Aikansa kutakin ja muita latteuksia.

Mä taisin tietää jo syksyllä, että näin tulee tapahtumaan. Jotenkin valmistin itseäni ja surin jo ennakkoon. Lopullinen päätös oli kuitenkin ennen kaikkea suuri helpotus. Mä uskalsin sanoa ääneen, miltä tuntui ja siitä se varsinainen prosessi lähti liikkeelle. Jos joltain jäi lukematta, alkusysäys löytyy täältä.
Päätimme siis lopettaa Hilman. Asiaa pyöriteltiin, keskusteltiin, itkettiin ja laskettiin. Lopulta oli pakko ajatella realistisesti. Yrityksen kehittäminen olisi vaatinut lisää sekä rahaa, että työtunteja. Joita kumpaakaan mulla ei nyt ollut. Pelkkä yrittäminen ei voi olla itseisarvo. Eikä pelkällä kutsumuksella tai unelmalla makseta asuntolainoja. Kaupungin huonoiten tuottava yritys tämä tuskin on, mutta kannattavuuden pitäisi olla aivan toista luokkaa, jotta uhraisin tälle jatkossakin yhtä paljon, kuin tähän asti.
Helppo päätös tämä ei silti ollut. On varmaan täysin inhimillistä miettiä myös sitä ”mitä kaikki muut nyt ajattelee”. Vaikkei sillä loppupeleissä mitään merkitystä olekaan. Nyt on vaan totuttauduttava ajatukseen, että olen tulevat vuodet kaupunkilaisten silmissä ”se epäonnistunut yrittäjä”. Mutta mieluummin kannan harteillani tuota viittaa, kuin olen paska äiti.
Tässä vaiheessa kai kuuluu mainita, että aikansa kutakin, päivääkään en vaihtaisi ja oli kyllä opettavaiset vuodet. Latteaa ja kliseistä, mutta myös totta. Tämä 1,5 -vuotinen oli elämäni paras koulu. Elinkeinoelämästä, byrokratian rattaista ja yrittäjyydestä oppii todella parhaiten kokeilemalla itse. Todellisia valaistumisia olen saanut kokea tämän matkan varrella. Miksi hommat rullaa, niinkuin ne rullaa. Mitä yrityksen pyörittäminen maksaa. Miten tuotteen hinta muodostuu. Miten yrittäjät on samaan aikaan yhteiskunnan tuilla elävää pohjasakkaa ja kovatuloisia porvareita. Kuulemma.
No, oli miten oli, nyt on aika vaihtaa pienempi vaihde silmään. Keskittyä siihen, mikä oikeesti on tärkeintä. Kolmeen pellavapäähän, joita mulla on kamala ikävä. Ehkä, jos tämä kaikki olisi tapahtunut vasta kymmenen vuoden päästä, olisin yrittänyt kauemmin.
Siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mulla ei ole mitään tietoa. Toivottavasti ainakin töitä. Ehkä siinä sivussa jotain opintoja. En yhtään tiedä, mutta luotan, että tämäkin asia järjestyy. Eli saa vinkata työpaikoista tähän suuntaan! 😉
Kolmen viikon kuluttua Hilman ovi on lopullisesti kiinni. Voi olla, että itku tirahtaa silloinkin. Mutta kunhan käytännön asiat on hoidettu, aion vetää hiukan henkeä ja levätä. Edes muutaman päivän. 
Ja sen jälkeen uutta kohti.
-Päivi-
Mainokset

Nothing to say ja läskileipä

Toisinaan näitä jaksoja tulee. Kun ei yht’äkkiä olekaan mitään sanottavaa. Päässä on ajatuksia valtavasti, mutta niitä ei jostain syystä saa järkeviksi lauseiksi, tai aiheet ovat liian henkilökohtaisia julkaistaviksi. Luonnoksista tekisi mieli poimia joku kirjoitus julkaisuun, mutta yllättäen muutama viikko sitten loistavalta tuntunut postauksen aloitus tuntuukin täysin typerältä.
On se jännä, miten toisinaan tekstiä soljuisi vaikka millä mitalla ja joskus taas jokainen väkisin rustattu sana melkein ilkkuu kirjoittajalleen. Mä ehkä liikaakin haluaisin, että joka kerta olisi jotain sanottavaa. Tai jos ei ole sanottavaa, olisi edes kunnon kuvia. Mutta nyt ei löydy niitäkään.
Koska kuitenkin tilanteesta riippumatta nautin kovasti syömisestä, keskitytään nyt siihen! Olen aina ollut ihan pöhkönä erilaisiin leipiin, täytettyihin patonkeihin, ciapattoihin, sämpylöihin, toasteihin ja kaikkiin reilulla kädellä täytettyihin versioihin. Näitä monenlaisia majoneeseilla ja kaikilla ihanilla herkuilla höystettyjä leipiä mulla on täällä asuessa kamala ikävä. Mutta voi mikä riemu repesi viikonlopun Viking Grace-risteilyllä voileipävalikoimaa tutkaillessa! Olisin halunnut maistaa kaikkia!
Päädyin kuitenkin (näitä elämän suuri valintoja) ilmakuivatulla kinkulla, pestolla ja mozzarellalla täytettyyn ciapattaan. Ja koska siihen ikihyvikseni ihastuin ja lähikaupassa oli, kuin sattuman kaupalla, ilmakuivatut kinkut tarjouksessa, askartelin moiset leivät myös kotona. Näihin voi upottaa just oikeestaan mitä lystää, mun leivät pitivät sisällään seuraavaa:
– 2 palaa ciapatta-tyyppistä leipää
– voiteluun tuorejuustoa/muuta levitettä
– ruukkusalaattia
– ilmakuivattua kinkkua
– aurinkokuivattua tomaattia
– mozzarellaa (reilulla kädellä!)
– pestokastiketta
– muutama oliivi/kapris
– pari tomaattisiivua
– rucolaa (tätä mulla ei ollut, koska lähikauppa on kai lopettanut sen myymisen?! KRIISI!)
Kootaan leivät jokseenkin tuossa järjestyksessä ja survotaan ääntä kohti! 🙂
Jos teillä on ohjeita tämän tyyppisiin ”läskileipiin”, ilmiantakaa niitä kommenttilootaan. Jospa sais vaikka joskus töihinkin tehtyä eväät valmiiksi…
Nyt valmistautumaan leffaan! 20 tapaa pilata avioliitto on kokeiltu jo, joten mennään nyt vielä tsekkaamaan se kahdeseka… 😉
-Päivi-

Kohta.

Mä inhoan sanaa ”kohta”. Sen määre ei koskaan ole sama eri kerroilla. Myös eri ihmisillä se tarkoittaa täysin eri asiaa. Mun kohta lasketaan (useimmiten) minuuteissa, mieheni tunneissa, joidenkin jopa päivissä. Mun mielestä ei voi sanoa ”tulen kohta” vain näyttääkseen naamansa vasta parin tunnin kuluttua. Ei mätsää.
Kohta-sanan väärinkäyttö herättää helposti närää ihmisten välillä. Itsekin tulee toistuvasti luvattua lapsille, että tulen katsomaan piirustuksen kohta, lukemaan iltasadun kohta ja etsimään legoukon päätä ihan just kohta. Tällöin kohta tarkottaa useimmiten lopulta ei koskaan…
Ehkä olisi helpompi yksinkertaisesti korvata tämä epämääre jollain tarkemmalla. ”Tulen vartin kuluttua, laitan pyykit kuivumaan viiden minuutin päästä, pesen lattiat ensi viikolla.” Joissain kohtaa vois ihan suoraan sanoa, ettei aio kyseistä toimintaa suorittaa ehkä koskaan. Niinku vaikka ikkunoiden pesua. Jää tekemättä kuitenkin.
Näihin elämää suurempiin pohdintoihin päätän raporttini tältä illalta ja lähden ripustamaan pyykkejä. 
Ihan kohta.
Nautinnollista viikonloppua!
-Päivi-

La(i)skiainen

Thank God for daycare! Olis muuten jääny kyllä lasten laskiaislaskut laskematta. Tänään olisi ollut jokavuotinen laskiaistapahtumakin, mutta meiltä jäi nyt väliin… Stressi, pitkä työpäivä, väsymys ja mitä näitä säälittäviä tekosyitä nyt on. Oikeesti mulla on ollut useemman päivän tosi uuvuttavia päänsärkyjä. Niskat ilmeisesti huutelee apuja, vaikka juuri kävin hierojalla…
Vaikkei musta laskiaismäkeen ollutkaan, pullat sentään leivoin. Mutta tällänen pullamamma mä enemmän olenkin. 😉 Olipa rentouttavaa upottaa pitkästä aikaa kädet kyynärpäitä myöten taikinakulhoon. Tämä tapahtui siis toki jo laskiaissunnuntaina, ei tää tiistai jotenkaan… ei.
Nyt on kyllä tän vuoden osalta laskiaispullat syöty, aika ahkeraan on kokeiltu myös noita kaupan valmiita pullia. Melkein tursuaa kermat (ja hillot, ei koskaan manteli!) jo korvista! Onneks mämmiaika ei ala heti tähän perään. 🙂

Mukavaa laskiaistiistain iltaa, laskuilla tai ilman, hillolla tai mantelilla! 
-Päivi-

Sisustusteesit

Sisustusteesit-haaste kierteli blogeissa joskus aikoja sitten. Olin näköjään alotellut tuolloin luonnosten puolelle omaakin postausta aiheesta, ja nyt kun näin lauantai-iltana ei muuta meinaa irrota, laitetaan julkaisuun. Vanhoilla kuvilla, tietenkin… Voi että, mä odotan sitä aikaa, kun kotiinkin ehtii taas valoisaan aikaan.
Joten pidemmittä puheitta, viisi perusjuttua, joihin meidän kodin sisustus perustuu. (tai joihin sen toivoisin perustuvan..)
1. Siisteys
– ihan ehdoton kulmakivi. Mikään sisustus ei näytä yhtään miltään, jos on sotkuista. Mä en myöskään osaa relata kunnolla sotkuisessa kodissa, enkä esim. koskaan polta kynttilöitä, jos ei ole siistiä. Jos olisin varoissani, ottaisin jonkun siivoamaan ainakin kahdesti kuukaudessa. 
2. Vähemmän on enemmän
– mä ihailen monissa kodeissa runsautta, mutta itse kuitenkin aina lopulta piilotan suurimman osan kamoista kaappeihin ja lipastoihin. Tykkään tietynlaisesta selkeydestä. Ranskalaistyyppinen on mun makuun jo liian runsasta ja rehevää. 
3. Tunnelma (kodikkuus ja lämpö)
– kodin tunnelma on tosi tärkeä. Pehmeä valaistus, kynttilät, kukkaset, tekstiilit. Kotoisa tuoksu, hyvä olo. Vanhoja, kodikkaita mattoja ja tärkeitä esineitä.
4. Rosoisuus
– liian kiiltävästä ja yhteen sopivasta en tykkää. Haluan, että uusien huonekalujen joukossa on vanhoja ”romuja”. Sekä huonekaluja, että pienempiä esineitä. Ja onhan tää meidän koko talokin tällänen ”vanha romu”! 😉
5. Tasapaino
– liitty aikalailla tuohon edelliseen kohtaan. Uuden ja vanhan, rosoisen ja kiiltävän tasapaino. Koti ei tuntuisi kodilta pelkästään korkeakiiltoisena, mutta toisaalta museossakaan en halua asua. Jotain sopivasti siltä väliltä, siis.
Tulipas huonosti kirjotettu postaus tästä… Alotin tätä jo eilen, mutten meinannut saada valmiiksi millään. Aina ei vaan kulje. :/
Tänään on ollutkin hauska päivä! Töistä suoraan suunnattiin pitkästä aikaa korismatsiin, kotona pyöräytettiin parit pizzat ja nyt odotellaan Putousta.  Pienen kriisin aiheutti tosin se, että Uuden Musiikin Kilpailun finaali ja Ruotsin Melodifestivalen tulee illalla samaan aikaan! No ehkä kotimainen livenä kuitenkin… Naapurissa kun ollaan vasta alkuerissä. 
Valkkari odottelee kylmässä iltaa, mutta ensin kuitenkin pizzaa, poppareita ja Putousta. 
Leppoisaa lauantai-iltaa! 🙂
-Päivi-

Ikioma.

4-vuotias Elsa hihkuu innosta. Vihdoin aletaan olla siinä vaiheessa, että ihan ikioma huone on valmis vastaanottamaan uuden asukkinsa. Huoneessa on käyty tanssimassa, huokailemassa, istuskelemassa, huokailemassa, tanssimassa. Ja huokailemassa. Eikä pelkästään Elsa, vaan myös minä. Ollaan ihasteltu kattokruunun dimangeja yhdessä ja ihmetelty uuttaa kirjoituspöytää. Ja tietty mietitty, mihin tulee barbit, pet shopit ja tyttölegot. Niin ja pupulamppu. 

Viikonloppuna vietettiin hääpäivää, ihan Turussa asti. Heh. Reissun kohokohta oli tietenkin visiitti Ikeassa (toinen heh), mistä haettiin uuteen huoneeseen vaatekaappi ja pöytä. Musta Leksvik-pöytä vaihtuikin löytönurkasta bongattuun lilaan (!) pikkupöytään. Ihan hauskan näköinen se tuolla huoneessa on, vaikka vähän ensin väriä epäröin.
Säilytyskalusteet jäi vielä puuttumaan, mutta nehän ehtii myöhemminkin. Nyt on neitokaisella edessä ensimmäinen yö uudessa huoneessa… Jännitystä oli selkeästi ilmassa iltasatua luettaessa.
Vaikka homma ei vielä ihan valmis ole, on aika hyvä mieli. Tälläisenä mä sen mielikuvissani näin.
Sweet dreams. 🙂
-Päivi-

*edit* Hyvin nukutti uudessa huoneessa, ilman yhtään heräilyä tai muuta kikkailua. 🙂
*edit2* Lupaan lisää parempia kuvia, kun pääsen kuvaamaan valoisaan aikaan ja huone on hieman viimeistellympi. 🙂

Sua vain yli kaiken…

Ei ole itsestään selvää, että löytää tästä maailmankaikkeudesta itselleen sen toisen puoliskon. Sen puuttuvan palasen, jota ilman et olisi kokonainen. Ihmisen, joka ymmärtää, jaksaa, kuuntelee, tukee ja rakastaa. Juuri sellaisena kuin olet.
Mä olen ehkä tehnyt edellisessä elämässäni jotain oikein, kun löysin oman palaseni jo 17-vuotiaana. Millenium-yössä kohtasi kaksi täysin erilaista ihmistä, jotka nauroivat samoille asioille. Se sama yhteinen nauru on kantanut meitä läpi monen muurin, ja kantaa edelleen.
Kymmenen vuotta sitten, kauniina talvipäivänä tahdoimme. Toisemme, yhteisen elämän, yhteisen kodin, yhteisen perheen. Yhteisen tulevaisuuden.
Tahdon edelleen. Ikuisesti. Rakastan sinua.
”Ylin riemuni oot, mitä toivoisin,
sä kun istut mun rinnallain.
Olet kaikkeni, aarteeni kallehin,
olet onneni, unelmain.”
-Päivi-
P.s. Kaivettiin häämuistot esiin ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Historian siipien havinaa, tosiaan… 🙂