Murkkuikä nounou.

Ei vielä. Mä en ole valmis.

Mä olin ihan just äsken vielä itse tuon ikäinen. Vitosluokkalainen, toisella kymmenellä. Ykstoista. Niin kaikkitietävä, niin ihastunut. Kuitenkin niin hauras ja särkyvä. En kai mikään lapsi enää, en kuitenkaan niin kovin isokaan. Tisseihinkin sattui.

Eka poikaystävä (kaks päivää), eka suudelma (kaks sekuntii). Ekat rintsikat, ekat dödöt, ekat ripsarit. Ihmisen bilsa. Terkkarin pitämä tunti kuukautisista ja miniOb:t koteloineen. Kaikki vitosella.

Onko mun pakko? Mä en osaa.

Tänään toi mun oma pieni fillaroi suupielet korvissa sinne vitoselle. Ekat dödöt kainaloissa, vielä ilman ripsaria. Poikaystävää ei vielä näy (ainakaan kotona asti…), suudelma toivottavasti odottaa vielä hetken. Mutta se sama pienenison ahdistus tytössä näkyy. Kun ei oikein vielä tiedä, mikä on. Kuka on. Miten aikuisiksi tullaan.

Mua itkettää. Tavallaan siitä helpotuksesta, että saatiin se noinkin isoksi pistämättä ihan piloille. Toisaalta suunnattomasta pelosta ja paniikista. Mun pitäis nyt olla se, joka pitää tuota haurasta naisen alkua kädestä, neuvoo ja opastaa, miten aikuiseksi tullaan. Ottaa kopin, kun sydämeen sattuu.

Jos mä en ole valmis, miten ihmeessä tuo lapsi voisi olla?

Haluaisin olla valveutunut äiti, joka käy läpi kukat ja mehiläiset tosta vaan vasurilla. Maailman luonnollisin asia. Ja äidin tehtävä. Vai onko? Voiko homman vaan sysätä bilsan maikan vastuulle?

Ei kai. On varmaan vaan vedettävä syvään henkeä ja näytettävä aikuisen mallia. Otettava se vastuu, oltava vanhempi. Valmisteltava tyttö teini-iän tunnekuohuihin ja fyysisiin muutoksiin. Ei auta.

myllis-14 018

Tekisin kuitenkin aloitteen. Synnytyslaitoksella vanhempien käteen voitaisi lyödä imetysoppaiden lisäksi myös ”lapsellasi on kohta murrosikä, miten valmistaudut” -pamfletti. Koska noi ruojakkeet kasvaa ihan yllätyksenä ja pyytämättä. Kohta se äsken rinnalla tuhnottanut pötkylä paiskoo jo ovia ja vastaa jokaiseen kysymykseen ”mömmömmöö”. Ja silloin sen kanssa pitäis osata olla. Ja tukea.

Fakin vanhemmuus. Pakkoko olla näin vaikeeta.

-Päivi-

Valmiina ollaan!

Reput ja penaalit. Kynät, kumit, viivottimet. Todistukset nimmareineen. Kontaktimuovirulla.

Huomenna alkaa arki. Tänä vuonna koulujen alku tuntuu lähinnä helpottavalta, ei niinkään haikealta. Taas yksi pitkä kesäloma saatiin jotenkuten hoidettua, lapset ei kuolleet nälkään, eikä repineet toisiltaan (kaikkia) hiuksia päästä oltuaan monta viikkoa päivät kaksin. Kumarran perusopetuksen suuntaan lämpimästä kouluruoasta ja kouluterveydenhuollosta. Jokailtainen ”mitäs noi huomenna syö” -paniikki väistyy ”onks noilla huomenna liikuntaa” -paniikin tieltä. Onneksi tässä on muutaman viikon pehmeä lasku ennen hardcorearkirytinää ja harrastuksia.

Mun ensimmäinen lomapäivä sujahti sukkelasti arkeenpaluusiivouksessa. Lapset nukkuvat taas omissa huoneissaan, tavarat ovat suunnilleen siellä, mihin kuuluvat ja ruokaviikko korkattiin kaikkien arkiruokien äidillä; makaronilaatikolla.

Kuopuksen eskarin aloitus tuntuu myös kovin arkiselta. Aamulla talsitaan samaan tuttuun päiväkotiin, ainoastaan osasto vaihtuu. Säästelen haikeuteni ensi syksyyn. Nyt jatketaan arkea suunnilleen siitä, mihin keväällä jäätiin. Alotetaan vitonen ja kakkosluokka. Edetään läksykriisistä toiseen, niinkuin ennenkin.

äläaja

Mun kaasujalka ei vielä paina mitään muuta, kuin kengänpohjaa, mutta muistattehan kaikki ajella rauhallisesti, pieniä koululaisia varoen. Yksikin onnettomuus on liikaa.

Vielä tähän syyskauden alkuun sopiva linkkivinkki. Näillä perusjutuilla homma sujuu… ainakin toisinaan.

Ihanaa arkea kaikille!

-Päivi-

Minifarmi; lande kaupungissa

Tämä Uusikaupunki on vähän sellainen pähkähullujen ideoiden mekka. On kävelty köysiä pitkin Paskalahden yli, järjestetty selviytymisleiri keskellä talvista toria ja nyt tuotiin lande kaupunkiin Minifarmin muodossa. Mutta usein niistä hulluimmista ideoista hioutuu nimenomaan kirkkaimmat timantit. Niinkuin nyt vaikka tämä Minifarmi. Yksinkertaisessa hullumaisuudessaan nerokas idea.

minifarmi 001minifarmi 084minifarmi 006minifarmi 009

Tällainen koko perheen tervehenkinen maalaiskarnevaali on mitä tervetullein idea pienet nakkisormensa känsille lomillaan pelanneelle muksuväestölle. Ulkoilmatapahtuma vei lapset (ja niiden vanhemmatkin…) sinne ihan perusasioiden äärelle. Päästiin kertaamaan, mistä se maito tuleekaan, mitä lampaista keritään ja aivan, munat tosiaan pulpahtaa kanojen takamuksista. Myönnän itse, että vaikkei suurkaupungissa asutakaan, meidänkin muksut on jossain määrin kaupunkilaisia. Ei ole itsestäänselvää nähdä lehmiä, lampaita tai hevosia koulumatkoilla, eikä välttämättä edes mummulareissuilla. Mikäpä siis sen näppärämpää, kuin tallustaa muutama sata metri, maksaa kohtuullinen sisäänpääsymaksu ja päästä silittelemään maatilan eläimiä.

minifarmi 012minifarmi 015minifarmi 088minifarmi 024minifarmi 029minifarmi 036minifarmi 041minifarmi 045minifarmi 050minifarmi 055

Erityisen kivaa messuissa oli se, että tapahtuma oli todellakin selkeästi suunnattu koko perheelle. Lapsille eläimiä, liukumäkeä, vaahtobileitä ja tivolia, isille pelit, rensselit, traktorit ja puimurit ja mutseille lähiruokaa ja pientä shoppailtavaa.

Meidän porukka hajaantui valitettavasti jo kotona puoliksi, ei enempää eikä vähempää, kuin vatsataudin takia (juu-u, TAAS!), joten lopulta me minifarmailtiin esikoisen kanssa kaksin. Ja siihen minipossukopillehan me jumahdettiin. Kahdesti. Niin söpöjä. Ihania. Ja söpöjä.

minifarmi 057minifarmi 058minifarmi 063minifarmi 065minifarmi 075minifarmi 072

minifarmi 094

Tämä äiti kiittää tapahtumasta ja on ilahtunut sen tervehenkisestä luonteesta. Ensi vuonna kyseiset bileet järjestetään rakkaassa naapurikunnassamme Laitilassa. Suosittelen!

-Päivi-

Ja p.s. Kuopus kysyi alpakan kuvan nähdessään ”Onk toi kameli?”. Tämä tapahtuma on ilmiselvästi todella tarpeen… 😉

Kesäelämää.

Meillä eletään kuin pellossa. Melukylässä. Lomalla. Tehdään vaan muutamia pakollisia hommia (niinku käydään esim. töissä…), syödään miten sattuu, retkeillään olkkarissa ja nukahdetaan joka ilta inan liian myöhään. Ei noudateta mitään aikatauluja, paitsi päivittäistä uimista. Lojutaan rannalla, kylvetään aurinkorasvassa ja haukataan muistaessamme jotain muutakin ruokaa, kuin leipää ja suolakeksejä.

kesäelämää 004

Kontrollifriikin ja rutiinireetan painajainen. Kämppä kuin hävityksen kauhistus, ruoka-ajat mitä sattuu ja tukat takussa. Mutta voi noita ihania järviveden kasvattamia, pisamanenäisiä lapsia. Kuinka syvältä kumpuaa pienen ihmisen ilo, kun saa hypätä laiturin päästä pommin. Joka ilta.

kesäelämää 003

Päätän antaa pellossa elämisen vielä jatkua. Edes viikon. Pitkittää sitä kesäloman hälläväliä -fiilistä vähän. Aikataulut ja rutiinit räjähtää silmille kuitenkin jo parin viikon päästä koulun myötä. Nyt uidaan vielä joka päivä, nukutaan siskonpedillä olkkarissa, pestään vain välttämättömät pyykit ja astiat ja nautitaan toistemme helkkarin hyvästä seurasta. Murjotetaan niistä siivousvuoroista sitten taas syksyllä.

-Päivi-

Säilötään syksyn varalle

”Äiti.”

”No?”

”Ei mitään. Tarkistin vaan, että sä oot siinä.”

Lapset ovat taas kotona. Mun ihanat, pienet hippiäiset. Huumorintajuiset pellavapäät. Kesän ruskettamat pisamanaamat. Ihanat, höppänät veijarit.

Meillä oli ihana viikko. Nautittiin kaikilla aisteilla, tehtiin normaaliin lapsiperhearkeen sopimattomia spontaaneja päätöksiä, hihiteltiin työpäivän jälkeen autossa teinien lailla että ”mitä tehtäis”. Käytiin kaupassa ekan kerran perjantaina, kun kahvimaito loppui. Tyhjennettiin tiskikone vasta lauantaina. Annettiin pyykkikasojen odottaa tulevaa, tavallista viikkoa. Syötiin ulkona, katsottiin elokuvia, pidettiin How I Met Your Mother -maratoneja. Nautittiin huolettomuudesta, eikä kertaakaan harkittu syövämme mitään nakeista tai jauhelihasta.

kezä

jäde

kirja

Torstai-iltana ikävä iski ensimmäisen kerran. Olisin halunnut nuuskuttaa pienimmän kesän hiostamaa niskakiharapehkoa, pörröttää pojan paksua jouhitukkaa ja pyörittää vanhimman pitkän letin ponnarille. Halata, pusutella ja vaihtaa neniä. Onneksi tuon kaiken olen saanut tehdä tänään. Äidillinen nautinto on raastava yhdistelmä ikävää ja hetkellistä vapautta.

Lupaan muistaa tämän fiiliksen syyspimeällä. Lupaan muistaa pitkitetyt aamu-unet, rauhalliset aamukahvit, vaivihkaa iltakävelyllä etsityn puolison käden omani lomassa. Onnen siitä, että osataan olla myös kahdestaan. Meillä on vielä toivoa.

Säilön onnen väistämättä eteen tuleviin synkkiin päiviin. Sain napattua langan päästä kiinni, vaikka se tuntui välillä jo hukkuneen vyyhdin sisään. Olo on parempi kuin aikoihin. Tuntuu, että olen valmis ottamaan vastaan uusia haasteita, lähteä etsimään paikkaani muuallakin kuin kotona.

Lasten kotiinpaluun kunniaksi pyöräytettiin, mikäs muu kuin pannari. Jätskiä, hilloa ja niskahiusten nuuskutusta. Onni.

-Päivi-

P.S. Tuo kuvassa vilahtava Päivi Storgårdin Keinulaudalla yllätti todella positiivisesti! Ehdoton lukusuositus, antaisin melkein 5 tähteä!

Kuistilla

Kuisti taisi olla se ensimmäinen kohta, johon Uskolassa aikanaan ihastuin. Luonnollisesti, olihan se ensimmäinen tila, johon tässä talossa olen jalkani asettanut. Tuolloin kuisti oli vielä kauttaaltaan männyn värinen, mutta potentiaali oli havaittavissa jo tuolloin. Söin mielikuvissani kuistilla aamiaisia, join päiväkahveja, kestitin vieraita ja otin päivätorkkuja.

Pienen ehostuksen jälkeen kuisti onkin päässyt juuri noihin tehtäviin. Kalustus on vähän mallia ”jämä”, mutta ajaa asiansa tässä kohtaa ihan hyvin. Näin keskikesällä kuistilla on auttamatta liian kuuma päivisin, mutta illan viiletessä ja sadepäivinä paikka on erinomainen rentoutumiseen. Keväisin ja syksyisin kuistilla voi viettää pidempäänkin aikaa, kun ei ole vielä tuskaisen kuuma. Eikä haittaa vaikka sataisi!

kuisti 012

kuisti 022

kuisti 028

kuisti 029

Lukemiseen kuisti on oiva paikka. Samalla on hyvin kartalla pihassa leikkivien lasten touhuista ja kuitenkin tavallaan omassa rauhassa. Viileämmällä ilmalla kääriydyn vilttiin ja otan kupin kuumaa. Kuistilla on kestitty vieraita, järjestetty kirppis, leikitty, rentouduttu ja varmaan riideltykin.

kuisti 009

kuisti 010

Tällä kertaa pätkäpojan uusi *Minecraft-lego jäi kuistille ja leikki kesken… Meni nimittäin suunnitelmat hieman uusiksi tulevan viikon osalta vatsataudin (yllätys!) takia. Lasten piti lähteä mummulaan lomanviettoon ensi viikoksi. Mutta täällä ovat, koska once again, ykä. Nyt vaan toivotaan kaikki sormet, varpaat ja korvat ristissä, että ei kiertäis ihan kaikkia… Ko mä en jaks.

Vinkkinä muuten muidenkin Minecraf-hurahtaneiden vanhemmille; Alphageek.fi -verkkokaupasta löytyy jos jonkinlaista tuotetta peliin liittyen! Tämä lego osoittautui meillä suoranaiseksi hitiksi, ei ainoastaan pojan mielestä, vaan myös vanhimman tytön. Ja helpottaa meitä vanhempiakin, kun rajatun peliajan jälkeen peliä voikin jatkaa ihan livenä leikin muodossa. Ei tule yhtään niin paljon nillitystä, kun tietokoneen käskee sulkemaan.

Nyt hoivaamaan potilasta. Mattojen rullausta, mehujään ja maitohappobakteerien tarjoilua. Eikös tämän pitänyt olla enemmän sellanen talvinen vitsaus? Blääh.

-Päivi-

*lego saatu blogin kautta

Ruuhkavuosien selviytymisopas!

Äitiyslomilla ja hoitovapailla sitä ei vielä tajunnut. Ei osannut odottaa. Yöt olivat rikkonaisia ja pienten lasten kanssa oli koko ajan oltava silmät selässäkin. Mutta mikään ei valmistanut siihen pyöritykseen, mikä kohtaisi, kun lapset aloittavat päivähoidon ja koulun ja itse tekee paluun työelämään.

Ne on ne ruuhkavuodet. Syksystä kevääseen eletään enemmän tai vähemmän lennossa, koko ajan sen yhden pirullisen askeleen jäljessä kaikesta. Eihän kukaan VOI muistaa jokaista palaveria, synttärikutsua, vanhempainiltaa tai jotain jehvatun nälkäpäiväkeräystä. Kesäisin relataan loman ajan, vajoten valheellisesti aurinkoiseen rentouden pumpuliin, kunnes syksy koittaa, koulu ja harrastukset päjähtävät päälle ja rattaat lähtevät jälleen pyörimään. Yhden kierroksen liian nopeaan, kuten aina.

Ruuhkavuosiinkin voi kuitenkin edes yrittää valmistautua. Itse pyöritystä nämä vinkit tuskin vähentävät, mutta helpottavat stressaantunutta vanhempaa edes hetkellisesti. Joten sinä, ruuhkavuosien kynnyksellä keikkuva äiti tai isä, varaudu viimeistään syksyn tullen ainakin seuraavilla:

KAHVI

– tämä, jo vanhempainvapailta tuttu piriste on pitänyt vanhempia koossa jo vuosikymmenten ajan. Käytä reilusti, koita ehtiä juoda lämpimänä, vältä kuitenkin vatsahaavan aiheuttavia määriä.

KALENTERI

– kirjaa asiat ylös välittömästi ne kuullessasi. Pikku-Lissun synttärijuhlat on huomattavasti mieluisampaa muistaa jo vaikkapa edellisenä iltana, kuin vartti ennen synttäreiden alkua, kun lapsesi huolimattomasti kysäisee, mitä olet ostanut Lissulle lahjaksi. Synttäreille, jotka ovat tänään. Nyt.

PUHEYHTEYS

– vaikka sen oman rakkaan naama tekisi toisinaan mieli muotoilla kokonaan uuteen uskoon, puolisoon on suositeltavaa säilyttää jonkinlainen puheyhteys, ainakin viikon kiireisimpänä aikana, eli yleensä maanantaista perjantaihin. Toisinaan paremmalle puoliskolle on parempi vaan antaa anteeksi likaiset sukkamytyt ja haisevat treenivaatteet perherauhan säilyttämiseksi. Koska asioista on pakko puhua, aikatauluja on pakko käydä yhdessä läpi. Muuten homma kyrvähtää.

HARRASTUS/OMA AIKA

– sen lisäksi, että kuskaat lapsia pallokerhoon, tanssitunnille, satubalettiin ja ratsastamaan, hallinnoit perheen ruoka- ja pyykkihuoltoa sekä aikatauluja, tarvitset myös ihan ikioman harrastuksen. Pakokeinon, jolla nollaat pään ja josta saat energiaa. Tähän käy ihan kaikki, mikä tahansa tuntuu hyvältä. Lenkki, lukeminen, uiminen, käsityöt, musiikki tai vaikka säärikarvojen nyppiminen yksitellen. Pääasia, että saat tehdä jotain ihan rauhassa, ilman lapsia (ja puolisoa…).

YSTÄVÄT

– sen lisäksi, että säilytät puheyhteyden puolisoon, on hyvä säilyttää erittäin läheiset välit myös ystäviin. Tähän tarvitaan toisinaan myös sitä kalenteria. Usein parhaat ystävät osuvat samaan ikähaarukkaan ja elävät aika samanlaisessa elämäntilanteessa kuin sinä. Älkää silti luovuttako! Pikaiset lounasdeitit, viinihetki työpäivän jälkeen tai edes nopea puhelu piristävät hetkellisesti ja pitävät ystävyyssuhteita yllä. Ystäväpariskuntia on kiva nähdä, mutta molemmilla vanhemmilla on hyvä olla myös ihan omat kaverit. Kaiken ei tarvitse olla yhteistä.

mother

TOIMIVA KONEISTO

– toimiva arkihässäkkä vaatii toimiakseen toimivan laitteiston. Tiskikone, pyykkikone, tietokone, puhelimet. Tiskikoneen hajoaminen sekoittaa jo valmiiksi sekavan pakan vielä pahemmin. Hyvin pian käytössä on kertakäyttöiset astiat ja luonto kiittää. Kokemusta on.

Ei myöskään tule aliarvioida telkkarin ja pleikkarin auttavaa voimaa. Eikä Netflixin. Just saying.

PARISUHDEAIKA

– ikioman ajan lisäksi myös parisuhde vaatii aikaa ja panostusta. Se on kuitenkin kaiken pohja ja ydin. Ei riitä, että lasten mentyä nukkumaan istutaan käsi samassa sipsipussissa Criminal Mindsin ajan, suhteen hoitaminen vaatii muutakin. On ihan hyvä käydä tasaisin väliajoin ihan kahdestaan juttelemassa mitä kuuluu ja muistuttamassa itseään, mihin siinä toisessa rakastuikaan. Yhdessä leffaan, syömään tai vaikka lenkille. Perhearki vaatii toimiakseen hyvän perustan.

TURVAVERKOSTO

– ihannetilanteessa lasten isovanhemmat tai muut sukulaiset asuvat lähellä ja ovat valmiita auttamaan, jos töissä venähtää ja muksut pitää hakea hoidosta, tai käyvät kaupassa, kun koko perhe sairastaa. Aina näin ei kuitenkaan ole. Myös ystävät ovat turvaverkko! Sukulaisuus ei vielä ole lupaus avusta. Parhaita on ystävien kanssa tehdyt sanattomat sopimukset, joissa kaikki auttaa kaikkia. Turvaverkkoon voi nojautua vaikka kymmeneltä luistelua edeltävänä iltana, kun luistimia ei löydy mistään, tai kun naamiaisasusta uupuu viitta.

KRÄÄSÄVARASTO

– lahjapaperia, nauhaa, kartonkia, nappeja, neppareita, teippejä, liimaa, koruja ja kaikkea mahdollista blingblingiä tarvitaan juuri niinä naamiaisia ja synttäreitä edeltävinä paniikinhetkinä, kun kukaaneikertonutettäneontänään!!! Valmistautumiseen erikoistuneet supermutsit keräävät alennusmyynneistä kaappeihin myös hätälahjavaraston petshoppeja ja legoja näitä tilanteita varten. Erinomainen kräärävarasto löytyy yleensä mummulasta.

SALAINEN PAHE

– viimeisenä, vaan ei missään tapauksessa vähäisimpänä salainen pahe. Suklaapatukka(levy), iltarööki(aski), skumppalasi(pullo), ärräpäiden päästely tai puiden halailu. En toki ketään kehota joka ilta ryypiskelemään, mutta oli se kiireisen ja ahdistavan arkipäivän jälkeen mikä tahansa, mikä rentouttaa, sitä kannattaa käyttää.

Tuntematta huonoa omaatuntoa.

——————

Näillä pääsee ainakin alkuun! Vielä kun muistaisi näistä edes puolet…

-Päivi-

Mikä olisi sinun lisäyksesi selviytymisoppaaseen?

 

Kun omaa lasta sattuu.

… tekisi mieli rutistaa pikkuinen rusinaksi ja piilottaa ihon alle. Suojella ja varjella, ympäröidä pieni pumpulilla, pilvillä ja kaikella pehmeällä. Olla turvana ja pitää kädestä kiinni. Koko ajan.

Poika lähti eilen yökylään kaverilleen, kuten monta kertaa aiemminkin. Muutaman tunnin kuluttua soi miehen puhelin. Kuulin jämähtäneestä äänestä, että jokin on vialla. Laskettuaan puhelimen, mies laukkasi hädissään pari kertaa huoneesta toiseen (ilmeisesti etsien vaihtovaatteita) ja sai sanottua vain, että ”poika on telonut itsensä rampeilla”. Sitten Opeli vilahtikin jo ikkunan ohi.

Jäin ilman sen tarkempia tietoja kotiin tyttöjen kanssa. Odottamaan. Pelkäämään. Kummallisen monta ajatusta sitä ehtii takaraivossaan kehittää vajaassa tunnissa. Jos poika on pudonnut rampin päältä. Lyönyt päänsä, taittanut niskansa, murtanut jalkansa. Yritin rauhoitella itseäni, pintanaarmuja varmaan vaan. Sattuuhan niitä pojille.

Jännä, miten pitkiltä minuutit voivat tuntua. Millaisiin mittoihin hätä ja huoli voivat kasvaa. Ja kuinka valtaisa on helpotuksen aalto, kun auto kaartaa pihaan ja poika kävelee omin jaloin kotiin.

Kasvot veressä, mustelmilla ja ruhjeilla, mutta muuten kunnossa. Ensi-avun ovellakin olivat varmuuden vuoksi käyneet, mutta koska kyseessä onneksi olivat vain ne pintanaarmut, pääsivät saman tien kotiin. Akuuttina hoitona kainalo, leffa ja jäätelö. Paljon halauksia.

pätkä

Pahinta vanhemmuudessa on menettämisen pelko, joka konkretisoituu tällaisina pieninä hetkinä. Aina uudelleen sitä toivoo, että voisi ottaa itse vastaan kaikki iskut ja harmit lapsen puolesta. Mikään ei kouraise niin syvältä, kuin oman lapsen kipu.

No, poika onneksi itse nousi jo pyörän selkään ja lähti kaverilleen leikkimään. Ja säästää edelleen rahaa uuteen potkulautaan, vaikka sen kanssa eilen nenilleen menikin.

Helpotuksen huokaus.

-Päivi-

ÄITI

”Äiti on paras tyyppi jeee. Hyvää äitienpäivää äiti. Oot hyvä tyyppi. Parasta äitienpäivää. Osaat tehdä hyvää ruokaa. Parasta ruokaa on makarooni ja nakki kastike. Osaat siivota hyvin.

gagu

Parasta herkkua mitä teet on mokkaruudut ne on niin parhaita. Oot niin kiltti äiti jee. Olisi kivaa jos sulla olisi useemmin vapaa päivä. Olis kivaa jos tehtäisiin joskus mokkaruutuja.

kori

On niin kivaa kun oot kotona. Äiti on paras äiti maailmassa. Jos mun äitiä ei olis olemassakaan nii en haluaisi elää.

vuokot

Olisi kivaa jos sun työpäivät olisi lyhyemmät. Mutta ne on aina kuuteen neljään ja kahteen joskus yhdeksään.”

kirja

———————————-

Ehkä liikuttavinta tänään on ollut nuo poikani kirjoittamat ajatukset minusta, äidistä. (sain vähän pidätellä itseäni, etten korjannut yhdyssanoja ja välimerkkivirheitä, mutta eihän se sitten olisi autenttinen :))

Pätkäpojan ajatukset tulee niin aidosti sydämestä. Ei oo lähdetty yrittämään mitään hienostoriimejä, vaan kerätty faktat peräkkäin. Liikutuin valtavasti. Ensisijaisesti tietenkin sisällöstä. Lapsen vilpittömistä toiveista.

Tietysti tytöiltäkin tuli ihanat kortit ja kukat. Ja lämpöisiä halauksia olen saanut pitkin päivää. Me ei olla tänään(kään) esitetty hienompia kuin ollaan, vaan vietetty päivä ulkona pelaten, herkutellen, lukien ja päikkäreitä nukkuen. Parasta aikaa.

Vielä perinteiset sunnuntaipannarit kehiin ja suloinen äitienpäivä on taputeltu. Ja huomenna Helsinkiin! Justin haluu laulaa mulle joen. 😀

-Päivi-

Tähtihetkiä

Kuten täällä blogissakin on varmasti käynyt enemmän kuin selväksi, olen kärsinyt jonkin asteisesta kolmenkympin kriisistä jo jonkin aikaa. Joku sanoo, että mitään kriisejä ei tule, jos niitä ei itse itselleen järjestä, mikä pitää varmaan osittain paikkansakin. Itse olen kuitenkin aina ollut taipuvainen jonkinlaiseen yliajatteluun ja pohdiskellut elämää ja sen ilmiöitä ehkä tarpeettomankin paljon.

Surkuhupaisinta tässä ruuhkavuosikriiseilyssä on ehkä juuri se syy, miksi kriiseillään. Pohjimmiltaan kaikkea aletaan pohtia liiankin kanssa siinä kohtaa, kun kaikki on liian hyvin. On talot ja autot, avioliitot, lapset ja työpaikat. Kaikki se, mitä on aina halunnut, mistä haaveillut. Silti jossain jauhelihakastikkeen ja pyykkipinojen välissä mieleen häivähtää ajatus; tässäkö se kaikki oli? Jos kaikki elämän tähtihetket on jo eletty, mitä jää jäljelle? Se hiivatin arkiko?!

Naimisiinmeno, lasten syntymät, ensimmäiset hymyt ja askeleet, avaimet unelmien taloon… Kaikki jo mennyttä. Ura jäi tekemättä, eikä sellaisesta juuri täällä landella enää kannata edes haaveilla. Yht’äkkiä sitä huomaa, ettei mikään tuota iloa. Kaikki on tasaista ja tylsää. Harmaata. Tähän se elämä jäi. Näillä merkeillä pelataan hautaan saakka.

Jihuu.

koris

Kunnes ihan tavallisena arki-tiistaina, arkisen Opelin nokka vie palloiluhalliin, pätkäpojan ensimmäiseen korismatsiin. Poika on harjoitellut vajaan vuoden ja innostunut lajista valtavasti. Selässä komeilee suurin numeroin 15, peliasun shortsien ylipitkät lahkeet hipovat nilkkoja, koko joukkue on puolitoista päätä vastustajia lyhyempi, katse keskittynyt ja peli-into käsinkosketeltava. Luonnollisesti äitinä liikutun tästä kaikesta valtavasti ja joudun nielaisemaan pari ylimääräistä kertaa. Kunnes pelin alettua herkistely saa luvan loppua. Huudan. Kiljun. Taputan. Hypin. Seisonistunseison. Kiljun. Vaahtosammuttimen kokoisen poikani punnertaessa ensimmäisen korinsa, pomppaan penkistä ja huudan villisti, kuin lottovoiton saaneena.

Poikien ensimmäinen peli päättyy murskatappioon. Mutta äidilliseen, valtavaan ylpeyteen. Minun poikani. Minun pieni, rohkea, osaava poikani.

Tajuan, että nämähän niitä tähtihetkiä juuri ovat! Ensimmäisiä hymyjä tai askeleita ei enää tässä perheessä nähdä. Mutta isompien lasten ensimmäiset kerrat, konsertit, pelit ja tanssiesitykset ovat vähintään yhtä suuria, elleivät jopa suurempia tähtihetkiä. Kun esikoistyttö innostuu katsomaan kanssani Nunnia ja Konnia, tai poika kömpii kainaloon nauramaan Poliisiopistoa. Kun kuopus tavailee pikkuhiljaa ensimmäisiä sanojaan kirjoista. Ensimmäiset koenumerot, todistukset, stipendit. Lasten oma ilo onnistumisista.

Tähtihetkiä tulee onneksi sittenkin aina lisää. Niistä pitää vaan muistaa ottaa kaikki ilo irti, nauttia. Eikä kai äidin omat tähtihetketkään täysin ohi ole… Näin tarkemmin ajateltuna viimeiseen puoleen vuoteen on mahtunut kuitenkin keskustelu radiossa, ensi-ilta teatterissa ja KokoNainen -kirjan ilmestyminen. Kaipa näistä saa aikuinenkin ihan luvalla nauttia. Ja olla ehkä hieman ylpeäkin..?

Toivon, etten koskaan ala elää pelkästään lasteni kautta. Odota heidän toteuttavan omia, toteutumattomia unelmiani. Siksi lasten tähtihetkien lisäksi taitaa olla hyvä pitää kiinni myös omistaan. Pyrkiä toteuttamaan unelmiaan. Reissata, tarttua tilaisuuksiin ja ehkä uskaltautua vielä opiskelemaankin. Olla esimerkkinä ja kannustaa noita pieniä ihmistaimia. Ja uhkua ylpeyttä mukeloistaan.

Voikohan lapsestaan muuten koskaan tuntea liikaa ylpeyttä? En usko.

-Päivi-