuuli tuiversi, mutta näkymät olivat upeat.

Sisällä linnassa lapset ryntäsivät heti vanhojen hattujen ja kypärien kimppuun. Minä tietenkin kipitin perässä hyssyttelemään ja torumaan, että mihinkään ei kosketa. Mutta nämä päähineet olivatkin nimenomaan kokeilua varten! Ja siitähän se riemu repesi. Oltiin vuorotellen ritaria ja linnanneitoa. Lapsista tämä oli erityisen hauskaa ja kyllä meitä vanhempiakin nauratti. Nämä toiminnalliset pisteet tällaisissa nähtävyyspaikoissa saavat meiltä ainakin ehdottomasti plussaa.

Itse linnan jälkeen käpyttelimme vielä samassa pihapiirissä sijaitsevaan Jan Karlsgårdeniin ja Vita Björnin pieneen kruununvankilaan, jossa on säilötty vankeja ihan jopa 1975-luvulle asti. (jos muistan oikein…) Vankila oli pieni ja erityisen pysäyttävää on ajatella, että vanginvartija perheineen on asunut saman rakennuksen toisessa päässä, vain pienen seinän päässä vankikopeista. Hyrrrr.

Ulkoilmamuseo Jan Karlsgården esittelee taas tyypillisen ahvenanmaalaisen pihapiirin 1700-1800 -luvulta. Rakennukset on siirretty paikalle eri puolilta Ahvenanmaata. Tiluksilla sijaitsee myös kahvila, ravintola ja pieni museokauppa. Jos säät olisivat sattuneet suosimaan, rannassa olisi saattanut myös päästä uimaan. Vähän harmitti, kun oltiin liikkeellä jo kovin aikaisin, juhannusaattona illemmalla kun Jan Karlsgårdenissa olisi nostettu oma juhannussalko ja ohjelmaakin olisi ollut. Vaikka tämä nyt näkemättä jäikin, suosittelen tätä ulkoilmakohdetta ehdottomasti linnassa kävijöille. Kiva piknik-paikka.

Lipun pystyi ostamaan pelkästään itse linnaan tai vankilaan, tai molempiin. Ulkoilmamuseoon sisäänpääsy on vapaa ja siellä järjestetäänkin mitä ilmeisimmin paljon erilaisia tapahtumia, konsertteja, esityksiä ja muuta.

Useamman tunnin kiertelyn jälkeen lapset, ja varsinkin poika, oli sitä mieltä, että olisi edettävä jo pikkuhiljaa katsomaan sitä puumarsua. Jouduttiin muutaman kerran selittämään, ettei kannata pettyä, jos linnoituksen edessä ei näy miekalla sonnustautunutta puista marsua, nimi kun vain kuulosti siltä ja olikin oikeasti Bomarsund.

Hieman yllätyksenä tuli, kuinka laaja tuo linnoituksen alue lopulta oli. Ja myönnettäköön, väsähtäneinä pitkästä kiertämisestä edellisessä paikassa, oikaistiin vähän… Kierreltiin ensimmäisillä raunioilla, mutta aika pian suunnattiin vieressä olevalle kioskille jätskiostoksille. Ilmeisesti kyseisen kylän juhannussalko oli juuri nostettu, väkeä kun oli paikalle tultaessa kovasti paljon salon ympärillä kahvittelemassa. Koristelu ja nosto missattiin siis taas, mutta nähtiinpä edes itse salko!

Jätskien jälkeen päätettiin suunnata takaisin mökille. Takapenkkiläiset vaikuttivat väsähtäneiltä ja nälkäisiltä ja vaativat päästä uimaan mökille, hyiseen meriveteen. Ajeltiin siis takaisin, lämmitettiin sekä sauna, että grilli ja nautiskeltiin valoisasta juhannusaatosta ihanan mökkimme suojissa.

Loma oli todella mitä parahin yhdistelmä täydellisen huoletonta mökkeilyä ja paikallista nähtävää. Ja voi vitsi, että näiden kuvien plärääminen herättää matkakuumeen taas… Ihana, ihana Oolanti.

-Päivi-

Yhteistyössä:

15 minutes of fame

Kuten Facebookin ja Instagramin kautta Uskolaa seurailevat jo tietävätkin, meillä oli eilen vähän jännempi päivä. Menin taas lupautumaan ”kun kysyttiin” ja muutaman kerran kyllä ehdin päivän aikana tulla katumapäällekin. Pakkoko sitä aina on joka paikkaan tunkea, kun helpommallakin pääsisi?

Uskolan portille pysähtyi alkuillasta kuvausryhmä. Ja kuulkaa ihan televiisiosta! Mä en normaalisti ihan hurjasti tälläsiä juttuja jännitä, koska ne menee omalla painollaan, enkä mä kuitenkaan osaa olla muuta kuin oma itseni, mutta nyt on pakko myöntää, että kun sovittu ajankohta läheni, kutina kitalaessa paljasti että nyt on Päivillä paniikki!

Kuitenkin, kun kuvausryhmä sitten pamahti pihaan etunenässään stand up-koomikko Niko Kivelä, jää murtui aikalailla välittömästi. Hulvatonta menoa ja rentoa höpöttelyä tallentui porukan visiitistä. Ihan niinku mä oikeesti siitä mitään muistaisin. Mutta luulisin ainakin. Heh.

Kyse on Ylen laajemmasta ensi kesän tv-prokkiksesta, jossa esitellään tarkemmin muutamia pieniä rannikkokaupunkeja. Joku oli ilmiantanut minut (kuka se oli?!) ja kilauttelivat, josko haluaisin olla mukana. Tunnetusti kun en vastaa juuri mihinkään ei, olin messissä oitis!

Telkkariruutujen ääressä kannattaa siis olla vuoden päästä heinäkuussa. Juu, kerron sit tarkemmin, koska. Mutta hitsit, että elämä on välillä kyllä aika jännää. Niko Kivelä kävi meillä kahvilla! Hihihihih! 😀

Sen verran olin vissiin kuitenkin kipsissä, etten tajunnu ottaa Nikon kanssa edes julkkis-selfietä, damn! Muutenkin kaikki kuvat on ajalta ennen kuvausta. Mutta ei se mitään. Nautin siitäkin, että on edes hetken ollu siistiä.

Kaiken jännityksen ja valmistelun jälkeen laukesikin sitten oikein kunnon kesäflunssa. Finrexin ja nenäliinapaketti kainalossa menee siis tämä sunnuntai. No, saapahan luvalla olla tekemättä mitään.

-Päivi-

PYSY KÄRRYILLÄ! Seuraa Uskolaa Facebookissa, Instagramissa, Twitterissä ja Bloglovinissa.

Mikä mää sit oon?

Bloggaaminen. Meidän bloggareiden lempiaihe. Nousee tapetille aina toisinaan, koska mainonnan, koska jonkun muun asian takia. Meitähän on täällä blogimaailmassa kuin siipikusiaisia. Erilaisia portaaleja on syntynyt viime vuosina yhä enemmän, on yksittäisiä blogeja ja rinkejä, aikakauslehtien blogimaailmat ja nykyhetkellä ihan jopa työkseen bloggaavia ihmisiä on jo Suomessakin.

Blogiyhteistöistä ollaan montaa mieltä. Monet näkevät punaista bloggaajien esitellessä tai arvioidessa erilaisia uutuustuotteita, jotka ovat saaneet, kyllä, blogin kautta ilmaiseksi. Toiset ottavat mielellään vastaan vinkkejä ja ale-koodeja uutuuksiin liittyen. Uskoisin, tai ainakin haluan uskoa, että pelkkiä mainoksia bloggaamalla ei kovin pitkälle suosiossa pötkitä. Erilaiset arvonnat ja uutuudet palvelevat sekä kirjoittajaa, että lukijaa toisinaan, kunhan blogin pääpaino on jossain muualla. Eihän naistenlehtiäkään kukaan lukisi, jos niissä olisi ainoastaan mainoksia, eikä lainkaan oikeaa sisältöä.

Jos oikein olen haistellut, useimpia lukijoita ärsyttää nimenomaan bloggaajien saama ilmainen tavara, ei niinkään mahdolliset rahalliset palkkiot, joita kirjoittajat saavat. Mikä on tavallaan hyvin ymmärrettävääkin. Nuo blogin kautta saadut tuotteet tuodaan usein ihan siihen lukijan iholle, niistä kirjoitetaan ja niitä kuvataan. Helpostihan sitä ajattelee, että tuonkin tyrkyn saama saippua on nyt minun kylppäristäni pois.

Itseäni ei kirjoittajien saamat tuotteet niinkään haittaa, ei siksi, että niitä itse juurikaan saisin, vaan koska tiedän, kuinka paljon bloggaaminen vaatii aikaa ja vaivaakin. Blogi ei päivity itsestään, kuvia harvoin klikataan kamerasta suoraan postaukseen, eikä aiheita aina tupsahtele mieleen juuri sillä hetkellä, kun kirjoittamiseen aikaa olisi.

Itse en missään nimessä edes hätyyttele suosituimpien bloggareiden lukijamääriä, saati tuloja. Vaikka olen onnekkaasti päässyt kirjoittamaan tänne Kaksplussaan, se ei automaattisesti tarkoita mitään suihkuseurapiirejä tai jatkuvia postilaatikon kolahduksia ilmaisten tavaroiden muodossa. Pienen palkkion saan kuukausittain, silläkin rahalla ostetaan yhteiseen pöytäämme leipää ja maitoa, ihan niinkuin päivätyöni palkallakin.

Usein pidemmillä vapailla ja lomilla saan aina puuskan nostaa blogini tasoa ja lukijamääriä. Yht’äkkiä juttu luistaa ja mietin mielessäni, miten en muka arkisin saa kirjoitettua yhtä usein. Kunnes tulee se arki ja muistan. Täysi työpäivä, lapset, ruokakaupat ja pyykit. Siksi en.

Helppohan se on aina sanoa, että jos vaan olisi aikaa, ni kyllähän minäkin. Mutta onhan se osittain tottakin. Valitettavasti tämä taitaa olla asia, joka minun on vaan hyväksyttävä. Näin harvakseltaan postaava bloggaaja ei nouse lukijalistoissa tietyn pisteen yli, jos ei keksi jotain todella äärimmäistä. Olen yrittänyt pitää yllä sellaista vähintään kolmen viikkopostauksen tahtia, enkä sitä varmaan kovin helpolla pääse tässä elämäntilanteessa ylittämään. Mikä harmittaa tietenkin.

Toisinaan myönnän miettiväni myös sitä, onko tämä perheblogimaailma paras mahdollinen minulle. Kirjoitanhan minä toki perheblogia siinä mielessä, että mulla on perhe. Joka nykyään vähemmän enää esiintyy kasvoineen blogissa. Ja tuskin tulevat sitä tulevaisuudessakaan sen enempää tekemään. Naapuriblogeissa kasvatellaan sekä vatsoja, että taaperoita, siinä missä meillä taas aletaan kasvatella pikkuhiljaa finnejä ja kainalokarvoja.

Pohdin myös, onko tämä esteettisesti se ympäristö, joka on Uskolan kaltaiselle blogille paras. Ja ylipäänsä sitä, mikä sitten on ”Uskolan kaltainen blogi”. Olenko mä perhebloggaaja, mutsibloggaaja, vai mikä? Muotiblogi nyt ei ainakaan. Pelkkä sisustusblogikin vähenevässä määrin. Leivotaan me joo, mutta ei koko ajan. Käsitöitä ei tehdä lainkaan. Valitan ja pohdiskelen kyllä aika paljon. Vai olisko tämä sellanen muodikas lifestyle-blogi? Ylipainoinen kolmen lapsen äiti tasapainoilee rautakaupan, pyykkivuoren ja pään hajoamisen välissä? Omanlaistaan stailia kai sekin.

Multa aina joskus kysytään, että mistä mä täällä sitten kirjoitan. En oikein tyhjentävästi osaa vastata. Mutta pitäiskö? Olisiko selkeämpää, jos blogilla olisi joku tietty aihe, jonka ympärille se rakentuisi? Useimmissa blogeissa se taitaa olla nimenomaan kirjoittaja itse. Siinä vaiheessa on itsensä uskallettava laittaa likoon täysin ja kokonaan, niin hyvässä kuin pahassa. Uskallettava olla pinnallinen ja ärsyttää. Omata paksu nahka ja oltava välittämättä niskaan satavasta paskasta.

Uskallanko pyöräyttää blogin vielä yhden kierroksen enemmän itseni ympäri, sitä en tiedä. Olen kuitenkin pohjimmiltani hyvin varsinais-suomalainen ja häpeilen täällä blogissa itseni julkituomista ehkä liikaakin. Ja uskokaa pois, kyllä mulle tästä kuittaillaan nyt jo. Täällä on pienet piirit ja tälläistä itsensä esittelyä pidetään turhamaisena ja omahyväisenä. Ehkä olen siksi pitänyt vielä jonkun tietyn rajan. On nimittäin jo nyt hyvin hämmentävää liisteriä myydessä kohdata blogini lukija. Mutta silti tosi kivaa myös. Musta on hauskaa, kun tervehditte. Ihana tavata kasvotusten ihmisiä, joille kirjoitan.

 Mutta että mikä mää oon? Tai mikä mun pitäis olla? Sanokaa te!

-Päivi-

Suomi tänään.

Vuosi 2014. Sivistysvaltiossa ja lintukodossa, meidän Suomessamme. Valtiossa, jossa koulutusjärjestelmä on huippuluokkaa, teknologia-osaamisen edelläkävijämaassa, jossa meistä pidetään huolta mm. sosiaaliturvan muodossa. Mielellään kutsumme itseämme esimerkillisiksi mitä tasa-arvoon tulee, onhan naisilla ollut äänioikeus jo yli sata vuotta ja ensimmäinen naispresidenttikin sai istua täydet kaksi kautta. Eläköön!

Yksi piikki hyvinvoivan Suomemme lihassa tuntuu pysyvän silti vuodesta toiseen. Ne homot. Nuo väärineläjät, perverssit hullut, jotka ovat vain yhden askeleen päässä maailmanvalloituksesta. Tälle vähemmistölle kun antaa pikkusormen, ne levittävät pian aidsinsa meidänkin lapsiin ja kohta naapurin huru-ukkokin haluaa harrastaa seksiä vuohensa kanssa.

Tällä tasolla keskustelu on tuntunut olevan monilta osin tasa-arvoisen avioliittolain tiimoilta. Vastustetaan, koska pelätään. Ja kun yhtään järkevää perustelua ei mielipiteelle löydy, argumentit ovat helposti yhtä naurettavia, kuin tuossa yllä kirjoitin. Ja ei, Raamattu ei ole minusta mikään perustelu sen enempää, kuin vaikka Kalevalakaan. En tiedä, oliko pelko läsnä tänään eduskunnan lakivaliokunnassa, kun tasa-arvoisesta avioliittolaista äänestettiin. Järki ei ainakaan ollut. Aloite hylättiin, 166 851 allekirjoitusta adressissa hylättiin, kansan tahto hylättiin. 10 ääntä valiokunnassa riitti.

Minua, kolmekymppistä työssäkäyvää heteroa perheenäitiä tämä surettaa. Toivoisin, että lapseni saisivat kasvaa tasa-arvoisessa Suomessa, rakastaa ketä haluavat, elää vapaasti ja mennä naimisiin sen ihmisen kanssa, jota rakastavat. Haluan kasvattaa heidät suvaitsevaisiksi, opettaa että kaikki ovat samalla viivalla ulkonäöstä, taustasta tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Mutta miten ihmeessä selitän heille sen, että kaikkien mielestä ihmiset eivät ole saman arvoisia?

Ei asia tietenkään tähän jää. Taistelu tasa-arvon puolesta jatkuu varmasti. Minut tämä kuitenkin sai ymmälleni, turhautuneeksi ja surulliseksi.

Miten kahden ihmisen välinen rakkaus voi koskaan olla väärin?

-Päivi-

(kuva lainattu nyt.fi)

”Onko Ahvenanmaalla haita?”

Hej! Loistava koko perheen juhannusretki Ahvenanmaalla on nyt ohi. Haikein mielin kerättiin eilen kimpsumme mökin uumenista ja suunnattiin kotiin. Arki alkoi heti tänään aamulla; meidän vanhempien lomat on tähän hetkeen ohi, joten edessä oli paluu sorvin ääreen ja pienimmällä päiväkotiarkeen. Mutta muistellaan kuitenkin vielä hetki Ahvenanmaan suloista suvea ja yhteistä juhannuslomaa.

Torstaina startattiin matkaan heti aamutuimaan, kohti Turun satamaa. Opelin perä lähes viisti maata, ei siksi että minä olisin istunut takapenkillä, vaan koska tavaraa otettiin mukaan oikein reilulla kädellä. Olihan mukana auto. Auton ajaminen laivaan olikin meille vanhemmille varmaan yhtä jännä hetki, kuin lapsille… Ihan apostolin kyydein kun ollaan ennen laivaan putkea pitkin kävelty. Vaikka eipä siinä jännittämistä olisi juurikaan ollut, melko taikuri saa olla, jos auton kyytiin jotenkin väärin saa. Ohjeet olivat varsin selkeät ja kulku jouhevaa.

Laivalla meillä oli käytössä oma hytti, mikä oli ihan mukava hengähdyspaikka, vaikkei tuolle matkalle näin isojen lasten kanssa välttämätön. Lähinnä ekat karkkiostokset käytiin vippaamassa hyttiin välillä, muutoin hengailtiin laivan leikki- ja pelihuoneissa ja kahvilassa. Amorellan aamulähtö oli ihanan rauhallinen, leikkihuoneissa oli tilaa, pelaamaan ei joutunut jonottamaan tuntia ja ruokailemaankin pääsi pöydän ääreen. Tätä kaikkea tosin osasi arvostaa vasta paluumatkalla uuden ja uljaan Viking Gracen kyydissä. Nyt toisen kerran kyseisellä aluksella käyneenä kiteyttäisin äkkiseltään näin: bilelaivana mainio, perhematkalle onneton. Purtilo oli aivan ääriään myöden täynnä, eikä meinattu löytää paikkaa sen enempää leikkipaikoilta, ravintoloista, kuin käytävien istumapaikoiltakaan. Leikkihuoneita oli kaksi (0-6v ja isommat), sekä erikseen teinien mesta, jossa oli pelit, leffat ja rensselit. Ja kaikki eri kerroksissa! Me nyt vielä pärjättiin näiden 11, 8 ja 6 -vee muksujen kanssa, mutta luulisin, että esimerkiksi ekaluokkalaisen ja taaperon kanssa matkatessa voi tulla tenkkapoo. Ja voihan toki olla, että mökillä omassa rauhassa vietetyt kolme päivää korostivat sitä jokseenkin kaoottisen ahdistavaa tunnelmaa, joka Gracella vallitsi. Mutta jos siis nyt ihan perinteistä miniristeilyä olisin perheelle varaamassa, luottaisin vanhempiin punaisiin laivoihin. Yllätyksenä ja pyytämättä.

Iltapäivällä saavuimme sateiseen Maarianhaminaan. Pikaisesti kävimme moikkaamassa porukkaa Visit Ålandin toimistolla, jonka jälkeen ajoimmekin suoraan n. 8 km:n päähän Jomalaan mökillemme. Ja pihkaannuttiin saman tien!

Kuvissa pieneltä, tavanomaiselta hirsitölliltä näyttänyt mökki olikin paljon avarampi ja ihanampi, kuin olimme osanneet kuvitella. Takassa loimusi valkea, kun mökkien isäntä, ihana Börje otti meidät vastaan ja esitteli mökin tiluksineen. Enkä kyllä keksi ainuttakaan asiaa, joka olisi jäänyt täydelliseltä mökkilomalta puuttumaan! Itse mökissä oli kolme makuuhuonetta, keittiö ja yhdistetty olo- ja ruokailutila, kylppäri ja sauna, iso terassi ja valtava piha. Oma ranta veneineen. Ruoanlaittoa varten löytyi kaikki emmeet, itse ruokia lukuunottamatta tietenkin. Varustukseen kuului myös perusmausteet, kahvit ja teet, leivinpaperit ja kelmut. Ilahduttavasti myös Wi-Fi oli mahdollista saada mökkiin. Samaan hintaan saatiin myös lemmikkejä; joutsenperhe asusteli rannassamme koko reissun ajan.

Kun mökin varustus oli tsekattu, olikin lähdettävä ruokakauppaan. Automaattisesti suuntasimme Maarianhaminan keskustaan, osittain siitäkin syystä, että lapset olivat säästäneet reissua varten rahaa ja tahtoivat lelukauppaan. Mielellään heti ja välittömästi. Vinhan etsimisen jälkeen löysimme keskustasta lelukaupan kauppakeskus Zeipelsistä ja ruokaostoksille päädyimme K-Supermarket Mathikseen. Seuraavana päivänä, kun lähdimme ajelemaan kaupungista poispäin, vastaan tuli isompi ostoskeskus Maxinge ja huomattavasti paremmin varusteltu K-Supermarket Kantarellen, mutta saatiin toki kaikki tarpeellinen keskustastakin. Vinkiksi kuitenkin matkaa suunnitteleville, että isommat ostokset kannattaa ehkä käydä tekemässä kaupungin laitamilla.

Mökkiin palatessa napsautettiin sauna päälle, syötiin, uitiin ja saunottiin. Istuskeltiin kirkastuvassa kesäillassa ja ihailtiin paikan kauneutta. Nautiskeltiin yhdessäolosta. Lapsetkin rakastuivat paikkaan niin täydellisesti, että alkoivat kutsua sitä heti kodikseen. Ja vaativat jo uutta reissua ensi kesäksi. Ehdottomasti samaan mökkiin.

Näitä Kungsnäsin mökkejä on rannalla kolme, jokainen omassa rauhassaan, omalla rannalla, lisää infoa löydät täältä. Me yövyimme keskimmäisessä ja tilaa oli viidelle hengelle ruhtinaallisesti. Suosittelen täysin varauksetta näitä mökkejä, jos mökkiloma Ahvenanmaalla kiinnostaa. Oltais mieluusti jääty vielä vaikka viikoksi. Vinkkinä vielä; Börje ei puhu suomea, mutta auttavallakin ruotsilla pärjää mainiosti. Mulla oli onneks mukana mieheni ”luin yliopistossa pohjoismaisia kieliä”, joten mä sain rauhassa tyytyä kiittelemään ja ihastelemaan kaikilla muistamillani superlatiiveilla.

Majoittumiseen en olisi siis voinut toivoa mitään enempää ja kuten ehkä tekstistä huokuu, jätettiin koko perhe pieni pala sydämistämme Önningebyhyn, Börjen ihanaan mökkiin. Mietin jo salaa jopa joulunviettoa tuolla…

Mutta jottei mene ihan yli tämä heruttelu, jatketaan Affenanmaan juttuja enemmän erillisessä postauksessa. (jollainen mulla on vielä Riiastakin tekemättä… mihin tää aika menee?!) Ensi kerralla vinkkailen siis enemmän Ahvenanmaan tekemisiä ja kokemuksia lapsiperheen näkökulmasta.

Ja ainiin, ei nähty yhtään haita. Eikä ahvenoita.

Mut hei, mites teidän juhannukset meni? 🙂

-Päivi-

Yhteistyössä:

Juhannusterveiset!

Hälsningar från Åland! Aikaisin aamulla kotoa startattiin ja Ville Vikingin kainalon kautta saavuttiin iltapäivällä tänne Jomalaan mökille. Ollaan aivan pöllämystyneitä, kuinka ihana paikka tämä on. Lapset pyöri ensimmäisen tunnin ympyrää sateessa, eikä puheripulista ole meinannut tulla loppua. Täällä on aika onnellinen ja irtaantunut olo.

Pakollisten ostosten lisäksi ollaan ehditty jo puhella sitä toista kotimaista, saunoa, uida (kylmää!!!), herkutella, ihastella joutsenperhettä ja ennen kaikkea olla yhdessä. Lapset eivät lakkaa ihastelemasta paikkaa ja ilakoimasta yhdessäoloa. Mikä saa äidissä aikaan ristiriitaisen fiiliksen syyllisyyttä ja onnea.

Muksut peiteltiin jo unille, me vanhukset istutaan vielä futiksen äärellä. (juu-u, minäkin!) Huomenna lähdetään kiertämään Ahvenanmaata enemmän ja toivottavasti päästään näkemään muutama juhannussalkokin.

Näiden tunnelmien myötä haluan toivottaa kaikille oikein Ihanaa Juhannusta!  Palaan tarkempiin reissukuulumisiin viimeistään jussin jälkeen, jos en malta täältä mökistä iltaisin kirjoitella. Koitan nyt kuitenkin pääasiassa nauttia tästä yhteisestä arjesta irtaantumisesta.

Puss och kram!

-Päivi-

Yhteistyössä:

Vieraissa

Lähes koko maailma taitaa vahdata parhaillaan jalkapalloa. Nyt ja koko tulevan kuukauden ajan. Itse viihdyn enemmänkin siellä futisleski-osastolla ihan omasta tahdostani, en nimittäin ole tästä pallopelistä ymmärtänyt koskaan mitään. Liian hidastempoista ja tylsää, ehkä enemmänkin minua fiksumpien ihmisten laji.

Ennakoin tulevia yksinäisiä hetkiä lampsimalla turvapaikkaani kirjastoon. Lainasin pinon lukemista, noissa ryppyisissä divarintuoksuisissa kirjoissa on jotain lohdullista ja ihanaa, kaikuja lapsuudesta. Leppeän lämpöiset rantapäivät, sateiset illat kynttilänvalossa… kesä ja kirjat vaan kuuluvat yhteen.

Olen aikamoinen kirjahöppänä ja helposti hurahdankin johonkin tiettyyn kirjallisuuden lajiin tai jonkun kirjoittajan tyyliin. Mulla oli monta vuotta kestävä dekkariaika, jonka huomasin olevan auttamatta ohi kuukausi sitten, kun vastoin kaikkia periaatteitani jätin yhden Mari Jungstedtin kesken. Jostain syystä dekkarimaailma tuntui lapselliselta ja kerronta liian suoralta ja simppeliltä. Kaipaan selvästi nyt lukemiselta enemmän haastetta, ajateltavaa, suurempia teemoja. Edelleen huomaan kirjastossa hylkääväni historialliset teemat, eikä esasaaris-henkinen filosofointikaan kiinnosta, mutta ehkä kaipaan tematiikaltaan hieman realistisempaa luettavaa. Kauniisti kirjoitettuna, kuitenkin.

Olen aina kamppaillut itseni kanssa siitä, saako kirjan jättää kesken. Tuntenut huonoa omaatuntoa, jos joku teos ei vaan nappaa. Kun sen on kuitenkin sydänverellään joku kirjoittanut. Mikä minä sitten olen sanomaan, että enminätämmöstäpaskaalue. Siksi olen aina pyrkinyt lukemaan aloittamani kirjat loppuun. Ja nimenomaan aloitusjärjestyksessä.

Sama pätee kirjojen ”ristiinlukemiseen”. En ole oikein koskaan antanut itselleni lupaa aloittaa uutta kirjaa, jos edellinen on kesken. Sehän tuntuu ihan syrjähypyltä, kuin kävisi vieraissa! Salaa kurkkaisi, jos joku toinen tarina olisikin kiehtovampi, mielenkiintoisempi, tuoreempi.

Jouduin jokunen kuukausi sitten tälläisen hurjan viettely-yrityksen kohteeksi. Yöpöydälläni oli kesken Toni Morrisonin hieno Sinisimmät silmät. Käväisin kuitenkin kirjastossa palauttamassa jonkun dvd:n ja eksyin samalla haahuilemaan hyllyjen väliin. Kotona olinkin yht’äkkiä tilanteessa, jossa sekä Anna-Leena Härkösen Takanapuhumisen taito ja Laura Saven Paljain jaloin polttelivat silmiäni. Teki mieli hylätä Morrison ja ahmaista uudet kirjat siltä istumalta!

Onneksi pidin vanhanaikaisena kiinni lapsellisesta periaatteestani. Sinisimmät silmät oli kirja joka luikerteli vähitellen ihon alle ja jäi mielen syövereihin kalvamaan. Sitä kunnon kirjalta juuri kaipaan. Hyvän kirjan jälkeen on hetken tyhjä olo. Tuntuu, että on pidettävä tauko, annettava kirjalle tilaa ja aikaa, eikä tahria sen muistoa aloittamalla heti seuraavaa. Myönnän, että useinkaan en malta. Mutta hyvän kirjan tunnistaa kyllä siitäkin, että uuden kirjan keskenkin se vielä muistuttaa itsestään. Jättää pohdittavaa.

No, sen verran olen nyt tätä omaa lukunatsismiani löysännyt, että sallin itseni jättää kirjan kesken, jos se ei kerta kaikkiaan sykähdytä tai tunnu antavan mitään. Jungstedtille kävi juuri niin. Ehkä se dekkariaikakin vielä tulee. Mutta se ei ole nyt.

Muutama äskettäin luettu suositus tähän loppuun vielä!

Laura Save: Paljain jaloin

– nuori nainen, äiti, puoliso sairastuu syöpään. Tosielämän kamppailua seurataan päiväkirjamaisesti päivä päivältä. Koskettava, raju, kaunis. Pistää miettimään.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

– pieni musta tyttö tahtoo Shirley Templen siniset silmät, jotka tekisivät hänestäkin kauniin. Kerronta on pikkutarkan maalailevaa, tarina on raju ja kirja jää todella mieleen.

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

– omanlaisensa, hienosti rakennettu sukutarina, jonka alkulähteet ovat kymmenien vuosien takana, ajassa jolloin synnytyksen jälkeistä masennusta ei vielä tunnettu tai tunnustettu. Kirja, jossa kaikki ihmiskohtalot kietoutuvat toisiinsa vielä pitkänkin ajan jälkeen. Hieno, hieno teos. Lukekaa.

Anna-Leena Härkönen: Takanapuhumisen taito

– Härkönen on tiukka ja rohkea mimmi, joka ei pelkää kutsua vittupäitä vittupäiksi. Jälleen kerran Härkösmäisen oivaltavia havaintoja arjesta, elämästä, kaikesta. Nopealukuinen kirja, joka pisti kerta toisensa jälkeen nyökyttelemään: joo-o, just noinhan se on!

Seré Prince Halverson: Äidinrakkaus

– kertomus perheestä, joka menettää traagisesti isän ja puolison. Äitipuolesta, joka on kiintynyt lapsiin ja rakastaa heitä ominaan ja äidistä, joka ilmestyy vuosien jälkeen peräämään oikeuksiaan. Vähän suoraan ja ennalta-arvattavasti (amerikkalaisittain) kirjoitettu, mutta ahmin kirjan hyvällä halulla ja piru vie, itkinkin!

————————-

Tuli näistä mieleen, olisikohan ihan pöllö ajatus, jos listaisin tuonne sivupalkkiin näitä omia lukemisiani, siis lähinnä kirjoja, joista pidin ja joita suosittelisin eteenpäin? Voisin sitä aina päivittää, kun olen lukenut jotain uutta mielenkiintoista tai muistan jonkun hyvän lukukokemuksen. Pidempiä arvosteluja ei sivupalkkiin viitsi kirjoitella, mutta jos vaikka yksinkertaisesti laittaisin kirjan perään oman tähtiluokituksen, vaikka 1-5. Miltä kuulostaisi? Itse ainakin kaipailisin usein kirjastoreissuilla tällaista simppeliä listaa, kirjablogeja on siellä hyllyjen välissä niin työlästä alkaa sen tarkemmin kahlata läpi.

Ai niin, Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on mulla varauksessa kirjastossa, aikamoinen jono taisikin olla. Olen tuosta kirjasta kuullut lähes yksinomaan ylistäviä mielipiteitä. Oletteko lukeneet? Tykkäsittekö?

Niin ja kuten aina, kirjapostausten kommentteihin toivon lisää ja lisää ja lisää kirjasuosituksia! Mikä kirja sinulla on kesken juuri nyt? Mun yöpöydällä odottaa Annamari Marttisen Ero.

Tästä aiheesta riittää näköjään juttua aina. Pitää varmaan ottaa useammin nämä lukuhommat postauskiertoon. Koska kyllähän Jörkka oikeassa on; lukeminen kannattaa aina.

-Päivi-

Juhannus Ahvenanmaalla!

Hyvä, että edellisen reissun laukkujakaan on saatu purettua kun olisikin jo alettava suunnitella seuraavaa. Ja tällä kertaa mukaan pääsevät myös tenavat.

Oltiin jo pidempään suunniteltu pientä kesälomareissua, joko pienen matkan päässä ulkomailla, ihan sisä-Suomessa, tai ehkä kaikkein mieluiten Ahvenanmaalla. Lapset innostuvat laivamatkailusta, enkä itse ole tähän ikään mennessä koskaan vielä päässyt siellä käymään, jos ei lasketa laivasta toiseen siirtymistä putkessa. Kun sitten saimme mahdollisuuden blogiyhteistyönä Visit Ålandin kanssa reissata viettämään juhannusta Ahvenanmaalle, arvaatte varmaan että tartuimme tilaisuuteen oitis!

Edellisestä perheen yhteisestä reissusta onkin aikaa tuhottoman kauan. Lapset ovat siis syystäkin revetä innosta. Täällä suunnitellaan jo niin nukkumajärjestystä, päiväohjelmaa (otan aurinkoo, uin, päivitän instaa, syön…), että laivamatkoja. Ja kyllä meitä aikuisiakin innostaa päästä tutustumaan paikkaan ajan kanssa.

Ja nyt olen taas siis kerjäämässä teidän lukijoiden parhaita vinkkejä; MITÄ KIVAA TEHDÄ LASTEN KANSSA AHVENANMAALLA? Perillä viivymme kolme yötä, mökki on Maarianhaminan kupeessa ja mukana meillä on auto, joten päästään liikkumaan näppärästi pidemmätkin matkat. Perheen pojat on esittäneet toiveita museolaiva Pommernista ja Kastelholman linnasta, meitä tyttöjä kiinnostaisi ehkä Mariebadin uimahalli, varsinkin jos säät eivät satu suosimaan.

Nyt siis kaikki kokeneet Ahvenanmaan-kävijät, vinkit, kokemukset ja suositukset kehiin!

-Päivi-

P.S. Toivottavasti ette kyllästy näihin reissupostauksiin, kun näitä nyt tulee vähän useampi peräkkäin. Melkeinpä lupaan ja vannon, että pitkä talvi kökitään sitten taas ihan täällä kotinurkilla. 🙂

Yhteistyössä:

 (kuva toimii linkkinä)

(kuvat lainattu http://www.visitaland.com)

Kesän paras keitto!

Tästä voi tietysti olla montaa mieltä. Hyvin tehty, kermalla ja voilla hauduteltu lohisoppa on varmasti monen soppasuosikki läpi vuoden, mutta minun ehdoton kesäinen lempikeittoni on, kuten nimikin jo kertoo: KESÄKEITTO!

Tiedän kyllä varsin hyvin, että pelkkä kyseisen sopan ajatteleminen saa monella aikaan kylmät väreet. Keitettyjä kasviksia ja lämmintä maitoa. Yök. Mutta mä olen aina tykännyt. Vielä kun löysin muutama vuosi sitten aivan ehdottoman hyvän ohjeen kyseisen keiton valmistukseen, on tästä tullut mun kesäsuosikkini numero 1. Ja kyllä, ihan koko kattilallisen saan syödä ylhäisessä yksinäisyydessäni, perheen muut jäsenet eivät tähän suostu koskemaan. Ihme niuhoja.

Jos siis olet kesäkeiton ystävä, suosittelen kokeilemaan myös tätä versiota.

—————————

Juustoinen kesäkeitto

n. 5 perunaa (pieniä uusia pottuja reilummin)

1 pieni kukkakaali

4 porkkanaa

pari kourallista herneitä (mieluiten tuoreita)

n. 1 l vettä

suolaa

200 g Koskenlaskija-juustoa

kevätsipulin varsia/ruohosipulia

Rapsuttele/kuori perunat ja porkkanat puhtaiksi ja pilko sopiviksi. Lisää paloiteltu kukkakaali, vesi ja suola. Kiehauta melkein kypsiksi. Lisää herneet ja pilkottu juusto vähitellen sulamaan liemeen. Halutessaan osan vedestä voi tässä vaiheessa korvata maidolla.

Lisää muutama rouhaisu mustapippuria, leikatut sipulit ja halutessasi reilu pala voita. Nautiskele kylmän maidon ja tuoreen ruisleivän kera.

—————————

Onko langoilla muita kesäkeiton ystäviä?

-Päivi-

Jonain päivänä minä vielä…

… niin. Mitä?

Mä oon aina ollut sellainen ”seuraa unelmiasi” -tyyppi. Elän hyvin vahvasti tunteella, toisinaan varmasti liikaakin. Mun mielestä elämässä pitää saada tehdä asioita, joista nauttii ja joissa on hyvä. Olen enemmän kuin kerran toivonut olevani tyyppi, joka voi päivästä toiseen tehdä jotain staattista. Liukuhihnahommia. Mutta kun en ole.

Olen aina haalinut töiden oheen paljon itselleni tärkeää tekemistä. Yhtenä tärkeimmistä tämä blogi, viimeisen vuoden aikana taas myös teatteri. Olen tehnyt paljon kaikennäköistä vapaaehtoista hommaa. Auttanut milloin minkäkin tapahtuman järjestelyissä, ottanut valokuvia, päivittänyt somea. Jossain kohtaa oli pakko vähän lyödä jo jarruakin päälle, päivätyön, perheen ja harrastusten lisäksi kun aika ja energia ei ihan joka kissanristiäisiin enää riittänytkään. Väsähdin ja oli opeteltava sanomaan toisinaan se kimurantti ei.

Vaikka kohdallani mittari näyttää jo yli 30, etsin sellaista omaa hyvänolon paikkaani edelleen. Enkä tarkoita nyt välttämättä fyysisiä seiniä, ne minulla jo on. Uskola on minun paikkani. Mutta laajemmalti. Mikä on se minun paikkani tässä maailmankaikkeudessa, yhteiskunnassa ja yhteisössä. Se kohta, missä tunnen olevani kotona, tekeväni sitä missä olen parhaimmillani, missä mun kuuluu olla. Vielä en ole siellä.

Uuteenkaupunkiin muuton jälkeen meidän elämässä on tapahtunut aika paljon. Riittävästi varmaan ihan yhden ihmiselon tarpeisiin. Muutama aika raju pohjakosketuskin ollaan otettu, enkä liioittele yhtään, jos sanon ettei avioerokaan kovin kaukana ole ollut. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin sillä tahdilla, että oikein mitään tapahtunutta ei ole juurikaan ehtinyt jäädä prosessoimaan. On ollut pakko pyöriä isojen rattaiden mukana eteenpäin, joten aika monta juttua on jäänyt kasaan odottamaan purkamista.

Ja sehän ei ole lainkaan hyvä se. Varsinkaan tällaselle tunnehörhölle. Tunnehörhö tahtoo hattaraa, eikä ainaista vellomista ikävissä ja mutkikkaissa asioissa. Mutta hattaraahan ei voi saavuttaa, ennen kuin ne ikävät asiat on käsitelty. Hitto vie.

Olen kaikesta haihatteluluonteestani huolimatta kova listaamaan asioita. Siinä on jotain vallan meditatiivista, kun saa asiat järjestykseen paperilla, samalla palikat löytävät usein paikkansa myös pään sisällä. Menneen ja tulevan listoittaminen ei ehkä ole kuitenkaan mikään ihan pieni juttu. Olen miettinyt oman aarrekartan tekemistä. Ehkä se selkiyttäisi ajatuksia?

Jonain päivänä minä siis vielä… Löydän paikkani.

Mitä sinä vastaisit?

-Päivi-