Asiamieslapsi.

Tein havainnon. Perheessämme kasvaa asiamieslapsi.

Asiamieslapsi on järjestelmällinen pikkuaikuinen, johon voi luottaa pienimmissäkin muistitehtävissä. Asiamieslapsi hoitaa koulun ja läksyt tunnollisesti, muistaa perheenjäsenten menot ja synkkaa kalenterit.

Asiamieslapsi asettaa aamuherätyksen ajoissa ja nousee välittömästi. Asiamieslapsi ei torkuta tai laiskottele. Asiamieslapsi pitää huolta kristillisestä tasajaosta sisarusten kesken. Karkkeja ja peliaikaa tulee olla kaikilla yhtä paljon, eikä ketään syrjitä. Asiamieslapsi muistaa huushollin leipätilanteen ja soittaa vanhemmille muistuttaakseen puuromaidon ostosta. Asiamieslapsi muistaa kehua vanhempiaan hyvistä suorituksista, kuten ruoanlaitosta tai satunnaisista leipomisyrityksistä.

Asiamieslapsi pitää huolen myös sisarustensa omaisuudesta ja muistuttaa pienempiään tärkeistä tavaroista. Hän suunnittelee etukäteen kyläilyt, kyyditykset ja aikataulut. Ja usein toteuttaa suunnitelmansa ottamalla suoraan yhteyttä vaikkapa kavereidensa vanhempiin.

ponga 009

Asiamieslapsi on porukan sovittelija. Oli kyse sitten riidasta futiskentällä tai siskosten välisistä tukkanuottasista. Asiamieslapsi pysyy rauhallisena, ottaa kaikkien mielipiteet huomioon ja selvittää tilanteen. Asiamieslapsen kanssa on helppo neuvotella, hän argumentoi selkeästi ja perustelee huolella. Toisinaan asiamieslapsen silmäkulmassa väreilee sääli unohtelevia vanhempia kohtaan. Asiamieslapsi ei kuitenkaan ole ilkeä, vaan loppuun saakka avulias ja kannustava.

Asiamieslasta tekee mieli rutistaa ja käskeä olla vielä huoleton viikari. Mutta ei hän voi. Koska asiamiehuus on synnynnäinen ominaisuus.

Isänsä poika.

-Päivi-

Mitä sä pelkäät?

Äitiys on sellanen jännä yhdistelmä suurta onnea ja jäytävää pelkoa. Koko ajanhan sitä on sydän syrjällään jälkikasvunsa puolesta. Jostain syystä vauva-aikana on ihan varma, että se lakkaa vaan yht’äkkiä hengittämästä. Taaperoikäinen voi koska tahansa sotkeentua pulleroisiin kinttuihinsa ja kaatua, tukehtua palikkaan tai hukkua saaviin. Koululaista vaanii liikenne joka ikinen päivä. Ja entäs kun pääsevät teini-ikään, sittenhän niiden puolesta vasta saakin olla pelkäämässä!

Kaipa nämä on ihan luonnollisia pelkoja. Että läheisille sattuu jotain. Mutta mitä muuta sitä aikuinen ihminen pelkää? Käärmeitä ja ampiaisia ei nyt lasketa.

Mä olen nyt ymmärtänyt oman pelkoni. Siis noiden edellämainittujen lisäksi. Mä pelkään, että menetän kyvyn nauraa. Nähdä maailman sellasen hiukan vinon kulman läpi. Että mun hoksottimet hidastuu. Etten enää hokaa läppää. Kuivahdan ja väsähdän. Mun kaikkein pahin pelko on, että musta tulee sellainen omassa elämässään epäonnistunut keski-iän ylittänyt kyyninen, ärsyttävä ja negatiivinen ämmä. Yksi ihmisrodun pahimmista ilmentymistä.

Jokainen epäonnistuminen kyynistää väkisin vähän, olen huomannut. Kun oikein velloo itsesäälin aallonpohjalla, on helppo ajatella, että aivan sama. Mikään ei onnistu kuitenkaan.

Olen kuitenkin päättänyt taistella. Kai tämä blogin rustaaminenkin aivojumpasta käy. Aion katsoa How I met your motherin uusintoja vielä kuuskymppisenä ja nauraa mojoville pieruille kiikkustuolissa. Päästäähän se paukku nyt aikamoisen kiekasun, ku puuta vasten tuuttaa!

tuggajuttu 020

Olen myös luvannut, että mua saa alkaa kivittää siinä kohtaa, jos käyn omaa pahaa oloani vittuilemassa lähikaupan kassalle. Tai inisen ja märisen kaikesta. Jos löydän pelkkiä epäkohtia. Jos olen joskus kiinnostuneempi muiden elämistä, kuin omastani. Tai katson asiakseni neuvoa tai arvostella ihmisiä, jotka eivät neuvojani kaipaa.

On se vaan. Aika pelottava ajatus.

Mitä sä pelkäät?

-Päivi-

Tyttöjen kesken.

Eilen jo maalailinkin Facebookissa, kuinka käyttäisin tämän arkivapaan. Kuten luettavissa on varmasti ollut, viime ajat on menneet aika alavireisissä fiiliksissä, joten päätin ottaa vapaan ihan tosissaan vapaan kannalta. Olla tekemättä mitään tuottoisaa tai pakkopullaa.

Heräiltiin kiharapään kanssa ajoissa, mutta rauhassa. Puettiin ja päätettiin mennä aamiaiselle lähikahvilaan. Saatiin mukava seuralainen. Hörpittiin cappuccinoa, nautiskeltiin aamiaisesta ja parannettiin maailmaa. Poikettiin kirjastoon ja kirjakauppaan. Tehtiin talvikenkälöytöjä. Juotiin vähän lisää kahvia.

leffaan 006leffaan 010

Kotona neiti nappasi lainatut äänikirjat kainaloonsa ja linnoittautui huoneeseensa. Minä syvennyin kirjaan. Koululaiset tuli ja meni. Jatkoin lukemista. Otin torkut. Luin vielä.

Päätettiin tallustaa kiharapään kanssa elokuviin. Viiru ja Pesonen, ja vain me kaksi. Valkattiin irtokarkkeja vuorotellen. Käveltiin käsi kädessä. Juteltiin höpöjä.

leffaan 009leffaan 023

Leffateatterissa pieni tarrautui ihan kiinni. Kuiskutteli korvaan ja rutisti kädestä. Maailman paras elokuva ja maailman kivoin äiti. Pakahduttava onni sai taas äidin mielessä tutun seuralaisen syyllisyydestä. Miksi näitä kahdenkeskisiä hetkiä tulee otettua niin harvoin? Jokainen lapsi ansaitsee aika ajoin jakamatonta huomiota. Miksi niin usein annan aikuisten kiireiden ja stressin ajaa näiden tärkeimpien hetkien edelle?

”Sinun arkesi on jonkun lapsuus.”

Koitan taas muistaa.

-Päivi-

Onks pakko harrastaa, jos ei tahdo?

Muistan elävästi, kuinka vein esikoiseni ensimmäiseen harrastukseensa. Neiti oli 3-vuotias ja minä olin juuri saanut opintoni valmiiksi ja ottanut tytön pois hoidosta, koska odotin toista lasta. Koska päivittäinen hoitorutiini oli katkennut, olin vakuuttunut, että tarvitsimme yhteisen harrastuksen. Jonkun, missä lapsi saa kavereita ja minä sitä tärkeää vertaistukea ja seuraa. Menimme muskariin.

Minä ja pallomaha, tyttö rattaissa, läpi tuulen, tuiskun ja räntäsateen. Muut lapset lauloivat riemuissaan ringissä, mun mökötti. Toiset äidit olivat seesteistä pitsikaulusporukkaa, minä rempseä parikymppinen. Joka helvetin keskiviikko sinne oli kuitenkin raahauduttava.

Kunnes tajusin, että me molemmat vihattiin sitä.

Lopetettiin moinen pelleily. Mikä ihmeen pakko sinne muskariin jokaisen lapsen oli mennä? Päätettiin nauttia musiikista aikataulutta, ihan omaan tahtiin, ihan omassa kotona. Nykyään tuo samainen, muskarissa kerta toisensa jälkeen mököttänyt tyttö laulaa musaluokan konserteissa eturivissä ja käy bändikerhossa.

koris 006

Mä en ole koskaan uskonut pakottamiseen. Minkään tekemiseen tai opettamiseen pakolla. Oman päähänpinttymäni takia käytiin tuolla muskarissa pari kuukautta, mutta tuon jälkeen en ole lapsiani harrastuksiin pakottanut. Kannustanut; joo, rohkaissut; kyllä. Mutta en pakottanut.

Lapset on lapsia, eivätkä tietenkään osaa ajatella aikuisen tavoin. Mutta mä uskon vakaasti lasten omiin, luontaisiin kiinnostuksiin. En ole ollut huolestunut kolmasluokkalaisesta, joka ei käynyt millään ohjatuilla tunneilla. En ole pakottanut ekaluokkalaista jatkamaan futista, kun hän yhden kesän jälkeen sanoi, ettei enää halua. Kuopus aloitti nyt eskarisyksynä temppujumpan, joka on kerran viikossa. Ensimmäinen ja ainut aikataulullinen ohjelma päiväkodin jälkeen. Ja ihan riittävä.

Mä oon siinä mielessä ehkä vähän sellanen ruohonjuurimutsi, että haluan taata muksuille myös aikaa olla. Tylsistyä. Nauttia rauhasta, maata sängyllä, lukea akkareita, kuunnella musaa. Lepäillä ja kerätä voimia. Koulu kun täytyy jaksaa hoitaa kunnolla.

koris 014koris 013

11-vuotias esikoinen käy tällä hetkellä kahdessa ohjatussa harrastuksessa, telinevoimistelussa ja bändärissä, poika kahdesti viikossa koriksessa ja pienin siellä temppujumpassa. Kuulostaa monelle varmasti vähältä, mutta pienempien en antaisi lisäharrastuksia edes ottaa, esikoisen kohdallakin miettisin kahdesti. Liika on liikaa ja tämä tuntuu meidän lapsille just nyt sopivalta.

Mua ihmetyttää enemmänkin nämä ”joka päivä jotain” -lapset. Miten ihmeessä tollaset pienet, kehittymättömät tyypit jaksaa käydä viikottain suunnistuksessa, sählyssä, futiksessa, ringetessä, kuvataidekerhossa ja viulutunneilla? Ja onko noin moneen harrastukseen meneminen lapsen itsensä idea, vai toteuttaako vanhemmat jotain omia toteutumatta jääneitä haaveitaan? Jaksaisitko itse työpäivän jälkeen joka ilta 1,5 tunnin treenin, päälle koululäksyt ja soittoläksyt? Minä en.

Kyllä. Lapset on erilaisia. Jollekin sopii, toiselle ei. Mutta onko lapsen pakko harrastaa? Jääkö muksu paitsi jostain korvaamattomasta, jos ei käy koulun lisäksi jossain ohjatussa viikottaisessa toiminnassa? Vai riittäisikö kavereiden kanssa uimahallissa käynti, koulumatkapyöräily, Aku Ankat ja perusulkoilu harrastuksiksi?

Mä jotenkin koen, että niin kauan, kun lapsi on terve, reipas ja innostunut, hän ei välttämättä tarvitse koulun lisäksi viikottaista ohjattua toimintaa. Jos muksu ei siitä itse innostu, siis. Pakon kautta syntyy ainoastaan liikunnanvihaajia. Pakko tappaa luovuuden.

Miks olis pakko?

-Päivi-

”Voidaaks paistaa lättyi?” aka. ”Saadaaks polttaa talo?”

Sain kesken työpäivän puhelun esikoiselta.

”Ollaan kavereitten kans meillä. Voidaanks paistaa lättyi?”

Kannustavana, spontaaniuteen ja luovuuteen rohkaisevana vanhempana vastasin tietenkin välittömästi ”KYLLÄ!”.

Paitsi että en vastannu.

Parissa sekunnissa sieluni harmaakaihiseen silmään piirtyi kuva keittiön tapetteihin sotketuista kananmunista, koko huoneeseen pöllyävistä jauhoista ja järkyttävistä rasvaroiskeista. Lopulta paistohomma olisi kuitenkin päätynyt koko töllin palamiseen. Joten kielsin. Sain kuulla olevani tyhmä. Kielsin uudestaan. Olin jo idiootti.

Hetki puhelun jälkeen alkoi mietityttää. Olinko mä nyt ihan kalkkis, vanhanaikainen ja epäreilu, kun en luottanut tyttäreeni. Teinhän mäkin ton ikäsenä jo kaikkea makkarakastikkeesta sämpylöihin. Millä oikeudella mä nyt sitten kielsin?

No vanhemman oikeudella tietenkin. Tyttö kun ei ole osoittanut minkään valtakunnan kiinnostusta ruoanlaittoa kohtaan, joten ehkä syystäkin parempi kerrata sitä hellan käyttöä ensin yhdessä. Ja toisaalta varmaan myös korkea aika. Tällä menolla muijasta kasvaa aikuinen, joka ostaa kaurapuuronkin valmiina.

myllis-14 128

Mitä sä olisit tehnyt? Tai mitä teidän muiden 11-12 ikäiset muksut osaa keittiössä? Onko langoilla juniormaastötseffejä, vai tollasta onnettomampaa ”leikkaanleipääkäytänmikroojaosaantehänuudeleita” -osastoo?

-Päivi-

 

Oppositio.

On muuten sitten aikamoinen lykky, että perheessämme lymyilee tällä hetkellä ihan vihoviimeinen 6-vuotias. Onhan noita uhmia kaikenkarvaisia, mutta tähän astisen kokemukseni mukaan, tämä kuuden vuoden kuningaskausi on rasittavin, ärsyttävin, raskain ja veemäisin kaikista. Hands down. Eipä tuo esipuberteettiläinenkään paljoa huonommaks jää, mutta tämän syksyn kruunaamaton ämpyilijä ja vanhempien hermojen ykköskiristäjä on neiti kiharapää, neiti eskarilainen, neiti kuningatar.

ukis 006

On sitten nimittäin sellanen vaihe, ettei käy mikään. Toistan, mikään. Vaatteet on alituiseen väärät (ei housuja!), tukkaa ei harjata (ei!), tarhaan ei lähdetä (jään kotiin!), entinen suosikkipuuha piirtäminen ei kiinnosta (typerää!), ruoka on poikkeuksetta pahaa (YÖK!) ja muutenkin elämä on vaan kertakaikkisen hankalaa.

Mannerheimin Lastensuojeluliiton vanhempainnetti osaa kertoa seuraavaa:

”6 -vuoden ikää on kutsuttu mm. kuningasvuodeksi, esikouluikä on kuin varhaislapsuuden kruunaus. Ikään liittyy saman tyyppinen itsenäistymisvaihe, kuin 2-3 -vuotiailla ja murrosikäisillä. Vaiheet ovat usein vanhemmille koettelevia (no kidding!) ja lapsellekin haastavia. Ne ovat kuitenkin tärkeitä ikävaiheita, jotta lapsi voi kasvaa itsenäiseksi minäkseen ja löytää paikkansa maailmasta.”

Mutta sen mää vaan sanon, että paraskin tulla oikein helevetin itsenäinen ja hyvä ihminen tolla venkoilulla. Phuuuuh!

ukis 112

Nyt sitä vertaistukea, muijat! Ennenku mä alan hakata päätäni patteriin!

-Päivi-

P.s. Vertaistueksi ei lasketa mitään, mikä alkaa sanoilla ”Odotas vaan, kun ovat murrosiässä…” tai ”Ei meillä vaan…”.

Kiitos.

Perus.

Maanantai-ilta. Klo 20.58. Työviikko startattu nihkeään maanantai-tyyliin, lapset ruokittu, reipas kävelylenkki tehty, suihkussa käyty, pienemmät lapset laitettu unille. Haaveissa siintää iltapalaleivät ja pehmeät petivaatteet. Hetki jotain aivotonta turhakesarjaa töllöstä ja unta palloon.

”Äiti hei. Nää pitää täyttää?”

”Jaa mitkä? Eiks ne vois täyttää huomenna?”

”No ei kuule voi, ku ne piti palauttaa jo TÄNÄÄN!”

paprut 001

Vittu viis sivua jotain terveyslomakkeita. Miten olikin päässy unohtumaan… Kyllä joskus on pään irtoaminen herkässä.

Ja ”Vuoden Äiti” -passissa taas yksi leima lisää.

-Päivi-

Pinnalla.

No NYT se arki on ihan todella alkanut! Tuntuu luissa ja ytimissä asti.

Tämän viikon TOP -pointteja mm.

* KOULULIIKUNTA

– täähän on ihan vakio. Kenellä, koska, mitä ja missä. Ja aina joltain unohtuu jotain.

* KOULUKUVAUS

– unohda pehmeät paluut arkeen, koulukuvaus pätkäytetään pois jaloista heti toisella kouluviikolla! Tätähän ei tietenkään osattu odottaa, joten poika tulee näyttämään kuvassaan Beegeesin kadonneelta jäseneltä moppitukassaan.

* VANHEMPAINILTA

– kertaa kaksi ja tismalleen samaan aikaan. Lucky us! Oltais tietty voitu jakautua, jolloin molemmissa olis ollut edustus, mutta tittidii, mä olin töissä ja mieskin joutui lähtemään kesken työhommiin. Ai missä lapset sitten? Ei mitään hajua.

* SYYSFLUNSSA

– tällä hetkellä sairastuneita 3/5. Pyrimme täyteen viiden tähden suoritukseen.

* KONTAKTIMUOVI

– että ei siis vielä tässäkään iässä osaa aloittaa sitäkään hommaa ajoissa, vaan kiroilee sitten sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kuplamuovia niihin perhanan opuksiin.

* PYYKIT

– miten niitä VOI olla joka huoneessa?

* TERVEELLINEN KOTIRUOKA

– lasketaaks kalapuikot ja nakit?

* AAMUKETUTUS

– ensimmäisenä silmät avattuaan miettii, koska pääsee takaisin nukkumaan. Miten hulvaton aloitus päivälle.

* PYYKIT UUDESTAAN

– peseekö niitä kukaan?

* KAVERISYNTTÄRIT

– yhtenä päivänä kolmet kemut. Muksuja bileistä toisiin kuskatessa kevenee sekä mieli, että lompakko.

* VÄSYMYS

– sanoinko mä jossain vaiheessa odottavani arkea? Valehtelin.

kalapuikko 002

——————

Siinäpä tärkeimmät. Mitäs teille?

-Päivi-

*edit 24.8.* Kommentoida voi, mutta kommentit viskautuvat jostain syystä suoraan roskikseen. Kommentoikaa siis rohkeasti, mä kaivelen niitä sitten sieltä roskiksesta ehtiessäni ja vastailen! 🙂

Murkkuikä nounou.

Ei vielä. Mä en ole valmis.

Mä olin ihan just äsken vielä itse tuon ikäinen. Vitosluokkalainen, toisella kymmenellä. Ykstoista. Niin kaikkitietävä, niin ihastunut. Kuitenkin niin hauras ja särkyvä. En kai mikään lapsi enää, en kuitenkaan niin kovin isokaan. Tisseihinkin sattui.

Eka poikaystävä (kaks päivää), eka suudelma (kaks sekuntii). Ekat rintsikat, ekat dödöt, ekat ripsarit. Ihmisen bilsa. Terkkarin pitämä tunti kuukautisista ja miniOb:t koteloineen. Kaikki vitosella.

Onko mun pakko? Mä en osaa.

Tänään toi mun oma pieni fillaroi suupielet korvissa sinne vitoselle. Ekat dödöt kainaloissa, vielä ilman ripsaria. Poikaystävää ei vielä näy (ainakaan kotona asti…), suudelma toivottavasti odottaa vielä hetken. Mutta se sama pienenison ahdistus tytössä näkyy. Kun ei oikein vielä tiedä, mikä on. Kuka on. Miten aikuisiksi tullaan.

Mua itkettää. Tavallaan siitä helpotuksesta, että saatiin se noinkin isoksi pistämättä ihan piloille. Toisaalta suunnattomasta pelosta ja paniikista. Mun pitäis nyt olla se, joka pitää tuota haurasta naisen alkua kädestä, neuvoo ja opastaa, miten aikuiseksi tullaan. Ottaa kopin, kun sydämeen sattuu.

Jos mä en ole valmis, miten ihmeessä tuo lapsi voisi olla?

Haluaisin olla valveutunut äiti, joka käy läpi kukat ja mehiläiset tosta vaan vasurilla. Maailman luonnollisin asia. Ja äidin tehtävä. Vai onko? Voiko homman vaan sysätä bilsan maikan vastuulle?

Ei kai. On varmaan vaan vedettävä syvään henkeä ja näytettävä aikuisen mallia. Otettava se vastuu, oltava vanhempi. Valmisteltava tyttö teini-iän tunnekuohuihin ja fyysisiin muutoksiin. Ei auta.

myllis-14 018

Tekisin kuitenkin aloitteen. Synnytyslaitoksella vanhempien käteen voitaisi lyödä imetysoppaiden lisäksi myös ”lapsellasi on kohta murrosikä, miten valmistaudut” -pamfletti. Koska noi ruojakkeet kasvaa ihan yllätyksenä ja pyytämättä. Kohta se äsken rinnalla tuhnottanut pötkylä paiskoo jo ovia ja vastaa jokaiseen kysymykseen ”mömmömmöö”. Ja silloin sen kanssa pitäis osata olla. Ja tukea.

Fakin vanhemmuus. Pakkoko olla näin vaikeeta.

-Päivi-

Säilötään syksyn varalle

”Äiti.”

”No?”

”Ei mitään. Tarkistin vaan, että sä oot siinä.”

Lapset ovat taas kotona. Mun ihanat, pienet hippiäiset. Huumorintajuiset pellavapäät. Kesän ruskettamat pisamanaamat. Ihanat, höppänät veijarit.

Meillä oli ihana viikko. Nautittiin kaikilla aisteilla, tehtiin normaaliin lapsiperhearkeen sopimattomia spontaaneja päätöksiä, hihiteltiin työpäivän jälkeen autossa teinien lailla että ”mitä tehtäis”. Käytiin kaupassa ekan kerran perjantaina, kun kahvimaito loppui. Tyhjennettiin tiskikone vasta lauantaina. Annettiin pyykkikasojen odottaa tulevaa, tavallista viikkoa. Syötiin ulkona, katsottiin elokuvia, pidettiin How I Met Your Mother -maratoneja. Nautittiin huolettomuudesta, eikä kertaakaan harkittu syövämme mitään nakeista tai jauhelihasta.

kezä

jäde

kirja

Torstai-iltana ikävä iski ensimmäisen kerran. Olisin halunnut nuuskuttaa pienimmän kesän hiostamaa niskakiharapehkoa, pörröttää pojan paksua jouhitukkaa ja pyörittää vanhimman pitkän letin ponnarille. Halata, pusutella ja vaihtaa neniä. Onneksi tuon kaiken olen saanut tehdä tänään. Äidillinen nautinto on raastava yhdistelmä ikävää ja hetkellistä vapautta.

Lupaan muistaa tämän fiiliksen syyspimeällä. Lupaan muistaa pitkitetyt aamu-unet, rauhalliset aamukahvit, vaivihkaa iltakävelyllä etsityn puolison käden omani lomassa. Onnen siitä, että osataan olla myös kahdestaan. Meillä on vielä toivoa.

Säilön onnen väistämättä eteen tuleviin synkkiin päiviin. Sain napattua langan päästä kiinni, vaikka se tuntui välillä jo hukkuneen vyyhdin sisään. Olo on parempi kuin aikoihin. Tuntuu, että olen valmis ottamaan vastaan uusia haasteita, lähteä etsimään paikkaani muuallakin kuin kotona.

Lasten kotiinpaluun kunniaksi pyöräytettiin, mikäs muu kuin pannari. Jätskiä, hilloa ja niskahiusten nuuskutusta. Onni.

-Päivi-

P.S. Tuo kuvassa vilahtava Päivi Storgårdin Keinulaudalla yllätti todella positiivisesti! Ehdoton lukusuositus, antaisin melkein 5 tähteä!