Korkkarit kattoon!

En tiedä, jäikö menneestä viikosta paljon jälkipolville kerrottavaa. Tai ehkä sittenkin. Viikkoon mahtui kuitenkin se pitkään mielessä kytenyt irtisanoutuminen, jupinaa byrokratiasta, sitä nyt jo aika perinteistä ahdistusta, lähes sairaalloista väsymystä. Iltaisin olenkin maannut lähinnä kyljyksenä ja tuijottanut lasittunein katsein kattoon. Oikeesti kyllä pakotin itteni muutamana iltana lenkille, ihan vaan saadakseni raitista ilmaa. Kotityöt olen ohittanut olankohautuksella.

Lisäksi Facebookissa seuraavat tietävätkin, että blogia ollaan päivittelemässä. Ja koska kyseessä on just mun blogi, ei homma voi tietenkään mennä niinkuin elokuvissa. Sain kuitenkin luvan postata, joten ei auta kuin odotella. Onneks mulla on maailman paras ja sitoutunein koodari. Itsehän olisin viskannut koko roskan jo tunkiolle.

Olenkin nyt, itse itseäni tehostaen, sitä mieltä, että olen ehdottomasti ansainnut ”korkkarit kattoon ja ripsarit poskille” -henkisen rymyillan. Ilta alkaa jo iltapäivällä ministeritukkautumisella (ehkä, en oo varma vieläkään!) ja jatkuu ystävän kainalossa ja kuohuvan virratessa. Tiedossa siis luokatonta läppää, käkätystä ja ennennäkemättömiä muuveja paikalliskapakin tanssilattialla.

Ai mitäkö nyt irtisanouduttuani teen? Se taitaa ansaita ihan oman postauksensa. Sen vaan sanon, että olen yhtä aikaa pirun peloissani ja järjettömän innostunut!

Nyt kuitenkin pyykit koneeseen ja pallopään tarkastelua. Ministeripolkka vaiko eikö?! Tuoreeltaan tilanteen pääsee varmaan näkemään iltapäivästä Instagramista. Iiiiik!

-Päivi-

Second annual.

Voihan tyttöjen ilta sentään! Rouvan kroppa on taas tänään selkeästi huviverolle pantavana, sen verran raskaalta tuntuu sekä pää, että askellus. Onneksi loppuperhe antoi mun suosiolla porskutella unia yhteentoista, eikä tänään ole ohjelmistossa oikeastaan muuta, kuin lepäilyä ja eilisten piirakanjämien märsöstämistä. Käy mulle!

Onnistunut, toinen vuosittainen piirakkailta siis takana. Nelihenkiseksi kasvanut porukkamme oli loihtinut tänä vuonna piiraat tateista ja jauhelihasta, sekä ihanaa fetaleipää ja jälkkäriksi mutakakkua. Lisukkeina valkosipulitäytteisiä oliiveja ja mozzarellasalaattia. Juu ja viiniä. Paljon ja hyvää.

Tempaisimpa vielä ruoan päälle Irish coffeetkin, jotka onnistui, hieman yllättäenkin, loistavasti. Mulla on näissä drinkeissä sellanen aika vahva silmämääräinen mitta, joka ei sitten aina ihan onnistu… Sain muistutusta mm. tekemästäni mansikkamargaritasta, josta tuli enemmänkin punaiseksi värjättyä tequilaa. Ei kai sitä nyt aina voi voittaa…

Ilta oli siis kaikin puolin onnistunut. Emännällekin tämä on mukava tapa järkätä bileet, kun oikeastaan ainoastaan kuisti on pidettävä siistinä. Paljon helpompaa, kuin koko kämpän raivaaminen. Kuistin sisustukseen olisin voinut panostaa vieläkin enemmän, mutta eilinen työpäivä verotti sen verran, että päätin luottaa vaan pihlajanmarjoihin ja kynttilöihin.

Samalla porukalla vietellään kesäisin grillibileitä ja jälleen kerran todettiin, että näistä omista perinteistä on vaan pidettävä kiinni. Itse itseäni toistaen; kyllä nämä hetket tekee arjesta juhlaa!

-Päivi-

Pienet.

Tänään kohotellaan maljoja, kun vietetään toista vuosittaista tyttöjen piirakkailtaa.

Jokainen on taas valmistanut jotain herkkua illanistujaista varten ja onpa piirakkaporukkamme kasvanutkin yhdellä jäsenellä.

Tänä iltana kohotetaan malja myös sille. Ärsyttävän salaperäistä, mutta joutuu pysymään salaisuutena vielä hetken. Kerron kyllä mille kilistellään, kunhan sopiva hetki koittaa.

Sen vaan sanon, että sinnikkyys palkitaan lopulta sittenkin!

Kippis!

-Päivi-

 

Tyttöjen kesken.

Eilen jo maalailinkin Facebookissa, kuinka käyttäisin tämän arkivapaan. Kuten luettavissa on varmasti ollut, viime ajat on menneet aika alavireisissä fiiliksissä, joten päätin ottaa vapaan ihan tosissaan vapaan kannalta. Olla tekemättä mitään tuottoisaa tai pakkopullaa.

Heräiltiin kiharapään kanssa ajoissa, mutta rauhassa. Puettiin ja päätettiin mennä aamiaiselle lähikahvilaan. Saatiin mukava seuralainen. Hörpittiin cappuccinoa, nautiskeltiin aamiaisesta ja parannettiin maailmaa. Poikettiin kirjastoon ja kirjakauppaan. Tehtiin talvikenkälöytöjä. Juotiin vähän lisää kahvia.

Kotona neiti nappasi lainatut äänikirjat kainaloonsa ja linnoittautui huoneeseensa. Minä syvennyin kirjaan. Koululaiset tuli ja meni. Jatkoin lukemista. Otin torkut. Luin vielä.

Päätettiin tallustaa kiharapään kanssa elokuviin. Viiru ja Pesonen, ja vain me kaksi. Valkattiin irtokarkkeja vuorotellen. Käveltiin käsi kädessä. Juteltiin höpöjä.

Leffateatterissa pieni tarrautui ihan kiinni. Kuiskutteli korvaan ja rutisti kädestä. Maailman paras elokuva ja maailman kivoin äiti. Pakahduttava onni sai taas äidin mielessä tutun seuralaisen syyllisyydestä. Miksi näitä kahdenkeskisiä hetkiä tulee otettua niin harvoin? Jokainen lapsi ansaitsee aika ajoin jakamatonta huomiota. Miksi niin usein annan aikuisten kiireiden ja stressin ajaa näiden tärkeimpien hetkien edelle?

”Sinun arkesi on jonkun lapsuus.”

Koitan taas muistaa.

-Päivi-

Pienen pojan unelma

En tiedä, voinko äitinä tulla mistään onnellisemmaksi, kuin nähdessäni oman lapseni unelman toteutuvan. Säihkyvät silmät ja jännittyneen hymyn. Tapahtuman jälkeisen innokkaan puheripulin.

Saatiin eilen ex-tempore tilaisuus päästä nopeasti tapaamaan pätkäpojan suurta idolia, Susijengin sentteriä, oman kylän poikaa, ”meidän Junnua”. Pientä jännitti mahdottomasti, mutta onneksi Junnu oli selkeästi jutellut korisjunioreiden kanssa aiemminkin ja pätkäkin vastaili lyhytsanaisesti.

Nyt on pelipaidassa nimmari, läjä kuvia idolin tapaamisesta ja tärkeä muisto tsemppaavalta maajoukkuepelaajalta.

Tuleva takamies meni tapaamisen jälkeen huoneeseensa veivaamaan layuppeja ja muisti vielä tänäänkin kertoa, kuinka siistiä oli tavata Gerald Lee jr. Yksi asia tosin jäi harmittamaan. ”Mä unohdin kysyä siltä millasta on olla telkkarissa.”

-Päivi-

Rapurallaa

Ajankohta on lyötävä lukkoon ajoissa. Sitä vaatii ruuhkisvanhempien yhteinen illanvietto, ilman lapsia. Loppu sujuu kuin itsestään. Ilman stressiä tai turhaa vouhottamista. Kaikki tuo jotain. Kaikki tuo hyvän fiiliksen. Ja onnistunut ilta on valmis.

Istuttiin kahden ystäväpariskunnan kanssa iltaa viimeksi vappuna. Tuolloin oli lapset mukana ja ilta tietysti sen mukainen; rauhallisempi ja lyhyt. Sattumalta ruoan äärellä tuli puheeksi, että moni meistä ei ollut koskaan syönyt rapuja. Ja siltä istumalta päätettiin, että tänä syksynä pidetään yhteiset rapukestit. Yhden pariskunnan mökillä, ilman lapsia.

Lyötiin viikonloppu lukkoon ja alettiin pehmitellä lastenhoitajia. Eilen, neljä kuukautta idean jälkeen, päästiin toteutuksen kimppuun. Ja voi, mikä ilta!

Ei lakattu vielä aamullakaan ihmettelemästä, kuinka hauskaa meillä oli. Juomat oli kylmiä ja sauna ja palju lämpimät. Sählättiin rapujen kanssa ja laulettiin juomalauluna mm. A-han Take on me:tä. Kuunneltiin legendaarista musaa Queenista Neon 2:n kautta E-typeen. Jorattiin, laulettiin ja naurettiin. Nautittiin.

Aamu valkeni kauniina ja no, kohmeloisena. Mutta oli kyllä kaiken päänsäryn ja huonon olon arvoista. En muista koska olisi viimeksi ollut noin hauskaa! Mekin kuitenkin harvemmin käydään viihteellä yhdessä, yleensä homma hoituu vuorovedoin. Mutta kyllä tämä on tavaksi otettava.

Kiitos vielä kaikille asianosaisille, mahtavalle isäntäparille ja ihanille rapuvastaaville! Ens vuonna uusiks! Buuuujaaaah!

-Päivi-

Yöpöydällä kesken ja kirjalistan päivitystä.

Mun oli tarkoitus käyttää tämä kesän viimeinen lomaviikko tosi rennosti. Ajattelin pääasiassa lukea ja levätä, ehkä leipoa jotain. Mutta ennen kaikkea odotin, että on aikaa uppoutua kirjoihin. Mutta mitäs kekkulia?! Nyt on torstai ja sivuakaan en ole lukenut! Niin tyypillistä. Kun suunnittelee ottavansa rennosti, päätyykin murehtimaan tulevaa ja lomasta tulee lopulta pelkkä monta päivää kestävä nillitys.

Muutamia kirjoja kuitenkin kesän aikana on tullut jo luettua. Lukusuositukset tähtineen päivitän edelleen tuonne sivupalkin listaan, sitä kannattaa seurailla, jos kirjavinkit kiinnostaa.

Tällä hetkellä yöpöydällä mulla on kesken Katja Kallion Säkenöivät hetket. Vuoroaan odottavat Gillian Flynnin Kiltti Tyttö ja Laura Lähteenmäen Kaaso. Vielä kun nyt saisi itsensä lukemaan…

Mulla on jo turkasen pitkä lista mielenkiintoisista kirjoista puhelimen muistiossa, mutta koska niitä ei voi koskaan olla liikaa, olen taas kinuamassa teiltä lisää lukuvinkkejä! Mitä olet lukenut viimeksi, mikä on kesken juuri nyt tai suositteletko muuten vain jotain just nyt?

Ehkä vois auttaa, jos sulkisin tän koneen nyt ihan ensin… ja kokeilisin sitä lukemista välillä.

-Päivi-

Katse lepoon päin.

Tänään iltapäivällä heitin kassin olalle, huikkasin moikat, käänsin pihalla kasvot aurinkoon ja hymyilin. Ensimmäistä kertaa viikkoihin kuumuus ei ahdistanut, lämpö helli nenänpäätä ja tuntui hyvältä. Olo oli helpottunut, eikä syyttä. Seuraavaan viikkoon ei tarvitse asettaa herätystä klo 5.40, eikä kiirehtiä iltaisin nukkumaan. Saan keskittyä lapsiin, kotiin ja itseeni. Lukea ja leipoa. Keitellä päiväkahveja. Saatella lapset kouluun ja hakea kiharapään heti eskarin jälkeen kotiin.

Loma.

Viikossakin ehtii jo vaikka mitä. Ja vaikkei ehtiskään, ei haittaa. Se lepo ja akkujen lataus taitaa nyt olla pääasia. Työviikot on olleet pitkiä, helteisiä ja raskaita. Energiataso on ollut aivan nollilla. Olen ollut väsähtänyt, kärttyinen ja turhautunut. Joten vaikka kaikkea pientä kivaa olisi tulevalla viikolla kiva saada tehtyä, koitan keskittyä kuitenkin keräämään voimia ja tekemään kivoja juttuja.

Sen verran ajattelin kuitenkin (kunnon yönien jälkeen) skarpata, että puran täältä kotoa tämän viikkoja kestäneen lomaelon. Palauttelen asiat (ja lapset…) niille kuuluville paikoille ja teen jonkinmoisen siivousrykäsyn. Tai no. Vien ainakin roskat.

Huomenna nyt ainakin nukun pitkään. Kivaa viikonloppua!

-Päivi-

Ainiin! Kiitos hauskoista kommenteista vloggaukseen! 😀

Minifarmi; lande kaupungissa

Tämä Uusikaupunki on vähän sellainen pähkähullujen ideoiden mekka. On kävelty köysiä pitkin Paskalahden yli, järjestetty selviytymisleiri keskellä talvista toria ja nyt tuotiin lande kaupunkiin Minifarmin muodossa. Mutta usein niistä hulluimmista ideoista hioutuu nimenomaan kirkkaimmat timantit. Niinkuin nyt vaikka tämä Minifarmi. Yksinkertaisessa hullumaisuudessaan nerokas idea.

Tällainen koko perheen tervehenkinen maalaiskarnevaali on mitä tervetullein idea pienet nakkisormensa känsille lomillaan pelanneelle muksuväestölle. Ulkoilmatapahtuma vei lapset (ja niiden vanhemmatkin…) sinne ihan perusasioiden äärelle. Päästiin kertaamaan, mistä se maito tuleekaan, mitä lampaista keritään ja aivan, munat tosiaan pulpahtaa kanojen takamuksista. Myönnän itse, että vaikkei suurkaupungissa asutakaan, meidänkin muksut on jossain määrin kaupunkilaisia. Ei ole itsestäänselvää nähdä lehmiä, lampaita tai hevosia koulumatkoilla, eikä välttämättä edes mummulareissuilla. Mikäpä siis sen näppärämpää, kuin tallustaa muutama sata metri, maksaa kohtuullinen sisäänpääsymaksu ja päästä silittelemään maatilan eläimiä.

Erityisen kivaa messuissa oli se, että tapahtuma oli todellakin selkeästi suunnattu koko perheelle. Lapsille eläimiä, liukumäkeä, vaahtobileitä ja tivolia, isille pelit, rensselit, traktorit ja puimurit ja mutseille lähiruokaa ja pientä shoppailtavaa.

Meidän porukka hajaantui valitettavasti jo kotona puoliksi, ei enempää eikä vähempää, kuin vatsataudin takia (juu-u, TAAS!), joten lopulta me minifarmailtiin esikoisen kanssa kaksin. Ja siihen minipossukopillehan me jumahdettiin. Kahdesti. Niin söpöjä. Ihania. Ja söpöjä.

Tämä äiti kiittää tapahtumasta ja on ilahtunut sen tervehenkisestä luonteesta. Ensi vuonna kyseiset bileet järjestetään rakkaassa naapurikunnassamme Laitilassa. Suosittelen!

-Päivi-

Ja p.s. Kuopus kysyi alpakan kuvan nähdessään ”Onk toi kameli?”. Tämä tapahtuma on ilmiselvästi todella tarpeen… 😉

Kesäelämää.

Meillä eletään kuin pellossa. Melukylässä. Lomalla. Tehdään vaan muutamia pakollisia hommia (niinku käydään esim. töissä…), syödään miten sattuu, retkeillään olkkarissa ja nukahdetaan joka ilta inan liian myöhään. Ei noudateta mitään aikatauluja, paitsi päivittäistä uimista. Lojutaan rannalla, kylvetään aurinkorasvassa ja haukataan muistaessamme jotain muutakin ruokaa, kuin leipää ja suolakeksejä.

Kontrollifriikin ja rutiinireetan painajainen. Kämppä kuin hävityksen kauhistus, ruoka-ajat mitä sattuu ja tukat takussa. Mutta voi noita ihania järviveden kasvattamia, pisamanenäisiä lapsia. Kuinka syvältä kumpuaa pienen ihmisen ilo, kun saa hypätä laiturin päästä pommin. Joka ilta.

Päätän antaa pellossa elämisen vielä jatkua. Edes viikon. Pitkittää sitä kesäloman hälläväliä -fiilistä vähän. Aikataulut ja rutiinit räjähtää silmille kuitenkin jo parin viikon päästä koulun myötä. Nyt uidaan vielä joka päivä, nukutaan siskonpedillä olkkarissa, pestään vain välttämättömät pyykit ja astiat ja nautitaan toistemme helkkarin hyvästä seurasta. Murjotetaan niistä siivousvuoroista sitten taas syksyllä.

-Päivi-