Ruuhkavuosien selviytymisopas!

Äitiyslomilla ja hoitovapailla sitä ei vielä tajunnut. Ei osannut odottaa. Yöt olivat rikkonaisia ja pienten lasten kanssa oli koko ajan oltava silmät selässäkin. Mutta mikään ei valmistanut siihen pyöritykseen, mikä kohtaisi, kun lapset aloittavat päivähoidon ja koulun ja itse tekee paluun työelämään.

Ne on ne ruuhkavuodet. Syksystä kevääseen eletään enemmän tai vähemmän lennossa, koko ajan sen yhden pirullisen askeleen jäljessä kaikesta. Eihän kukaan VOI muistaa jokaista palaveria, synttärikutsua, vanhempainiltaa tai jotain jehvatun nälkäpäiväkeräystä. Kesäisin relataan loman ajan, vajoten valheellisesti aurinkoiseen rentouden pumpuliin, kunnes syksy koittaa, koulu ja harrastukset päjähtävät päälle ja rattaat lähtevät jälleen pyörimään. Yhden kierroksen liian nopeaan, kuten aina.

Ruuhkavuosiinkin voi kuitenkin edes yrittää valmistautua. Itse pyöritystä nämä vinkit tuskin vähentävät, mutta helpottavat stressaantunutta vanhempaa edes hetkellisesti. Joten sinä, ruuhkavuosien kynnyksellä keikkuva äiti tai isä, varaudu viimeistään syksyn tullen ainakin seuraavilla:

KAHVI

– tämä, jo vanhempainvapailta tuttu piriste on pitänyt vanhempia koossa jo vuosikymmenten ajan. Käytä reilusti, koita ehtiä juoda lämpimänä, vältä kuitenkin vatsahaavan aiheuttavia määriä.

KALENTERI

– kirjaa asiat ylös välittömästi ne kuullessasi. Pikku-Lissun synttärijuhlat on huomattavasti mieluisampaa muistaa jo vaikkapa edellisenä iltana, kuin vartti ennen synttäreiden alkua, kun lapsesi huolimattomasti kysäisee, mitä olet ostanut Lissulle lahjaksi. Synttäreille, jotka ovat tänään. Nyt.

PUHEYHTEYS

– vaikka sen oman rakkaan naama tekisi toisinaan mieli muotoilla kokonaan uuteen uskoon, puolisoon on suositeltavaa säilyttää jonkinlainen puheyhteys, ainakin viikon kiireisimpänä aikana, eli yleensä maanantaista perjantaihin. Toisinaan paremmalle puoliskolle on parempi vaan antaa anteeksi likaiset sukkamytyt ja haisevat treenivaatteet perherauhan säilyttämiseksi. Koska asioista on pakko puhua, aikatauluja on pakko käydä yhdessä läpi. Muuten homma kyrvähtää.

HARRASTUS/OMA AIKA

– sen lisäksi, että kuskaat lapsia pallokerhoon, tanssitunnille, satubalettiin ja ratsastamaan, hallinnoit perheen ruoka- ja pyykkihuoltoa sekä aikatauluja, tarvitset myös ihan ikioman harrastuksen. Pakokeinon, jolla nollaat pään ja josta saat energiaa. Tähän käy ihan kaikki, mikä tahansa tuntuu hyvältä. Lenkki, lukeminen, uiminen, käsityöt, musiikki tai vaikka säärikarvojen nyppiminen yksitellen. Pääasia, että saat tehdä jotain ihan rauhassa, ilman lapsia (ja puolisoa…).

YSTÄVÄT

– sen lisäksi, että säilytät puheyhteyden puolisoon, on hyvä säilyttää erittäin läheiset välit myös ystäviin. Tähän tarvitaan toisinaan myös sitä kalenteria. Usein parhaat ystävät osuvat samaan ikähaarukkaan ja elävät aika samanlaisessa elämäntilanteessa kuin sinä. Älkää silti luovuttako! Pikaiset lounasdeitit, viinihetki työpäivän jälkeen tai edes nopea puhelu piristävät hetkellisesti ja pitävät ystävyyssuhteita yllä. Ystäväpariskuntia on kiva nähdä, mutta molemmilla vanhemmilla on hyvä olla myös ihan omat kaverit. Kaiken ei tarvitse olla yhteistä.

mother

TOIMIVA KONEISTO

– toimiva arkihässäkkä vaatii toimiakseen toimivan laitteiston. Tiskikone, pyykkikone, tietokone, puhelimet. Tiskikoneen hajoaminen sekoittaa jo valmiiksi sekavan pakan vielä pahemmin. Hyvin pian käytössä on kertakäyttöiset astiat ja luonto kiittää. Kokemusta on.

Ei myöskään tule aliarvioida telkkarin ja pleikkarin auttavaa voimaa. Eikä Netflixin. Just saying.

PARISUHDEAIKA

– ikioman ajan lisäksi myös parisuhde vaatii aikaa ja panostusta. Se on kuitenkin kaiken pohja ja ydin. Ei riitä, että lasten mentyä nukkumaan istutaan käsi samassa sipsipussissa Criminal Mindsin ajan, suhteen hoitaminen vaatii muutakin. On ihan hyvä käydä tasaisin väliajoin ihan kahdestaan juttelemassa mitä kuuluu ja muistuttamassa itseään, mihin siinä toisessa rakastuikaan. Yhdessä leffaan, syömään tai vaikka lenkille. Perhearki vaatii toimiakseen hyvän perustan.

TURVAVERKOSTO

– ihannetilanteessa lasten isovanhemmat tai muut sukulaiset asuvat lähellä ja ovat valmiita auttamaan, jos töissä venähtää ja muksut pitää hakea hoidosta, tai käyvät kaupassa, kun koko perhe sairastaa. Aina näin ei kuitenkaan ole. Myös ystävät ovat turvaverkko! Sukulaisuus ei vielä ole lupaus avusta. Parhaita on ystävien kanssa tehdyt sanattomat sopimukset, joissa kaikki auttaa kaikkia. Turvaverkkoon voi nojautua vaikka kymmeneltä luistelua edeltävänä iltana, kun luistimia ei löydy mistään, tai kun naamiaisasusta uupuu viitta.

KRÄÄSÄVARASTO

– lahjapaperia, nauhaa, kartonkia, nappeja, neppareita, teippejä, liimaa, koruja ja kaikkea mahdollista blingblingiä tarvitaan juuri niinä naamiaisia ja synttäreitä edeltävinä paniikinhetkinä, kun kukaaneikertonutettäneontänään!!! Valmistautumiseen erikoistuneet supermutsit keräävät alennusmyynneistä kaappeihin myös hätälahjavaraston petshoppeja ja legoja näitä tilanteita varten. Erinomainen kräärävarasto löytyy yleensä mummulasta.

SALAINEN PAHE

– viimeisenä, vaan ei missään tapauksessa vähäisimpänä salainen pahe. Suklaapatukka(levy), iltarööki(aski), skumppalasi(pullo), ärräpäiden päästely tai puiden halailu. En toki ketään kehota joka ilta ryypiskelemään, mutta oli se kiireisen ja ahdistavan arkipäivän jälkeen mikä tahansa, mikä rentouttaa, sitä kannattaa käyttää.

Tuntematta huonoa omaatuntoa.

——————

Näillä pääsee ainakin alkuun! Vielä kun muistaisi näistä edes puolet…

-Päivi-

Mikä olisi sinun lisäyksesi selviytymisoppaaseen?

 

Villit viikot

Heti alkuun pahoittelut hiljaiselosta. Tarkoitus oli kyllä päivitellä kuulumisia viikon varrella, mutta nyt ei kerta kaikkiaan ole ollut aikaa.

Käytän nyt häpeilemättä tätä ärsyttävää ”ruuhkavuosi” -termiä. Koska siltä tämä ainakin tuntuu. Ja keväisin meidän perheessä eletään oikein ruuhkavuosien aallonharjalla. Tästä viikosta on jäänyt mieleen lähinnä aikaiset aamuherätykset, töistä suoraan kampaamaan tyttöjen tukkia, suoristamaan mekkoja ja leipomaan piirakoita konserttiin. Kevätjuhlat, kahvikonsertit ja synttärit on aina perinteisesti peräkkäisinä iltoina. Joka ilta jotain. Niin paljon, ettei perässä meinaa pysyä.

toukokuu -14 006

toukokuu -14 008

Harmillista sinänsä, että sitten sitä ahtautuu kuumaan juhlasaliin katsomaan pikkuisensa esiintymistä, mutta huomaakin itkevänsä väsymyksestä, eikä liikutuksesta. Kun toisinaan kaikki vaan on too much.

Ehkä lähestyvä kesälomakin saa kaiken tuntumaan hiukkasen raskaammalta. Neljä herätystä enää. Vaikka enhän mä laske. Enpä.

Ensi viikkoon mahtuu vielä muutama muistettava, palaveria, leirikoulua, synttärit ja lakkiaiset. Mutta lomalle en sovi mitään. En päätä tehdä mitään. En pestä mattoja, en ikkunoita. En tehdä mitään, mikä ei tunnu rentouttavalta ja mielekkäältä. Jos jotain nyt tarvitsen, niin nimenomaan irtautumisen tästä kaikesta. Aikatauluista ja säätämisestä.

toukokuu -14 013

toukokuu -14 015

toukokuu -14 010

Tarkoitukseni ei nyt ollut valittaa. Vaikka siltä ehkä kuulostaakin. Uuvuttaa vaan just nyt hiukan. Ja uskoisin, että siellä langoilla roikkuu muitakin mekonhelmojen silittäjiä ja juhlakenkien kaivajia, jotka jo odottaa kevään kinkereiden loppumista..?

Kuvat on viikon takaa. Näyttää ihan siistiltäkin! Arvatkaa näyttääkö enää..? 😉

Nyt painun pihahommiin! Ja lupaan taas päivittää ahkerammin, kunhan kevätsäädöt on saatu kunnialla päätökseen.

-Päivi-

P.S. Kiitos kaikista reissuvinkeistä, joita sain edellisen postauksen tiimoilta paljon facebookiin ja ihan sähköpostiin asti! 🙂

 

Kun omaa lasta sattuu.

… tekisi mieli rutistaa pikkuinen rusinaksi ja piilottaa ihon alle. Suojella ja varjella, ympäröidä pieni pumpulilla, pilvillä ja kaikella pehmeällä. Olla turvana ja pitää kädestä kiinni. Koko ajan.

Poika lähti eilen yökylään kaverilleen, kuten monta kertaa aiemminkin. Muutaman tunnin kuluttua soi miehen puhelin. Kuulin jämähtäneestä äänestä, että jokin on vialla. Laskettuaan puhelimen, mies laukkasi hädissään pari kertaa huoneesta toiseen (ilmeisesti etsien vaihtovaatteita) ja sai sanottua vain, että ”poika on telonut itsensä rampeilla”. Sitten Opeli vilahtikin jo ikkunan ohi.

Jäin ilman sen tarkempia tietoja kotiin tyttöjen kanssa. Odottamaan. Pelkäämään. Kummallisen monta ajatusta sitä ehtii takaraivossaan kehittää vajaassa tunnissa. Jos poika on pudonnut rampin päältä. Lyönyt päänsä, taittanut niskansa, murtanut jalkansa. Yritin rauhoitella itseäni, pintanaarmuja varmaan vaan. Sattuuhan niitä pojille.

Jännä, miten pitkiltä minuutit voivat tuntua. Millaisiin mittoihin hätä ja huoli voivat kasvaa. Ja kuinka valtaisa on helpotuksen aalto, kun auto kaartaa pihaan ja poika kävelee omin jaloin kotiin.

Kasvot veressä, mustelmilla ja ruhjeilla, mutta muuten kunnossa. Ensi-avun ovellakin olivat varmuuden vuoksi käyneet, mutta koska kyseessä onneksi olivat vain ne pintanaarmut, pääsivät saman tien kotiin. Akuuttina hoitona kainalo, leffa ja jäätelö. Paljon halauksia.

pätkä

Pahinta vanhemmuudessa on menettämisen pelko, joka konkretisoituu tällaisina pieninä hetkinä. Aina uudelleen sitä toivoo, että voisi ottaa itse vastaan kaikki iskut ja harmit lapsen puolesta. Mikään ei kouraise niin syvältä, kuin oman lapsen kipu.

No, poika onneksi itse nousi jo pyörän selkään ja lähti kaverilleen leikkimään. Ja säästää edelleen rahaa uuteen potkulautaan, vaikka sen kanssa eilen nenilleen menikin.

Helpotuksen huokaus.

-Päivi-

Keväällä kiireessä kerran.

No onpahan ainakin mitä odottaa! Eikä pääse liian tylsä arki kaatumaan päälle, nimittäin juhannukseen asti tiedossa ainakin:

Äitienpäivä

– onneksi minulle ihanan stressitön juhlapäivä, odotan herääväni kuiskutteluun ja märkiin suukkoihin

Justin Timberlake!

– maanantaina suunnataan ystäväni kanssa isolle kirkolle fiilistelemään Ameriiikan tähteä. Oikein kunnon tyttöjen reissu hotelliöineen ja kuohareineen. Ja hei, onhan se Justin nyt aika sulonen.

Elsan synttärit 010

Tuplasynttärit

– miehen ja pojan syntymäpäivät ensi viikolla, peräkkäisinä päivinä. Pojalle tietysti järjestetään myös kaverisynttärit ja ainiin, kaikkien lasten yhteiset kinkerit, joissa kahvitellaan kummit ja sukulaiset. Koska muka? En tiä.

Lätkän MM

– todellakin katon!

Kahvikonsertit, kevätjuhlat, luokkaretket

– en edes tiedä koska, mutta olettaisin että lähiviikkoina.

Elsan synttärit 013

Pikkuveljen täysi-ikäistyminen

– täytyyhän jannu nyt terassille viedä!

Ylppärit

– saatiin pitkästä aikaa kutsu ylioppilasjuhliin! Olen aina rakastanut koulujen päättäjäispäivää ja tänä vuonna pääsen aloittamaan vielä lomanikin lasten kanssa samaan aikaan. Sopivan juhlallisissa tunnelmissa, siis.

Elsan synttärit 014

Veljentytön ristiäiset

– kirppu saa nimen kesäkuun puolivälissä

Koko perheen juhannusreissu

– sekä lasten että aikuisten suuresti odottama kesäinen matka suuntautuu… enpäs kerrokaan vielä! Tästä tulette vielä kyllä kuulemaan lisää, sen lupaan. Odotan suurella innolla, että päästään koko porukalla johonkin Tamperetta kauemmas.

kaa

——————————————–

Onhan siinä sitä. Mitä odottaa. Tai no, myönnän auliisti odottavani viiteen vuoteen ensimmäistä kesälomaani ehkä eniten. Ja lomalla aion todellakin… lomailla!

Kuvat muuten maanantain tyttösynttäreiltä. On tää kyllä yhtä juhlaa. 🙂

-Päivi-

Olethan muistanut klikkailla tykkää-nappia Uskolan Facebook -sivuilla? Parhaat jutut ja paljon ekstraa löydät siis täältä!

Tähtihetkiä

Kuten täällä blogissakin on varmasti käynyt enemmän kuin selväksi, olen kärsinyt jonkin asteisesta kolmenkympin kriisistä jo jonkin aikaa. Joku sanoo, että mitään kriisejä ei tule, jos niitä ei itse itselleen järjestä, mikä pitää varmaan osittain paikkansakin. Itse olen kuitenkin aina ollut taipuvainen jonkinlaiseen yliajatteluun ja pohdiskellut elämää ja sen ilmiöitä ehkä tarpeettomankin paljon.

Surkuhupaisinta tässä ruuhkavuosikriiseilyssä on ehkä juuri se syy, miksi kriiseillään. Pohjimmiltaan kaikkea aletaan pohtia liiankin kanssa siinä kohtaa, kun kaikki on liian hyvin. On talot ja autot, avioliitot, lapset ja työpaikat. Kaikki se, mitä on aina halunnut, mistä haaveillut. Silti jossain jauhelihakastikkeen ja pyykkipinojen välissä mieleen häivähtää ajatus; tässäkö se kaikki oli? Jos kaikki elämän tähtihetket on jo eletty, mitä jää jäljelle? Se hiivatin arkiko?!

Naimisiinmeno, lasten syntymät, ensimmäiset hymyt ja askeleet, avaimet unelmien taloon… Kaikki jo mennyttä. Ura jäi tekemättä, eikä sellaisesta juuri täällä landella enää kannata edes haaveilla. Yht’äkkiä sitä huomaa, ettei mikään tuota iloa. Kaikki on tasaista ja tylsää. Harmaata. Tähän se elämä jäi. Näillä merkeillä pelataan hautaan saakka.

Jihuu.

koris

Kunnes ihan tavallisena arki-tiistaina, arkisen Opelin nokka vie palloiluhalliin, pätkäpojan ensimmäiseen korismatsiin. Poika on harjoitellut vajaan vuoden ja innostunut lajista valtavasti. Selässä komeilee suurin numeroin 15, peliasun shortsien ylipitkät lahkeet hipovat nilkkoja, koko joukkue on puolitoista päätä vastustajia lyhyempi, katse keskittynyt ja peli-into käsinkosketeltava. Luonnollisesti äitinä liikutun tästä kaikesta valtavasti ja joudun nielaisemaan pari ylimääräistä kertaa. Kunnes pelin alettua herkistely saa luvan loppua. Huudan. Kiljun. Taputan. Hypin. Seisonistunseison. Kiljun. Vaahtosammuttimen kokoisen poikani punnertaessa ensimmäisen korinsa, pomppaan penkistä ja huudan villisti, kuin lottovoiton saaneena.

Poikien ensimmäinen peli päättyy murskatappioon. Mutta äidilliseen, valtavaan ylpeyteen. Minun poikani. Minun pieni, rohkea, osaava poikani.

Tajuan, että nämähän niitä tähtihetkiä juuri ovat! Ensimmäisiä hymyjä tai askeleita ei enää tässä perheessä nähdä. Mutta isompien lasten ensimmäiset kerrat, konsertit, pelit ja tanssiesitykset ovat vähintään yhtä suuria, elleivät jopa suurempia tähtihetkiä. Kun esikoistyttö innostuu katsomaan kanssani Nunnia ja Konnia, tai poika kömpii kainaloon nauramaan Poliisiopistoa. Kun kuopus tavailee pikkuhiljaa ensimmäisiä sanojaan kirjoista. Ensimmäiset koenumerot, todistukset, stipendit. Lasten oma ilo onnistumisista.

Tähtihetkiä tulee onneksi sittenkin aina lisää. Niistä pitää vaan muistaa ottaa kaikki ilo irti, nauttia. Eikä kai äidin omat tähtihetketkään täysin ohi ole… Näin tarkemmin ajateltuna viimeiseen puoleen vuoteen on mahtunut kuitenkin keskustelu radiossa, ensi-ilta teatterissa ja KokoNainen -kirjan ilmestyminen. Kaipa näistä saa aikuinenkin ihan luvalla nauttia. Ja olla ehkä hieman ylpeäkin..?

Toivon, etten koskaan ala elää pelkästään lasteni kautta. Odota heidän toteuttavan omia, toteutumattomia unelmiani. Siksi lasten tähtihetkien lisäksi taitaa olla hyvä pitää kiinni myös omistaan. Pyrkiä toteuttamaan unelmiaan. Reissata, tarttua tilaisuuksiin ja ehkä uskaltautua vielä opiskelemaankin. Olla esimerkkinä ja kannustaa noita pieniä ihmistaimia. Ja uhkua ylpeyttä mukeloistaan.

Voikohan lapsestaan muuten koskaan tuntea liikaa ylpeyttä? En usko.

-Päivi-

Puolivalmisteäiti.

Esikoisen syntyessä, kohta jo 11 vuotta sitten, odotin innolla kiinteiden ruokien aloittamista. Ahmin neuvolasta saatuja ravinto-opuksia sauvasekoittimen käydessä kuumana, kun vihannekset ja lihat saivat kyytiä. Kasvissoseet pakastettiin jääpalarasioissa, lihoista askarreltiin pieniä folionyyttejä. Tuoreelle, nuorelle äidille oli kunnia-asia tehdä itse lapsen jokainen ateria. Lisäksi se oli opiskelijaperheelle myös taloudellisesti fiksua. Purkkiruokia tytölle tarjottiin vain äärimmäisessä hädässä, eikä hän niitä tuolloinkaan kovin mielellään syönyt.

Toisen lapsen vauva-aikana jatkui sama meno. Silmäpussit vain hieman kasvaneena survoin ja soseutin nuoruuteni vimmalla. Pojallekaan ei valmisruokia tarjottu, kuin reissutilanteissa, mutta osasin jo hieman löysätä. Kyllä jätkä henkiin jää, vaikkei aina äidin omin käsin pilkkomaa kesäkurpitsaa saisikaan.

Kolmannelle lapselle tein soseet pääasiallisesti jälleen itse. Olin kuitenkin jo armollisempi itselleni ja jossain vaiheessa pyrkimyksenä oli, että päivän toinen lämmin ateria on itse valmistettu. Kuopuksen maitoallergia hankaloitti syömisiä hieman, mutta onneksi neitonen oli kuitenkin hyvin kaikkiruokainen. Hengissä ja terveenä edelleen, vaikka toisinaan vetelikin spagettiherkkunsa purkista. (tai vaikkapa suklaakeksiä… koru kaulassa )

2035

Tänään, kohta 11-, 8- ja 6 -vuotiaiden lasten työssäkäyvänä äitinä en edes haaveile tekeväni kaikkia ruokia alusta asti itse. Edelleen tarjoan heille mieluiten perinteistä kotiruokaa, mutta melkeinpä viikoittain on myös tilanteita, jolloin mukulat ruokitaan kaapin pohjalta kaivetuilla nuudelipusseilla ja oheen koitetaan löytää edes muutama kurkunsiivu, ihan vaan sitä vanhempien huutavaa omaatuntoa hiljentämään.

Vanhemmat ihmiset naiset usein pyöräyttelevät paheksuvasti silmiään nykyäitien huokaillessa jatkuvaa kiirettä. Kun aina ei vaan kertakaikkiaan ehdi (tai jaksa) valmistaa päivällispöytään sen seitsemää sorttia. Tai yhtään. Vaikka pitäisihän sitä nyt ehtiä. Se on vain valintakysymys.

Ja sitä se onkin. Minäkin ehtisin varmasti halutessani valmistella edellisiltana seuraavan päivän ruoat. Kuoria ja kuullotella. Mutta olen päättänyt haluta tehdä muutakin, kuin töitä ja ruokaa. Kuuluuko siitä sitten tuntea huonoa omaatuntoa? En tiedä. Tunnen kuitenkin, olenhan nainen.

Musta tuntuu, että tämä on taas yksi niistä aiheista, jotka tykätään niputtaa täysin vastakkain. Vähän niinkuin imettäjä-äiti vs. pulloäiti, kotiäiti vs. uraäiti. Luomuäiti vs. einesäiti. Siinä missä luomuäidit linkittävät somen täyteen artikkeleita pahasta natriumglutamaatista, einesäidit koittavat perustella valintojaan todistelemalla jatkuvaa kiirettään.

Meillä tehdään mahdollisuuksien mukaan ruoat itse, mutta kiireen ja arkisählingin keskellä en epäröi heittää Saarioisten äitien tekemää maksalaatikkoa mikroon. Koitan pitää huolen, että lapset saavat tarpeeksi kalsiumia, syövät hedelmiä ja vihanneksia, ja saavat kahdesti päivässä lämpimän ruoan. Eineksiä en tuomitse (paitsi ne valmishodarit, sehän on pullan sisään tungettu nakki!), kunhan pääasiallinen ravinto on jotain muuta. Mä olen ehkä sit sellainen puolivalmisteäiti.

Entäs sä?

-Päivi-

Päiväni murm… Päivinä.

Huomenta! Tervetuloa mukaan päivääni!

Klo n. 7.20

HERÄTYS! Makuuhuoneen lämpötila muistuttaa jääkaappia, eikä peiton alta meinaa millään malttaa nousta. Koululaiset kolistelevat itselleen aamiaista, pienin tuhisee vielä autuaana sängyssään. Loikin peiton alta suoraan vaatteisiin ja keittiöön kahvinkeittoon.

puhelimesta 473

Klo n. 7.40

Muutama tiukka sananvaihto esikoisen kanssa iänikuisista ulkohousuista, ennen kuin hän lähtee talsimaan kohti koulua. Jokaisen aamun pelastava, lohduttavan lämmin kahvimukillinen nenän edessä, nenä peilin edessä. Lakkaa tukkaan, meikkiä naamaan, kahvia joka välissä.

puhelimesta 485

Klo n. 7.55

Pieninkin kikkarapää on saatu houkuteltua ylös. Hidasta heräilyä ja pukemista. Juu, meillä saa katsoa aamuisin pukiessa piirrettyjä. Halimista, hoputtamista, iltaohjelman kertailua. Miehen kanssa ehditään vaihtaa normaalisti kaksi sanaa aamuisin. Huomenta ja moi.

puhelimesta 487

Klo n.8.40

Mies tipauttaa työmatkallaan kuopuksen päiväkotiin aamupalalle, minä lähden kävelemään työmaata kohti samoihin aikoihin, kun poika starttaa koulumatkalleen. Luojalle kiitos lyhyistä työmatkoista!

puhelimesta 493

Klo 9.00

Työpisteen äärellä. Edessä taas uusi päivä kaksimielisten juttujen valtakunnassa. 😉

puhelimesta 496

Klo n. 12.30

Lounastauko. Tämä on yhä useammin vasta päivän ensimmäinen ateria. Yleensä käyn syömässä läheisessä lounaskahvilassa, tällä kertaa säästöbudjetin päivä; eines-intialainen ja raejuusto.

puhelimesta 535

Klo n. 17.55

Työpäivä alkaa olla pulkassa. Koneet kiinni ja eskimovaatetus päälle.

puhelimesta 511

Klo n. 18.15

Töistä lähden talsimaan suoraan teatterille. Puolen tunnin kävelyn aikana ehtii jäätyä niin nenänpää, kuin varpaatkin. Myönnettäköön, vaatetuksessa on parantamisen varaa.

puhelimesta 531

Klo n. 19.00

Alkukohtauksessa käyn pikapyrähtämässä lavalla, jonka jälkeen valmistaudun ”oikeaan” rooliini. Lavalla harjoitellaan kiivaasti. Repeilen katsomossa. Aivan vitipäistä sakkia!

puhelimesta 515

Klo n. 19.30

Rouva Debden alkaa olla valmiina lavalle. Niin on nättinä.

puhelimesta 549

Klo n. 21.15

Treeni saadaan suht kunnialla läpi ja talsin kotiin. Lapset ovat jo sängyissään, mutta onneksi vielä hereillä. Haleja, pusuja, hetki höpötyksiä ja hyvät yöt.

puhelimesta 559

Klo n. 21.55

Suihkunraikkaana. Nälättää ja väsyttää.

puhelimesta 553

Klo n. 22.20

Päivän toinen ateria sängyssä. (älkää kertoko lapsille!) Hetki Netflixiä, ennen kuin silmät lurpahtaa väkisin kiinni. Yleensä valot sammuvat viimeistään klo 23.30

Hyvää yötä.

puhelimesta 566

Ja aamulla kello soi klo 7.20…

—————————-

Normaalisti mä kyllä syön useammin. (vaikkei uskois, ku oon niin laiha 😀 ) Normaalisti ehdin viettää hieman aikaa lasten kanssa. Normaalisti teen jotain kotitöitäkin. Normaalisti ehtisin kirjoittaa blogiakin.

Mutta onneksi on välillä tätä ”epänormaaliakin”. Normaali kun on aina pidemmän päälle ihan pirullisen puuduttavaa.

Miltä teidän peruspäivänne näyttää?

-Päivi-

 

Mörökölli minut vieköön!

En ole enää aikoihin tehnyt lupauksia uuden vuoden alkaessa. Ainakaan julkisia. Nytkään en puhu mistään virallisista, kiveen kirjoitetuista lupauksista, mietiskelin kuitenkin aamulla pyykkiä viikkaillessani, mihin sitä voisi tänä vuonna erityisesti panostaa. Edellinen vuosi tuntui juoksahtavan taas alta turhankin nopeaan, pieni tuli persiin alla juostiin koko vuosi. Jatkuvassa hälytystilassa ei tule kuin äkäisiä äitejä ja  kus… eh, kiukkuisia kakaroita. Siispä aion panostaa tänä vuonna erityisesti toimivaan arkeen.

Suunnitelmallisuuttahan se vaatii. Viiden yksilön koulut, työt, harrastukset ja muut touhut syömisineen, pyykinpesuineen ja koululiikuntoineen ei toimi jouhevasti itsestään. Lupaan siis malttaa istua alas sunnuntaisin tulevan viikon ohjelmiston kanssa, miettiä valmiiksi ruokia ja keskittää ruokakauppavisiitit tehtäväksi kerran viikossa. Tai siis yritän ainakin. Edes joka toinen viikko.

Lupaan käydä lukemassa Wilmaa säännöllisemmin ja olla kärryillä niistä hiivatin hiihdoista ja luisteluista aiemmin, kuin edellisiltana. (kröhöm…)

Lupaan hoitaa pyykkihuoltoa järjestelmällisemmin, näin alkuun vaikkapa siten, että aamuiset ”eimullootaaskaanmitäänvaatteita!” -raivarit vähenevät. Se vaatii ainakin yhtä koneellista JOKA päivä, ei lintsailua. Vetää jotenkin niin kamalan nöyräksi kaivaa aamuhämärissä pyykkikorista sitä vähiten likaista paitaa koululaisen niskaan…

Lupaan ottaa käyttöön kalenterin. Perinteisen, paperisen kalenterin. Mä olin ennen oikea aikatauluvelho. Se oli vielä sitä perinteisten kalentereiden aikaa. Joten kokeillaan nyt sitäkin.

Lupaan miettiä edes muutaman päivän ruoat valmiiksi. Mikään ei ahdista niin, kuin seistä uuvuttavan työpäivän jälkeen lähimarketin lihahyllyllä tuijottaen tuttuja kanasuikalepaketteja, pään lyödessä täysin tyhjää. Jälleen kerran.

Itselleni lupaan lukea enemmän kirjoja. Vähentää vielä entisestään tyhjäpäistä teeveen töllötystä. Harrastaa kulttuuria. Keskittyä tekemään asioita, joista tulee hyvä olo. Karsia energiaa vievät ihmissuhteet ja velvoitteet. Ja kutoa ne villasukat valmiiksi!

Tärkeimpänä lupauksena kuitenkin… Lupaan ottaa useammin lapset kainaloon ja lukea heille. Lupaan olla kieltäytymättä niin usein lautapeleistä väsymykseen (tai mihinkään muuhunkaan syyhyn) vedoten. Lupaan kuunnella, molemmilla korvilla ja ajatuksen kanssa, mitä tärkeää pienten päivässä on tapahtunut.

vuohispiiras 046

Heh. Aika monta lupausta ihmiseltä, joka lupasi olla lupaamatta mitään. No, nämä olkoot enemmän pyrkimyksiä, kuin varsinaisia lupauksia. Ainiin! Tärkein juttu taitaa lopulta olla se, etten ruoski itseäni tai tunne huonoa omaatuntoa, jos (kun) en kaikkiin tavoitteisiin tuosta vaan pääse.

Koitan keskittyä olennaiseen. Lopulta se riittää.

-Päivi-

P.S. Lupaan myös päivittää blogia niin usein, kuin vain suinkin ehdin. Pahoittelen jo valmiiksi todennäköisesti aika hiljaista tammikuuta… Mutta kunhan ensi-ilta kuun lopulla koittaa, aikataulut hieman helpottaa.

 

Äidin suusta TOP 10.

Joskus sitä huomaa hieman toistavansa itseään. Toisaalta kertauksen sanotaan olevan opintojen äiti ja äiti on ehdottomasti kertauksen kuningatar. Silmiini osui jokin aika sitten teksti, johon oli listattu äitien useimmin käyttämät hokemat. En muista listan sisältöä tarkemmin, mutta omaani ei kovinkaan kauaa tarvinnut miettiä… Näitä lausahduksia jakelen lapsilleni kyllästymiseen (omaanikin) asti.

1. Jos et nyt lopeta, niin…

Lausutaan usein suhisemalla ja hiljaa, useimmiten julkisella paikalla, kuten kahvilassa, kaupassa, uimahallissa, teatterissa tai muussa asiallista käytöstä vaativassa ympäristössä.

Esimerkki: Lähdetään lapsen kanssa kaksin viettämään kivaa päivää. Pysähdytään kahville. Ennen ensimmäistäkään siemaisua mukula on syönyt jäätelöä lattian kautta, heilunut mehulasin nurin, latonut kaikki tuntemansa vessasanat mahdollisimman kuuluvalla äänellä ja on juuri piilottamassa kuolasta niljakkaan jäätelöpaperinsa kukkaruukkuun.

Käyttö tilanteessa: Jos et nyt lopeta, niin soitan/tekstaan/faksaan (?!?) joulupukille, etkä saa enää yhtään joululahjaa! IKINÄ! //Uhkauksen käyttö päättyy useimmiten lapsen holtittomaan itkuun ja äidin huonoon omaantuntoon.

2. Kysy iskältä.

Lausutaan useimmiten huolettomasti, kuin itsekin tietäisit vastauksen, mutta satut vaan juuri kyseisellä hetkellä olemaan aivan liian kiireinen ja tärkeä vastataksesi.

Esimerkki: Koululainen asettaa valtavan kasan numeroitua ruutupaperia eteesi ja ilmoittaa epämääräisen viivan numeroiden yllä tarkoittavan jakokulmaa.

Käyttö tilanteessa: Kysy iskältä.

3. Mulle on ihan sama kumpi alotti, nyt lopetatte!

Lausutaan usein äkämystyneenä ja kyllästyneenä lasten nahisteluun.

Esimerkki: Lapset leikkivät kiltisti sovussa siten, että saatat keskittyä itsekin vaikkapa kirjan lukemiseen. Juuri, kun alat päästä juoneen sisälle, yläkerrassa paukahtaa ovi ja kuuluu selkeitä erimielisyyden ääniä, kuten kiljuntaa. Kysyttäessä syytä moiseen kalabaliikkiin, vastaus on luokkaa ”mäentehnymitäänjasitäpaitsitoialotti!”

Käyttö tilanteessa: Mulle on ihan sama kumpi alotti, nyt lopetatte molemmat! Mä en jaksa AINA kuunnella blaablaablaa. //Toteamuksen tehoa voi halutessaan yrittää korostaa uhkauksella. Katso kohta 1.

4. Ei ne hanskat siellä taskussa lämmitä.

Lausutaan usein tietäväisellä ja äitimäisellä mäkätysäänellä.

Esimerkki: Lapsi tulee pihalta sormet paloautonpunaisina ja valittelee käsien kamalaa kihelmöintiä.

Käyttö tilanteessa: mäkämäkä, mäkämäkämäkä! Eikä ne hanskat sitäpaitsi siellä taskussa paljon lämmitä! //Lauseen teho seuraavaa kertaa ajatellen täysin mitätön.

5. Mä en lähde sun kanssa enää IKINÄ mihinkään!

Lausutaan useimmiten liian ruusuisilla odotuksilla ladatun yhteisen hetken päätteeksi.

Esimerkki: Viet esikoisesi shoppailemaan, tarkoituksena viettää kiva kahdenkeskinen iltapäivä. Olette sopineet etukäteen millaisia juttuja nyt saa ja millaisia ei. Lopulta vaatteiden sovittaminen päättyy armottomaan kitinään, koska äidillä on ihan kakka maku ja kaikki on rumaa.

Käyttö tilanteessa: Miks tää on AINA sun kanssa tällästä?! Mä en lähde sun kanssa kyllä enää IKINÄ mihinkään! //Voidaan käyttää myös yhdessä kohdan 1. kanssa.

6. Kenen sukat?

Lausutaan useimmiten kyllästyneenä ja väsähtäneenä.

Esimerkki: Laahustat töistä kotiin ja eteisessä sinua on vastassa kasa vaatteita. Käsket lasten korjata jälkensä. Jatkat matkaa olohuoneeseen ja katseesi osuu epämääräiseen myttyyn pöydällä…

Käyttö tilanteessa: Kenen sukat on olohuoneen pöydällä?! //Lausahdusta voi jatkaa epämääräisellä jupinalla siitä, kuinka kukaan ei välitä mistään ja miks mun yksin aina täytyy.

7. Koska siellä on kylmä!

Lausutaan toteavalla ”kyllä äiti tietää!” -äänellä.

Esimerkki: Poika ei suostu pukemaan pitkiä kalsareita. Asiasta jankutetaan jonkin aikaa, poika perustelee päätöstään moninaisin tavoin. Kitisten, märisten ja haukkuen typeriä kalsareita. Lopulta hän erehtyy kysymään miksi muka kyseiset kalsarit pitäisi pukea.

Käyttö tilanteessa: Koska siellä on kylmä ja mä en halua että sä tulet kipeäksi!

8. Kohta.

Lausutaan hieman epämääräisesti, kun ei osata antaa tarkempaa aikamäärettä.

Esimerkki: Koska ruoka on valmista? Koska lähdetään? Koska ollaan perillä? Koska me saadaan kattoo se leffa? Koskakoskakoska?

Käyttö tilanteessa: Kohta. Ihan kohta.

9. Koska mä sanon niin!

Lausutaan tiukasti, ”koska mää määrään” -asenteella. Käytetään usein, kun muut perustelut on todettu tehottomiksi.

Esimerkki: Lapset nousevat toisinaan kapinaan, esimerkiksi siivoukseen liittyvissä kysymyksissä. He yrittävät viimeiseen asti nyhtää syitä siihen, miksi juuri heidän on tyhjennettävä tiskikone tai miksi imuroitava juuri tänään.

Käyttö tilanteessa: Sinä teet niin, koska mä sanon niin!

10. NYT SITTE!

Huudetaan viimeisillä äänijänteiden rippeillä, kun mikään muu ei enää auta. Joku täysin luokaton vanhempi saattaisi ryydittää karjaisua asiattomalla voimasanalla.

Esimerkki: Lapsilla jäätävä iltavilli. Puoleen tuntiin mikään ei ole mennyt perille. Riehunta jatkuu iltapalat/pesut/pisut. Itsekin väsynyt äiti koittaa kaikilla voimillaan pysyä tyynenä, mutta joutuu lopulta turvautumaan kaikkien vanhempien kaikenkattavaan lempihuutoon.

Käyttö tilanteessa: NYT SITTE!!!

RAGEE

Unohtuiko joku?

-Päivi-

P.S. Ken väittää, ettei ihminen polveudu apinasta, katsokoon ylläolevan kuvasarjan uudestaan.

Viikkorahoja.

”Äiti, saanks mäkin nyt viikkorahaa, ku oon kerta seittemän? Mää voin kyllä tyhjentää tiskikoneen.”

Ai niin. Hitsi. Toi toinenkin on jo viikkorahaiässä. Meillä tosin tämä viikkorahakäytäntö on ollut… no, aika epämääräinen. 7-vuotiaana esikoinen sai ensimmäiset omat rahansa, mikä osoittautui tälläisessä korttimaksutaloudessa hieman haasteelliseksi. Eihän niitä kakseurosia meinannut muistaa millään ja lopulta koko viikkoraha unohtui.

Keksittiin uusi, muka nerokas, kuukausirahakäytäntö. Tehtiin lista, mitä kotihommia kympin kuukausirahan eteen on tehtävä ja jos hommat tulee hoidettua, rahan saa kouraan. Mun mielestä tiskikoneen tyhjennys, roskien vienti ja oman huoneen siisteys on aika iisi keino saada vähän taskurahaa, mutta 10-vuotiaan mielestä aivan liian haastavaa. Ei jaksa, ei pysty.

Kasvatan ilmeisesti sohvaperunaa. En kestä.

Myönnetään, että yritin viimeiseen asti välttää ”rasti ruutuun” listoja, joista todella näkee, onko hommat tehty, mutta pakko kai myöntää, että ylimalkainen havainnointi ei oikein toimi tässä kohtaa. Neiti on tietysti omien sanojensa mukaan ”raatanut vaan kaikki päivät” samalla, kun me vanhemmat ollaan ”pilattu sen elämä”. Mutta sen verran natsiäiskä olen, että jos hommat on hoitamatta, ei palkkaakaan tipu. Joten aika kuivat säästöt on viikkorahoista ensimmäisten kolmen vuoden perusteella.

rahat 004

Nyt mua kiinnostaisi teidän lukijoiden viikko/kuukausirahakäytännöt. Minkä ikäiset lapset saavat ja minkä verran? Entä millaisin ehdoin? Onko taskurahan riitettävä kaikkeen, kuten karkkipäivän karkkeihin, vai miten homma hoituu?

Yleisesti ottaen viikkoraha on mun mielestä hyvä juttu. Opettaa lasta rahankäyttöön ja säästäväisyyteen. Toisaalta mietityttää juurikin nuo rahamäärät. Kun omassa lapsuudessa kympillä sai vielä pussillisen karkkia ja pullon kolaa, nykyään kahdella eurolla saa suklaapatukan. No, ehkä kaksi. Mutta kuitenkin, ymmärtänette mitä ajan takaa.

Tällaisissa mietteissä Uskolassa näin perjantai-iltana. Mitä mieltä olette?

-Päivi-