Paskin.

Jos mä jotain inhoan, niin toimimatonta tekniikkaa. Pinna ei pidä yhtään, jos tietokone lagaa, netti hidastelee tai digiboksi jumittaa. Pahinta kaikista on kuitenkin epäilemättä puhelimen toimimattomuus. Tärkein yksittäinen tekninen kapistus, jonka omistan. Siellä on kaikki. Perinteisten puhelinnumeroiden ja viestien lisäksi kalenteri, sähköposti, whatsapp ja kaikki mahdolliset somekanavat aina mukana, yhden pyyhkäisyn päässä. Muistiinpanoihin tallennettuna niin kesken työpäivän päähän pulpahtaneita postausaiheita, kuin kauppalistoja ja kirjasuosituksiakin.

Mulla on nyt puolitoista vuotta ollut Samsung Galaxy S3. Toiminut moitteetta ja melkein haluaisin käyttää teinihenkistä termiä ”rakastan” tästä yksilöstä puhuessa. Olen ollut puhelimeeni enemmän kuin tyytyväinen ja kohdellut sitä silkkihansikkain. Reilun kuukauden ajan fööni on kuitenkin antanut merkkejä siitä, ettei ehkä olekaan ikuinen. Sammuillut toisinaan, heittänyt kesken selailun sulkemisvalikkoa näytölle useita kertoja ja muuta kummallista. Tänään se sitten tussahti kunnolla. Kävelin aamulla töihin kuunnellen Spotifyta, töissä otin kuulokkeet irti ja laskin puhelimen pöydälle. Siinä se. Rakkine sammui, eikä suostunut aukeamaan vimmaisista yrityksistä huolimatta.

Joo, onhan siinä onneksi takuu vielä voimassa. Mutta jostain syystä mä en millään jaksa uskoa, että se kiltisti korjattaisi takuun piikkiin. Löytänevät kosteutta tai vähintään korvahikeä, jonka turmelemana puhelin ei enää kuulu takuun piiriin. Ennakkoluulo, tai pikemminkin ennakkovitutus, myönnän, mutta antakaa liioittelu anteeksi. Mua ottaa päähän!

mine ja hammas 027

Nyt vaihdellaan kortteja, asetellaan soitonsiirtoja puhelimesta toiseen ja säädetään. Kai se on sinne huoltoon lähetettävä, josko siitä vielä kalu tulisi. Tarkkasilmäisimmät ehkä huomaavat, että kuvan toinen, ehjä puhelin, on uudempi Galaxy S4. Huomattavasti vähemmällä käytöllä ollut työpuhelin ei vain ole niin tuttu ja turvallinen… Vaikka uudempi onkin.

Päivä ei muutenkaan kuulunut kesäperjantaiden top kymppiin, joten survon nyt kitusiini ällöttävän rasvaisen berliininmunkin (kyllä!), menen suihkuun ja korkkaan huomisesta työpäivästä huolimatta siiderin. Perkele.

-Päivi-

Mikä mää sit oon?

Bloggaaminen. Meidän bloggareiden lempiaihe. Nousee tapetille aina toisinaan, koska mainonnan, koska jonkun muun asian takia. Meitähän on täällä blogimaailmassa kuin siipikusiaisia. Erilaisia portaaleja on syntynyt viime vuosina yhä enemmän, on yksittäisiä blogeja ja rinkejä, aikakauslehtien blogimaailmat ja nykyhetkellä ihan jopa työkseen bloggaavia ihmisiä on jo Suomessakin.

Blogiyhteistöistä ollaan montaa mieltä. Monet näkevät punaista bloggaajien esitellessä tai arvioidessa erilaisia uutuustuotteita, jotka ovat saaneet, kyllä, blogin kautta ilmaiseksi. Toiset ottavat mielellään vastaan vinkkejä ja ale-koodeja uutuuksiin liittyen. Uskoisin, tai ainakin haluan uskoa, että pelkkiä mainoksia bloggaamalla ei kovin pitkälle suosiossa pötkitä. Erilaiset arvonnat ja uutuudet palvelevat sekä kirjoittajaa, että lukijaa toisinaan, kunhan blogin pääpaino on jossain muualla. Eihän naistenlehtiäkään kukaan lukisi, jos niissä olisi ainoastaan mainoksia, eikä lainkaan oikeaa sisältöä.

myllis-14 061

myllis-14 071

Jos oikein olen haistellut, useimpia lukijoita ärsyttää nimenomaan bloggaajien saama ilmainen tavara, ei niinkään mahdolliset rahalliset palkkiot, joita kirjoittajat saavat. Mikä on tavallaan hyvin ymmärrettävääkin. Nuo blogin kautta saadut tuotteet tuodaan usein ihan siihen lukijan iholle, niistä kirjoitetaan ja niitä kuvataan. Helpostihan sitä ajattelee, että tuonkin tyrkyn saama saippua on nyt minun kylppäristäni pois.

Itseäni ei kirjoittajien saamat tuotteet niinkään haittaa, ei siksi, että niitä itse juurikaan saisin, vaan koska tiedän, kuinka paljon bloggaaminen vaatii aikaa ja vaivaakin. Blogi ei päivity itsestään, kuvia harvoin klikataan kamerasta suoraan postaukseen, eikä aiheita aina tupsahtele mieleen juuri sillä hetkellä, kun kirjoittamiseen aikaa olisi.

Itse en missään nimessä edes hätyyttele suosituimpien bloggareiden lukijamääriä, saati tuloja. Vaikka olen onnekkaasti päässyt kirjoittamaan tänne Kaksplussaan, se ei automaattisesti tarkoita mitään suihkuseurapiirejä tai jatkuvia postilaatikon kolahduksia ilmaisten tavaroiden muodossa. Pienen palkkion saan kuukausittain, silläkin rahalla ostetaan yhteiseen pöytäämme leipää ja maitoa, ihan niinkuin päivätyöni palkallakin.

Usein pidemmillä vapailla ja lomilla saan aina puuskan nostaa blogini tasoa ja lukijamääriä. Yht’äkkiä juttu luistaa ja mietin mielessäni, miten en muka arkisin saa kirjoitettua yhtä usein. Kunnes tulee se arki ja muistan. Täysi työpäivä, lapset, ruokakaupat ja pyykit. Siksi en.

myllis-14 065

myllis-14 097

Helppohan se on aina sanoa, että jos vaan olisi aikaa, ni kyllähän minäkin. Mutta onhan se osittain tottakin. Valitettavasti tämä taitaa olla asia, joka minun on vaan hyväksyttävä. Näin harvakseltaan postaava bloggaaja ei nouse lukijalistoissa tietyn pisteen yli, jos ei keksi jotain todella äärimmäistä. Olen yrittänyt pitää yllä sellaista vähintään kolmen viikkopostauksen tahtia, enkä sitä varmaan kovin helpolla pääse tässä elämäntilanteessa ylittämään. Mikä harmittaa tietenkin.

Toisinaan myönnän miettiväni myös sitä, onko tämä perheblogimaailma paras mahdollinen minulle. Kirjoitanhan minä toki perheblogia siinä mielessä, että mulla on perhe. Joka nykyään vähemmän enää esiintyy kasvoineen blogissa. Ja tuskin tulevat sitä tulevaisuudessakaan sen enempää tekemään. Naapuriblogeissa kasvatellaan sekä vatsoja, että taaperoita, siinä missä meillä taas aletaan kasvatella pikkuhiljaa finnejä ja kainalokarvoja.

Pohdin myös, onko tämä esteettisesti se ympäristö, joka on Uskolan kaltaiselle blogille paras. Ja ylipäänsä sitä, mikä sitten on ”Uskolan kaltainen blogi”. Olenko mä perhebloggaaja, mutsibloggaaja, vai mikä? Muotiblogi nyt ei ainakaan. Pelkkä sisustusblogikin vähenevässä määrin. Leivotaan me joo, mutta ei koko ajan. Käsitöitä ei tehdä lainkaan. Valitan ja pohdiskelen kyllä aika paljon. Vai olisko tämä sellanen muodikas lifestyle-blogi? Ylipainoinen kolmen lapsen äiti tasapainoilee rautakaupan, pyykkivuoren ja pään hajoamisen välissä? Omanlaistaan stailia kai sekin.

myllis-14 074

Multa aina joskus kysytään, että mistä mä täällä sitten kirjoitan. En oikein tyhjentävästi osaa vastata. Mutta pitäiskö? Olisiko selkeämpää, jos blogilla olisi joku tietty aihe, jonka ympärille se rakentuisi? Useimmissa blogeissa se taitaa olla nimenomaan kirjoittaja itse. Siinä vaiheessa on itsensä uskallettava laittaa likoon täysin ja kokonaan, niin hyvässä kuin pahassa. Uskallettava olla pinnallinen ja ärsyttää. Omata paksu nahka ja oltava välittämättä niskaan satavasta paskasta.

Uskallanko pyöräyttää blogin vielä yhden kierroksen enemmän itseni ympäri, sitä en tiedä. Olen kuitenkin pohjimmiltani hyvin varsinais-suomalainen ja häpeilen täällä blogissa itseni julkituomista ehkä liikaakin. Ja uskokaa pois, kyllä mulle tästä kuittaillaan nyt jo. Täällä on pienet piirit ja tälläistä itsensä esittelyä pidetään turhamaisena ja omahyväisenä. Ehkä olen siksi pitänyt vielä jonkun tietyn rajan. On nimittäin jo nyt hyvin hämmentävää liisteriä myydessä kohdata blogini lukija. Mutta silti tosi kivaa myös. Musta on hauskaa, kun tervehditte. Ihana tavata kasvotusten ihmisiä, joille kirjoitan.

 Mutta että mikä mää oon? Tai mikä mun pitäis olla? Sanokaa te!

-Päivi-

Suomi tänään.

Vuosi 2014. Sivistysvaltiossa ja lintukodossa, meidän Suomessamme. Valtiossa, jossa koulutusjärjestelmä on huippuluokkaa, teknologia-osaamisen edelläkävijämaassa, jossa meistä pidetään huolta mm. sosiaaliturvan muodossa. Mielellään kutsumme itseämme esimerkillisiksi mitä tasa-arvoon tulee, onhan naisilla ollut äänioikeus jo yli sata vuotta ja ensimmäinen naispresidenttikin sai istua täydet kaksi kautta. Eläköön!

Yksi piikki hyvinvoivan Suomemme lihassa tuntuu pysyvän silti vuodesta toiseen. Ne homot. Nuo väärineläjät, perverssit hullut, jotka ovat vain yhden askeleen päässä maailmanvalloituksesta. Tälle vähemmistölle kun antaa pikkusormen, ne levittävät pian aidsinsa meidänkin lapsiin ja kohta naapurin huru-ukkokin haluaa harrastaa seksiä vuohensa kanssa.

tasa-arvoinen

Tällä tasolla keskustelu on tuntunut olevan monilta osin tasa-arvoisen avioliittolain tiimoilta. Vastustetaan, koska pelätään. Ja kun yhtään järkevää perustelua ei mielipiteelle löydy, argumentit ovat helposti yhtä naurettavia, kuin tuossa yllä kirjoitin. Ja ei, Raamattu ei ole minusta mikään perustelu sen enempää, kuin vaikka Kalevalakaan. En tiedä, oliko pelko läsnä tänään eduskunnan lakivaliokunnassa, kun tasa-arvoisesta avioliittolaista äänestettiin. Järki ei ainakaan ollut. Aloite hylättiin, 166 851 allekirjoitusta adressissa hylättiin, kansan tahto hylättiin. 10 ääntä valiokunnassa riitti.

Minua, kolmekymppistä työssäkäyvää heteroa perheenäitiä tämä surettaa. Toivoisin, että lapseni saisivat kasvaa tasa-arvoisessa Suomessa, rakastaa ketä haluavat, elää vapaasti ja mennä naimisiin sen ihmisen kanssa, jota rakastavat. Haluan kasvattaa heidät suvaitsevaisiksi, opettaa että kaikki ovat samalla viivalla ulkonäöstä, taustasta tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Mutta miten ihmeessä selitän heille sen, että kaikkien mielestä ihmiset eivät ole saman arvoisia?

Ei asia tietenkään tähän jää. Taistelu tasa-arvon puolesta jatkuu varmasti. Minut tämä kuitenkin sai ymmälleni, turhautuneeksi ja surulliseksi.

Miten kahden ihmisen välinen rakkaus voi koskaan olla väärin?

-Päivi-

(kuva lainattu nyt.fi)

Vieraissa

Lähes koko maailma taitaa vahdata parhaillaan jalkapalloa. Nyt ja koko tulevan kuukauden ajan. Itse viihdyn enemmänkin siellä futisleski-osastolla ihan omasta tahdostani, en nimittäin ole tästä pallopelistä ymmärtänyt koskaan mitään. Liian hidastempoista ja tylsää, ehkä enemmänkin minua fiksumpien ihmisten laji.

Ennakoin tulevia yksinäisiä hetkiä lampsimalla turvapaikkaani kirjastoon. Lainasin pinon lukemista, noissa ryppyisissä divarintuoksuisissa kirjoissa on jotain lohdullista ja ihanaa, kaikuja lapsuudesta. Leppeän lämpöiset rantapäivät, sateiset illat kynttilänvalossa… kesä ja kirjat vaan kuuluvat yhteen.

Olen aikamoinen kirjahöppänä ja helposti hurahdankin johonkin tiettyyn kirjallisuuden lajiin tai jonkun kirjoittajan tyyliin. Mulla oli monta vuotta kestävä dekkariaika, jonka huomasin olevan auttamatta ohi kuukausi sitten, kun vastoin kaikkia periaatteitani jätin yhden Mari Jungstedtin kesken. Jostain syystä dekkarimaailma tuntui lapselliselta ja kerronta liian suoralta ja simppeliltä. Kaipaan selvästi nyt lukemiselta enemmän haastetta, ajateltavaa, suurempia teemoja. Edelleen huomaan kirjastossa hylkääväni historialliset teemat, eikä esasaaris-henkinen filosofointikaan kiinnosta, mutta ehkä kaipaan tematiikaltaan hieman realistisempaa luettavaa. Kauniisti kirjoitettuna, kuitenkin.

arkijuttuja 007

Olen aina kamppaillut itseni kanssa siitä, saako kirjan jättää kesken. Tuntenut huonoa omaatuntoa, jos joku teos ei vaan nappaa. Kun sen on kuitenkin sydänverellään joku kirjoittanut. Mikä minä sitten olen sanomaan, että enminätämmöstäpaskaalue. Siksi olen aina pyrkinyt lukemaan aloittamani kirjat loppuun. Ja nimenomaan aloitusjärjestyksessä.

Sama pätee kirjojen ”ristiinlukemiseen”. En ole oikein koskaan antanut itselleni lupaa aloittaa uutta kirjaa, jos edellinen on kesken. Sehän tuntuu ihan syrjähypyltä, kuin kävisi vieraissa! Salaa kurkkaisi, jos joku toinen tarina olisikin kiehtovampi, mielenkiintoisempi, tuoreempi.

Jouduin jokunen kuukausi sitten tälläisen hurjan viettely-yrityksen kohteeksi. Yöpöydälläni oli kesken Toni Morrisonin hieno Sinisimmät silmät. Käväisin kuitenkin kirjastossa palauttamassa jonkun dvd:n ja eksyin samalla haahuilemaan hyllyjen väliin. Kotona olinkin yht’äkkiä tilanteessa, jossa sekä Anna-Leena Härkösen Takanapuhumisen taito ja Laura Saven Paljain jaloin polttelivat silmiäni. Teki mieli hylätä Morrison ja ahmaista uudet kirjat siltä istumalta!

Onneksi pidin vanhanaikaisena kiinni lapsellisesta periaatteestani. Sinisimmät silmät oli kirja joka luikerteli vähitellen ihon alle ja jäi mielen syövereihin kalvamaan. Sitä kunnon kirjalta juuri kaipaan. Hyvän kirjan jälkeen on hetken tyhjä olo. Tuntuu, että on pidettävä tauko, annettava kirjalle tilaa ja aikaa, eikä tahria sen muistoa aloittamalla heti seuraavaa. Myönnän, että useinkaan en malta. Mutta hyvän kirjan tunnistaa kyllä siitäkin, että uuden kirjan keskenkin se vielä muistuttaa itsestään. Jättää pohdittavaa.

arkijuttuja 010

No, sen verran olen nyt tätä omaa lukunatsismiani löysännyt, että sallin itseni jättää kirjan kesken, jos se ei kerta kaikkiaan sykähdytä tai tunnu antavan mitään. Jungstedtille kävi juuri niin. Ehkä se dekkariaikakin vielä tulee. Mutta se ei ole nyt.

Muutama äskettäin luettu suositus tähän loppuun vielä!

Laura Save: Paljain jaloin

– nuori nainen, äiti, puoliso sairastuu syöpään. Tosielämän kamppailua seurataan päiväkirjamaisesti päivä päivältä. Koskettava, raju, kaunis. Pistää miettimään.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

– pieni musta tyttö tahtoo Shirley Templen siniset silmät, jotka tekisivät hänestäkin kauniin. Kerronta on pikkutarkan maalailevaa, tarina on raju ja kirja jää todella mieleen.

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

– omanlaisensa, hienosti rakennettu sukutarina, jonka alkulähteet ovat kymmenien vuosien takana, ajassa jolloin synnytyksen jälkeistä masennusta ei vielä tunnettu tai tunnustettu. Kirja, jossa kaikki ihmiskohtalot kietoutuvat toisiinsa vielä pitkänkin ajan jälkeen. Hieno, hieno teos. Lukekaa.

Anna-Leena Härkönen: Takanapuhumisen taito

– Härkönen on tiukka ja rohkea mimmi, joka ei pelkää kutsua vittupäitä vittupäiksi. Jälleen kerran Härkösmäisen oivaltavia havaintoja arjesta, elämästä, kaikesta. Nopealukuinen kirja, joka pisti kerta toisensa jälkeen nyökyttelemään: joo-o, just noinhan se on!

Seré Prince Halverson: Äidinrakkaus

– kertomus perheestä, joka menettää traagisesti isän ja puolison. Äitipuolesta, joka on kiintynyt lapsiin ja rakastaa heitä ominaan ja äidistä, joka ilmestyy vuosien jälkeen peräämään oikeuksiaan. Vähän suoraan ja ennalta-arvattavasti (amerikkalaisittain) kirjoitettu, mutta ahmin kirjan hyvällä halulla ja piru vie, itkinkin!

————————-

Tuli näistä mieleen, olisikohan ihan pöllö ajatus, jos listaisin tuonne sivupalkkiin näitä omia lukemisiani, siis lähinnä kirjoja, joista pidin ja joita suosittelisin eteenpäin? Voisin sitä aina päivittää, kun olen lukenut jotain uutta mielenkiintoista tai muistan jonkun hyvän lukukokemuksen. Pidempiä arvosteluja ei sivupalkkiin viitsi kirjoitella, mutta jos vaikka yksinkertaisesti laittaisin kirjan perään oman tähtiluokituksen, vaikka 1-5. Miltä kuulostaisi? Itse ainakin kaipailisin usein kirjastoreissuilla tällaista simppeliä listaa, kirjablogeja on siellä hyllyjen välissä niin työlästä alkaa sen tarkemmin kahlata läpi.

Ai niin, Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on mulla varauksessa kirjastossa, aikamoinen jono taisikin olla. Olen tuosta kirjasta kuullut lähes yksinomaan ylistäviä mielipiteitä. Oletteko lukeneet? Tykkäsittekö?

Niin ja kuten aina, kirjapostausten kommentteihin toivon lisää ja lisää ja lisää kirjasuosituksia! Mikä kirja sinulla on kesken juuri nyt? Mun yöpöydällä odottaa Annamari Marttisen Ero.

Tästä aiheesta riittää näköjään juttua aina. Pitää varmaan ottaa useammin nämä lukuhommat postauskiertoon. Koska kyllähän Jörkka oikeassa on; lukeminen kannattaa aina.

-Päivi-

Lomavamma.

Mitä helvettiä? Tässähän pitäis olla postaamassa urakalla kuvia biitsiltä, auringosta ja varpaista hiekassa, mutta täällä mä koitan saada itseäni väkisin hyvälle tuulelle. Ihme tunnevammanen minäkin. Mutta näköjään maanantai on maanantai lomallakin. Jostain syystä aamusta asti on vituttanut, ahdistanut. Koska näin loman ensimmäisenä päivänä, jos joskus, kannattaa esimerkiksi murehtia sitä, että loma on kohta jo ohi. Tai miettiä ainoastaan harmillisia asioita noin muuten. Koskas niitä muutoin kun lomalla.

Sen lisäksi, että kaikki muu ottaa nuppiin, en voi katsoa tänään peiliin ollenkaan. On sitten aivan uudenlainen ruma-turha-tyhmä-läski-possu-läski -päivä. Sain sentään raahattua tämän valasmaisen olemukseni edes käymään kaupungilla, sielläkin tuntui että vähintään joka toinen ohikulkija ajatteli, että siinä onkin tynnyri, joka on vähintään yhtä pitkä, kuin paksu. Olin vartin ja tulin takaisin kotiin piiloon.

Ehkä nyt olisi vaan parempi keskittyä tekemään ihan jotain muuta, kuin tiski- tai pyykkivuoren raivaamista, niin tuntuisi enemmän lomalta, eikä siltä kammottavalta vanhempainvapaalta. Tosin lapset on aistineet äidin aurinkoisen mielen kilometrin päähän ja pysytelleet aika hyvin poissa kintuista. Ja syöneet tiuskivan äidin ansiosta einespinaattilättyjä. Joko sitä mother of the year -pystiä saa hakea?

Bloggaaminenkin on tuntunut vähän pakkopullalta viimeiset viikot. Tuntuu, että suollan kerta toisensa jälkeen vaan yhdentekevää sontaa, joka ei kiinnosta ketään. Harmittaa vietävästi tehdä aina kaikki vaan vähän sinne päin. Olisi ehkä ollut paras pitää ihan suosiolla lomaa tästäkin.

fuck

No, oikeastihan tämä kyllä muuttuu iloksi taas. Todennäköisesti pikemmin, kuin huomaankaan. Näitä päiviä vaan tulee ja menee. Kyl te tiiätte. Ei vaan aina ole helppoa olla nainen. Ens kerralla sit niitä varvaskuvia. Aurinkoa. Sateenkaaria ja fakin hattaraa.

-Päivi-

Kymmenen randomia

Vanha ystäväni selkä otti ja petti taas. Vietän siis aikaa kotosalla, on heavy medication, mutta punnersin itseni välillä puoli-istuvaan asentoon, kun makaaminen alkoi riittää. Ajattelin nyt aikani kuluksi jakaa kanssanne muutaman vanhan kuvan ja kymmenen randomisti mieleen tulevaa asiaa. Itsestäni tietenkin, niinhän meillä bloggaajilla on tapana. 😀

1. En pidä banaaneista.

– Epäilen vahvasti, että niitä ei ole alunperin edes tarkoitettu syötäviksi. Vielä hieman raaka, vihertävä banaani on painajaismaisen makuinen. JOS banaania olisi pakko syödä, niin ehdottomasti on valittava sellainen jo kuorestaan ruskeapilkkuinen, makea ja jauhoinen. 80 -luvun huonoin vitsi oli banaani täytekakussa. Oikeesti hei.

2. Oikeassa silmässäni on ripsivaje

– Sairastin vauvana pahan vesirokon, jonka seurauksena oikean silmäni ripsirajaan jäi arpi, eikä siihen kasva ripsiä lainkaan. Ja keskellä silmää, tietenkin. Olen oppinut sen meikkaamaan siten, että sitä ei ehkä huomaa, jos ei osaa katsoa. Mutta kolo siinä on. Vähintäänkin persoonallista.

2002

2348

3. Olen täysin merkkitiedoton

– Oli kyse sitten sisustuksesta tai lastenvaatteista. Olen ihan peruspersaukinen henkkamaukka-ostaja. En uskaltaisi ikinä ostaa merkkivaatteita, varsinkaan lapsille. Ei siinä paljon Gantin logot lämmitä, kun askarteluhetken jälkeen jäljellä onkin enää ..ant.

4. Tekis mieli blondata tukka

– Ihan vaan, koska aikuisena voi.

3971

5. En tiedä, mikä musta tulee isona

– Tulevaisuus mietityttää mua hirvittävästi. Pakko on jo myöntää, ettei tässä enää olla niin kovin nuoria ja mahdollisuudet alkaa olla jo rajattuja. Opiskelukin kiinnostaisi, mutta ajankäyttö mietityttää. Ja raha. Ja… kaikki.

4593

6. Pokkani ei pidä vanhempainilloissa

– Mua hämmästyttää usein, miten vaikeita ihan yksinkertaisista asioista saadaan, kun lapsiryhmällisen vanhemmat kootaan yhteen huoneeseen. Pahinta on, jos mennään miehen kanssa molemmat. Koitetaan peitellä hirnuntaa takarivissä, kuin pahaiset tarkkisluokkalaiset. Ollaan muiden vanhempien mielestä varmaan lähinnä ärsyttäviä ja noloja. Niinku ollaankin.

7. En ole nähnyt yhtään Harry Potteria

– Enkä Tarua Sormusten Herrasta. Enkä lukenut. Ei pysty.

2644

8. Mikael Persbrandt

– Unohdin mun ”panisin” -listaltani Mikael Persbrandtin! Komea, rujo, karismaattinen. Ihana! Ja mainion ikäinenkin, kun muistetaan tää mun kallistumiseni miehiin, joiden ikä asettuu sinne kuudenkympin ja kuoleman välille…

3394

9. Nää kuvat on järkyttäviä

– En yhtään ymmärrä, miten kehtaan julkaista tälläsiä! Varsinkin, kun näistä nousee taas kamala ikäkriisi. Hirveen nuorelta näytän.

10. Nyt harmittaa

– Selkä on tosi kipeä (tää asento ei nyt ollu hyvä…), ulkona on kylmää ja harmaata ja mun pitäis oikeesti ilakoida loma-countdownia töissä, eikä retkottaa yksin kotona. No, otan mä lomaskumpat lauantaina joka tapauksessa. 😀

——————-

Tästä tuli nyt ihan kammottava postaus! Mut laitetaan Panacod-pöhnän piikkiin, jooko? 😀

-Päivi-

Villit viikot

Heti alkuun pahoittelut hiljaiselosta. Tarkoitus oli kyllä päivitellä kuulumisia viikon varrella, mutta nyt ei kerta kaikkiaan ole ollut aikaa.

Käytän nyt häpeilemättä tätä ärsyttävää ”ruuhkavuosi” -termiä. Koska siltä tämä ainakin tuntuu. Ja keväisin meidän perheessä eletään oikein ruuhkavuosien aallonharjalla. Tästä viikosta on jäänyt mieleen lähinnä aikaiset aamuherätykset, töistä suoraan kampaamaan tyttöjen tukkia, suoristamaan mekkoja ja leipomaan piirakoita konserttiin. Kevätjuhlat, kahvikonsertit ja synttärit on aina perinteisesti peräkkäisinä iltoina. Joka ilta jotain. Niin paljon, ettei perässä meinaa pysyä.

toukokuu -14 006

toukokuu -14 008

Harmillista sinänsä, että sitten sitä ahtautuu kuumaan juhlasaliin katsomaan pikkuisensa esiintymistä, mutta huomaakin itkevänsä väsymyksestä, eikä liikutuksesta. Kun toisinaan kaikki vaan on too much.

Ehkä lähestyvä kesälomakin saa kaiken tuntumaan hiukkasen raskaammalta. Neljä herätystä enää. Vaikka enhän mä laske. Enpä.

Ensi viikkoon mahtuu vielä muutama muistettava, palaveria, leirikoulua, synttärit ja lakkiaiset. Mutta lomalle en sovi mitään. En päätä tehdä mitään. En pestä mattoja, en ikkunoita. En tehdä mitään, mikä ei tunnu rentouttavalta ja mielekkäältä. Jos jotain nyt tarvitsen, niin nimenomaan irtautumisen tästä kaikesta. Aikatauluista ja säätämisestä.

toukokuu -14 013

toukokuu -14 015

toukokuu -14 010

Tarkoitukseni ei nyt ollut valittaa. Vaikka siltä ehkä kuulostaakin. Uuvuttaa vaan just nyt hiukan. Ja uskoisin, että siellä langoilla roikkuu muitakin mekonhelmojen silittäjiä ja juhlakenkien kaivajia, jotka jo odottaa kevään kinkereiden loppumista..?

Kuvat on viikon takaa. Näyttää ihan siistiltäkin! Arvatkaa näyttääkö enää..? 😉

Nyt painun pihahommiin! Ja lupaan taas päivittää ahkerammin, kunhan kevätsäädöt on saatu kunnialla päätökseen.

-Päivi-

P.S. Kiitos kaikista reissuvinkeistä, joita sain edellisen postauksen tiimoilta paljon facebookiin ja ihan sähköpostiin asti! 🙂

 

Tähtihetkiä

Kuten täällä blogissakin on varmasti käynyt enemmän kuin selväksi, olen kärsinyt jonkin asteisesta kolmenkympin kriisistä jo jonkin aikaa. Joku sanoo, että mitään kriisejä ei tule, jos niitä ei itse itselleen järjestä, mikä pitää varmaan osittain paikkansakin. Itse olen kuitenkin aina ollut taipuvainen jonkinlaiseen yliajatteluun ja pohdiskellut elämää ja sen ilmiöitä ehkä tarpeettomankin paljon.

Surkuhupaisinta tässä ruuhkavuosikriiseilyssä on ehkä juuri se syy, miksi kriiseillään. Pohjimmiltaan kaikkea aletaan pohtia liiankin kanssa siinä kohtaa, kun kaikki on liian hyvin. On talot ja autot, avioliitot, lapset ja työpaikat. Kaikki se, mitä on aina halunnut, mistä haaveillut. Silti jossain jauhelihakastikkeen ja pyykkipinojen välissä mieleen häivähtää ajatus; tässäkö se kaikki oli? Jos kaikki elämän tähtihetket on jo eletty, mitä jää jäljelle? Se hiivatin arkiko?!

Naimisiinmeno, lasten syntymät, ensimmäiset hymyt ja askeleet, avaimet unelmien taloon… Kaikki jo mennyttä. Ura jäi tekemättä, eikä sellaisesta juuri täällä landella enää kannata edes haaveilla. Yht’äkkiä sitä huomaa, ettei mikään tuota iloa. Kaikki on tasaista ja tylsää. Harmaata. Tähän se elämä jäi. Näillä merkeillä pelataan hautaan saakka.

Jihuu.

koris

Kunnes ihan tavallisena arki-tiistaina, arkisen Opelin nokka vie palloiluhalliin, pätkäpojan ensimmäiseen korismatsiin. Poika on harjoitellut vajaan vuoden ja innostunut lajista valtavasti. Selässä komeilee suurin numeroin 15, peliasun shortsien ylipitkät lahkeet hipovat nilkkoja, koko joukkue on puolitoista päätä vastustajia lyhyempi, katse keskittynyt ja peli-into käsinkosketeltava. Luonnollisesti äitinä liikutun tästä kaikesta valtavasti ja joudun nielaisemaan pari ylimääräistä kertaa. Kunnes pelin alettua herkistely saa luvan loppua. Huudan. Kiljun. Taputan. Hypin. Seisonistunseison. Kiljun. Vaahtosammuttimen kokoisen poikani punnertaessa ensimmäisen korinsa, pomppaan penkistä ja huudan villisti, kuin lottovoiton saaneena.

Poikien ensimmäinen peli päättyy murskatappioon. Mutta äidilliseen, valtavaan ylpeyteen. Minun poikani. Minun pieni, rohkea, osaava poikani.

Tajuan, että nämähän niitä tähtihetkiä juuri ovat! Ensimmäisiä hymyjä tai askeleita ei enää tässä perheessä nähdä. Mutta isompien lasten ensimmäiset kerrat, konsertit, pelit ja tanssiesitykset ovat vähintään yhtä suuria, elleivät jopa suurempia tähtihetkiä. Kun esikoistyttö innostuu katsomaan kanssani Nunnia ja Konnia, tai poika kömpii kainaloon nauramaan Poliisiopistoa. Kun kuopus tavailee pikkuhiljaa ensimmäisiä sanojaan kirjoista. Ensimmäiset koenumerot, todistukset, stipendit. Lasten oma ilo onnistumisista.

Tähtihetkiä tulee onneksi sittenkin aina lisää. Niistä pitää vaan muistaa ottaa kaikki ilo irti, nauttia. Eikä kai äidin omat tähtihetketkään täysin ohi ole… Näin tarkemmin ajateltuna viimeiseen puoleen vuoteen on mahtunut kuitenkin keskustelu radiossa, ensi-ilta teatterissa ja KokoNainen -kirjan ilmestyminen. Kaipa näistä saa aikuinenkin ihan luvalla nauttia. Ja olla ehkä hieman ylpeäkin..?

Toivon, etten koskaan ala elää pelkästään lasteni kautta. Odota heidän toteuttavan omia, toteutumattomia unelmiani. Siksi lasten tähtihetkien lisäksi taitaa olla hyvä pitää kiinni myös omistaan. Pyrkiä toteuttamaan unelmiaan. Reissata, tarttua tilaisuuksiin ja ehkä uskaltautua vielä opiskelemaankin. Olla esimerkkinä ja kannustaa noita pieniä ihmistaimia. Ja uhkua ylpeyttä mukeloistaan.

Voikohan lapsestaan muuten koskaan tuntea liikaa ylpeyttä? En usko.

-Päivi-

Viimeinen vauva uunista ulos!

Turha ilakoida. En ole raskaana. Enkä meinaa enää tullakaan. Sen sijaan on tullut aika luopua meidän perheen ”vauvasta”. Kuopuksemme, nappisilmäinen kiharapää viettää tänään 6-vuotissynttäreitään.

Heitin joskus kahden ensimmäisen lapsen jälkeen läpällä, että niin monta lasta on vielä tehtävä, että on edes yksi ruskeasilmäinen ja yksi, jolla on kiharat hiukset. Joku korkeampi voima ilmeisesti tajusi voimieni rajallisuuden ja päätti antaa nuo molemmat ominaisuudet tälle kolmannelle. Onneksi.

Mutta en voi väittää, etteikö olisi haikea fiilis. Katsoessani tätä kuvaa pari viikkoa vanhasta vauvasta, joka kantoi tuolloin nimeä ”Lissu”, voin vielä tuntea sen nyrkkien tuoksun ja niskahiusten kutittelun. Muistan unisen tuhinan ja tummat, elämän merkitystä huokuvat silmät.

603

Nyt tuo tuima otsaryppy kasvoillaan syntynyt neito tanssii paljasjaloin ruusumekossaan synttäreidensä kunniaksi. Otsaryppy on oiennut, mutta syvät hymykuopat sulostuttavat pyöreitä kasvoja edelleen. Tämä tyttö viihtyy omassa satumaailmassaan pitkiäkin aikoja, uppoutuu leikkeihinsä oman huoneensa sopukoissa ja lyö tarvittaessa kantapäätä lattiaan, jos asiat eivät suju halutulla tavalla. Luonnonlapsi ja lapsikatraamme mahdollisesti tuleva taiteilija tai viihdyttäjä. Tavalla tai toisella. Tässä pienimmässä näen itseäni eniten. En ehkä ulkoisesti, mutta henkisellä tasolla ja käytökseltään. Uskoisin, että äitini voisi vahvistaa pikkupäivimäisen temperamentin nuorimmaisen käytöksessä.

ever after high 052

Kai se pienin on omalla tavallaan vanhemmille ikuinen vauva. Ensi syksynä kutsuu eskari ja reilun vuoden kuluttua tämä viimeinenkin olisi talutettava koulun portista sisään. Ajatus kylmää väkisinkin. Mutta sitä kai tämä vanhemmuus lopulta on. Luopumisen tuskaa.

Tänään ollaan juhlittu neitokaisen kanssa maltillisesti. Yhteiseen vapaapäivään on kuulunut meidän tyttöjen kahdenkeskiset lempparijutut: kirjastokäynti ja kahvilassa herkuttelu. Jätskiä, kakkua, iskän kanssa lattian asentamista ja illemmalla tekastaan vielä pannari ja laitetaan sima pöhisemään. Ja rutistetaan sankari ruttuun.

Niin tavallista, mutta juuri nyt… kultaakin kalliimpaa.

-Päivi-

Aivopierukerho

Mä jaksan aina vaan uudestaan yllättyä ihmisten pahansuopuudesta ja paskamaisuudesta. Katselen elämää helposti vähän ruusunpunaisten lasien läpi ja olen aika hyväuskoinen. Siis edelleen, tässä iässä. Haluaisin uskoa ihmisistä vain parasta, enkä millään haluaisi usein vielä pitkänkään ajan jälkeen myöntää, että jotkut vaan ovat vittupäitä. End of story.

Näitä saastuttajia on varmasti kaikki mahdolliset työpaikat, yhdistykset ja harrastusseurat täynnä. Ihmisiä, jotka myrkyttävät ilmapiirin systemaattisella läyhäämisellään, alistamalla ja nöyryyttämällä. Pyöräyttämällä puukkoa lapaluiden välissä heti, kun selkä on kääntynyt. Ehkä he toimivat jopa tiedostamattaan. Tai niin mä haluan uskoa. Vai onkohan tämä taas sitä mun sinisilmäisyyttä?

Mulle on aina suuri pettymys huomata jonkun ihmisen ilkeys. Koska haluaisin lapsenomaisesti, että kaikki voisivat olla kivoja toisilleen. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta toimeen on ainakin tultava. Jokainen on varmasti ilkeä joskus, se lienee luonnollista. Mutta systemaattista ilkeilyä, negatiivisuutta ja pahansuopuutta en vain jaksa ymmärtää. Selittäkään urpolle, jos tajuatte, miksi joku käyttäytyy tahallaan ikävästi.

Yksi tämän päivän paskan tyyssijoista tuntuu olevan juuri nämä blogit. Näitähän on viimeisten parin vuoden aikana syntynyt kuin sieniä sateella. Käsitellään sitten laihduttamista, muotia, lapsiperheen arkea tai sisustamista, aina on joku jota ärsyttää. Ja voi kuinka helppoa se onkaan kertoa myös blogin kirjoittajalle. Nimettömänä huutaa mitä mauttomampia ja ilkeämpiä asioita ihmiselle, joka on päättänyt rohkaistua avaamaan palan omaa elämäänsä muiden luettavaksi.

Koskaan en ole ymmärtänyt sitäkään, mitä tarkoitusta tuollainen huutelu palvelee. Nostaako se kommentoijan itsetuntoa, jos voi käydä haukkumassa jonkun vaatteet, kodin ja kirsikkana kakun päällä, lapset? Tuleeko ihan sankariolo, kun möläyttää raskauttaan hehkuvalle bloggarille toivovansa lapsen kuolemaa? Ja miten helkkarissa ylipäänsä joku luku- ja kirjoitustaitoinen tulee edes ajatelleeksi moista?

Mä olen päässyt vielä suht helpolla. Tottahan toki olen saanut lukea olevani läski (olipa hyvä kun kerroit, en ole itse huomannutkaan), huono vanhempi (ei käy kieltäminen) ja kirjoittavani paskoja juttuja (samaa mieltä). Kiitollinen olen siitä, ettei kukaan ole vielä päästänyt blogissani samankaltaisia aivopieruja, kuin herttaisen ja hyväsydämisen Kaksplus -kollegani Johannan blogissa. Voit käydä lukemassa Johannan ajatuksia aiheesta täältä.

naama kirjaan 116

Pidän itseäni, kaikesta hohhailustani huolimatta, aika vahvana ihmisenä. Itsetunnon kanssa on tekemistä, mutta helposti en anna itseäni lytätä. Koitan aina kääntää asiat huumoriksi ja viskata vastapallon. Mutta raja tulee vastaan jossain kohtaa. Ilo katoaa. Motivaatio kärsii. Ahdistaa. Oli kyseessä sitten blogi, harrastusporukka tai työpaikka, ilmapiiri on aivan ensiarvoisen tärkeä. Varsinkaan tällaiselle tunneihmiselle fiilis ei ole yhdentekevä asia.

Asialliselle palautteelle on mun mielestä aina paikkansa. Jos on aihetta sanoa jostain asiasta, niin pitää voida tehdä. Mutta tiedättekö mille muulle on mun mielestä paikkansa? Positiivisuudelle. Kiitokselle. Ravintolassa kyllä käydään lähes tarjoilijan päälle, jos pihvissä on liikaa pippuria, mutta loistavasta palvelusta tai erityisen herkullisesta pihvistä tuskin erikoisemmin kiitellään. Saattaa pian lipsahtaa leuhkuuden puolelle, sellainen kehujen saaminen.

Mitäkö sitten yritän tällä jäsentymättömällä tekstiharhailullani viestittää? No en tiedä! Vissiin sitä, että vituttaa kun joidenkin on pakko korottaa omaa jalustaansa lyttäämällä muita. Ihmetyttää, että ihmiskunta on täynnä pällejä. Harmittaa, että annan pikkusieluisten paskiaisten päästä ihoni alle.

Paljon voimasanoja, pahoittelen. Ensi kerralla sit taas hattaraa.

Ja vitut.

-Päivi-