Vieraissa

Lähes koko maailma taitaa vahdata parhaillaan jalkapalloa. Nyt ja koko tulevan kuukauden ajan. Itse viihdyn enemmänkin siellä futisleski-osastolla ihan omasta tahdostani, en nimittäin ole tästä pallopelistä ymmärtänyt koskaan mitään. Liian hidastempoista ja tylsää, ehkä enemmänkin minua fiksumpien ihmisten laji.

Ennakoin tulevia yksinäisiä hetkiä lampsimalla turvapaikkaani kirjastoon. Lainasin pinon lukemista, noissa ryppyisissä divarintuoksuisissa kirjoissa on jotain lohdullista ja ihanaa, kaikuja lapsuudesta. Leppeän lämpöiset rantapäivät, sateiset illat kynttilänvalossa… kesä ja kirjat vaan kuuluvat yhteen.

Olen aikamoinen kirjahöppänä ja helposti hurahdankin johonkin tiettyyn kirjallisuuden lajiin tai jonkun kirjoittajan tyyliin. Mulla oli monta vuotta kestävä dekkariaika, jonka huomasin olevan auttamatta ohi kuukausi sitten, kun vastoin kaikkia periaatteitani jätin yhden Mari Jungstedtin kesken. Jostain syystä dekkarimaailma tuntui lapselliselta ja kerronta liian suoralta ja simppeliltä. Kaipaan selvästi nyt lukemiselta enemmän haastetta, ajateltavaa, suurempia teemoja. Edelleen huomaan kirjastossa hylkääväni historialliset teemat, eikä esasaaris-henkinen filosofointikaan kiinnosta, mutta ehkä kaipaan tematiikaltaan hieman realistisempaa luettavaa. Kauniisti kirjoitettuna, kuitenkin.

arkijuttuja 007

Olen aina kamppaillut itseni kanssa siitä, saako kirjan jättää kesken. Tuntenut huonoa omaatuntoa, jos joku teos ei vaan nappaa. Kun sen on kuitenkin sydänverellään joku kirjoittanut. Mikä minä sitten olen sanomaan, että enminätämmöstäpaskaalue. Siksi olen aina pyrkinyt lukemaan aloittamani kirjat loppuun. Ja nimenomaan aloitusjärjestyksessä.

Sama pätee kirjojen ”ristiinlukemiseen”. En ole oikein koskaan antanut itselleni lupaa aloittaa uutta kirjaa, jos edellinen on kesken. Sehän tuntuu ihan syrjähypyltä, kuin kävisi vieraissa! Salaa kurkkaisi, jos joku toinen tarina olisikin kiehtovampi, mielenkiintoisempi, tuoreempi.

Jouduin jokunen kuukausi sitten tälläisen hurjan viettely-yrityksen kohteeksi. Yöpöydälläni oli kesken Toni Morrisonin hieno Sinisimmät silmät. Käväisin kuitenkin kirjastossa palauttamassa jonkun dvd:n ja eksyin samalla haahuilemaan hyllyjen väliin. Kotona olinkin yht’äkkiä tilanteessa, jossa sekä Anna-Leena Härkösen Takanapuhumisen taito ja Laura Saven Paljain jaloin polttelivat silmiäni. Teki mieli hylätä Morrison ja ahmaista uudet kirjat siltä istumalta!

Onneksi pidin vanhanaikaisena kiinni lapsellisesta periaatteestani. Sinisimmät silmät oli kirja joka luikerteli vähitellen ihon alle ja jäi mielen syövereihin kalvamaan. Sitä kunnon kirjalta juuri kaipaan. Hyvän kirjan jälkeen on hetken tyhjä olo. Tuntuu, että on pidettävä tauko, annettava kirjalle tilaa ja aikaa, eikä tahria sen muistoa aloittamalla heti seuraavaa. Myönnän, että useinkaan en malta. Mutta hyvän kirjan tunnistaa kyllä siitäkin, että uuden kirjan keskenkin se vielä muistuttaa itsestään. Jättää pohdittavaa.

arkijuttuja 010

No, sen verran olen nyt tätä omaa lukunatsismiani löysännyt, että sallin itseni jättää kirjan kesken, jos se ei kerta kaikkiaan sykähdytä tai tunnu antavan mitään. Jungstedtille kävi juuri niin. Ehkä se dekkariaikakin vielä tulee. Mutta se ei ole nyt.

Muutama äskettäin luettu suositus tähän loppuun vielä!

Laura Save: Paljain jaloin

– nuori nainen, äiti, puoliso sairastuu syöpään. Tosielämän kamppailua seurataan päiväkirjamaisesti päivä päivältä. Koskettava, raju, kaunis. Pistää miettimään.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

– pieni musta tyttö tahtoo Shirley Templen siniset silmät, jotka tekisivät hänestäkin kauniin. Kerronta on pikkutarkan maalailevaa, tarina on raju ja kirja jää todella mieleen.

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

– omanlaisensa, hienosti rakennettu sukutarina, jonka alkulähteet ovat kymmenien vuosien takana, ajassa jolloin synnytyksen jälkeistä masennusta ei vielä tunnettu tai tunnustettu. Kirja, jossa kaikki ihmiskohtalot kietoutuvat toisiinsa vielä pitkänkin ajan jälkeen. Hieno, hieno teos. Lukekaa.

Anna-Leena Härkönen: Takanapuhumisen taito

– Härkönen on tiukka ja rohkea mimmi, joka ei pelkää kutsua vittupäitä vittupäiksi. Jälleen kerran Härkösmäisen oivaltavia havaintoja arjesta, elämästä, kaikesta. Nopealukuinen kirja, joka pisti kerta toisensa jälkeen nyökyttelemään: joo-o, just noinhan se on!

Seré Prince Halverson: Äidinrakkaus

– kertomus perheestä, joka menettää traagisesti isän ja puolison. Äitipuolesta, joka on kiintynyt lapsiin ja rakastaa heitä ominaan ja äidistä, joka ilmestyy vuosien jälkeen peräämään oikeuksiaan. Vähän suoraan ja ennalta-arvattavasti (amerikkalaisittain) kirjoitettu, mutta ahmin kirjan hyvällä halulla ja piru vie, itkinkin!

————————-

Tuli näistä mieleen, olisikohan ihan pöllö ajatus, jos listaisin tuonne sivupalkkiin näitä omia lukemisiani, siis lähinnä kirjoja, joista pidin ja joita suosittelisin eteenpäin? Voisin sitä aina päivittää, kun olen lukenut jotain uutta mielenkiintoista tai muistan jonkun hyvän lukukokemuksen. Pidempiä arvosteluja ei sivupalkkiin viitsi kirjoitella, mutta jos vaikka yksinkertaisesti laittaisin kirjan perään oman tähtiluokituksen, vaikka 1-5. Miltä kuulostaisi? Itse ainakin kaipailisin usein kirjastoreissuilla tällaista simppeliä listaa, kirjablogeja on siellä hyllyjen välissä niin työlästä alkaa sen tarkemmin kahlata läpi.

Ai niin, Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on mulla varauksessa kirjastossa, aikamoinen jono taisikin olla. Olen tuosta kirjasta kuullut lähes yksinomaan ylistäviä mielipiteitä. Oletteko lukeneet? Tykkäsittekö?

Niin ja kuten aina, kirjapostausten kommentteihin toivon lisää ja lisää ja lisää kirjasuosituksia! Mikä kirja sinulla on kesken juuri nyt? Mun yöpöydällä odottaa Annamari Marttisen Ero.

Tästä aiheesta riittää näköjään juttua aina. Pitää varmaan ottaa useammin nämä lukuhommat postauskiertoon. Koska kyllähän Jörkka oikeassa on; lukeminen kannattaa aina.

-Päivi-

Mainokset

Vuosien tauon jälkeen…

Vuosia mä olen tätä odottanut, tästä haaveillut ja tätä miettinyt. Nyt päällimmäisenä tunteena on jännitys, jopa pelko. Miksi mä aina menen lupautumaan kaikkeen, enhän mä enää ole nuori ja näppärä. Jospa se oli aikanaan vaan sitä teini-iän haihattelua, ei mulla oikeastaan mitään lahjoja taida olla. Sitäpaitsi, tulevien viikkojen aikataulut hirvittää ihan tosissaan.

Mutta kun… se palo. On ehkä itsekkäintä, ylimielisintä ja narsistisinta sanoa hinkuvansa lavalle, yleisön eteen, mutta sinne olen kaivannut. Ja sinne olen nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen pääsemässä.

Huomenna on siis ensimmäiset teatteriharjoitukset. Lukuharjoitus oli jo tosin reilu kuukausi sitten ja vuorosanat on tietysti yliviivattu huolellisesti. Ihan niinkuin silloin ennen. Jännittää. Osaanko olla luonteva, mitä jos yritän liikaa, ehkä en olekaan yhtään hauska! Jos ohjaaja lyttää mut heti ja juoksen vessaan pillittämään. Jos en mahdu mihinkään roolivaatteisiin ja lopulta karaan lavalla alasti!

plari 004

Parempi kai vaan hengähtää syvään. Astua mieli avoimena teatterin ovesta sisään ja pikkuhiljaa löytää oma paikkansa porukasta. Ja hei, jos mä yht’äkkiä vihaan koko hommaa ja olen ihan sysipaska, tiedänpähän lopettaa heti tän prokkiksen jälkeen. 😉

-Päivi-

Ainiin, ainiin! Jos sinulla ei vielä lokakuun Kaksplussaa ole paperiversiona, voit käydä sen lukemassa nyt digilehtenä osoitteessa http://www.kaksplus.fi/digilehti