Itseni herra.

Täällä sitä nyt ollaan. Ihan uudessa osoitteessa, ihan uudella nimellä. Ihan vaan minä.

Kuten jo jäähyväis-postauksessa Kaksplussan puolella valotinkin, nyt oli vaan aika mennä. Koko Uskola alkoi pikkuhiljaa tympiä. Tuntui, että blogin nimi ja sisältö eivät vain enää vastanneet toisiaan. Meni vähän turhauttavaksi saman jauhamiseksi koko homma.

Uskola oli blogina ehkä enemmänkin sellainen siloteltu ja pehmitelty ajatus minusta. Muka-suloinen ja muka-idyllinen. Enemmänkin sellainen, jollaista tahtoisin elämäni olevan, kuin kovinkaan realistinen.

Ja niinhän ne blogit aina. Kertovat vain yhden puolen kirjoittajastaan. Mä olen kuitenkin aina painottanut kaikessa rehtiyttä ja aitoutta. Sen puolen haluan näyttää myös blogissa. Aidon ja oikean.

Meillä eletään ihan kuten aina ennenkin. Uskolassa asutaan, töissä käydään, unohdetaan partureita ja missataan harkkoja. Laitetaan kotia, kun ehditään. Leivotaan, kun huvittaa. Ihmetellään päivän polttavia ja koitetaan keksiä, miten noita lapsia kuuluis kasvattaa. Etsitään paikkaa maailmassa, innostutaan ja hajoillaan. (ja onnistutaan ihan pirun hyvin valokuvissa…)

elokuu-14 blogiin 001elokuu-14 blogiin 058elokuu-14 blogiin 061

Ennen kaikkea tehdään nyt just niinku itsestä hyvältä tuntuu. Minä, jos kuka tiedän, mitä minä haluan.

”Muistinko olla
Itseni herra
Muistinko tehdä
niinkuin tahdon

Muistinko kiittää
arvoa antaa
Muistinko ottaa
omaa aikaa?

Jos tämä ois iltani viimeinen
osaisinkin olla onnellinen

Muistinko olla
itseni herra
tänäänkin?”

– Jannika B-

Tämä on mulle tosi iso juttu. Joku hölmö itsenäisyyden ja rohkeuden osoitus. Siis nimenomaan itselleni. Muistutus siitä, että pitää vaan uskaltaa.

Tervetuloa siis mukaan, olet sitten uusi lukija tai Uskolassakin jo vieraillut! Blogin ulkoasu päivittynee vielä hieman, mutta nyt en enää malttanut pimittää tätä kauempaa. Blogin voi lisätä omalle lukulistalleen linkin avulla, seurata Facebookissa ja Instagramissa. Olette ihania, jos jaatte uutta osoitetta eteenpäin, jotta mahdollisimman moni lukija löytää oikeaan paikkaan. Kunhan pikkuhiljaa palaudun Bilbaon reissusta univelkoineen (kotiuduttiin 2h sitten), päivitän blogin myös blogilistalle ja Blogloviniin.

Ihanaa, että olet täällä. Juuri sinä. Toivottavasti tulet toistekin.

-Päivi-

P.S. Valitettavasti suurin osa edellisen postauksen kommenteista + vastaukset tipahtivat siirrossa matkan varrelle. Olen kuitenkin lukenut ne kaikki. Olette ihania!

Mainokset

Jäähyväiset.

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Tähän jaksan kaiken elämässä kokemani jälkeen vielä uskoa. Ja ehkä juuri siksi päädyinkin sulkemaan kerralla kaksi ovea. On tullut aika jättää hyvästit Kaksplussalle, mutta samalla myös sulkea ovi Uskolaan.

En olisi koskaan, villeimmissä unelmissanikaan, kuvitellut joskus bloggaavani portaalissa. Saati sitten Suomen suosituimman perhelehden alla! 1,5 vuoden takainen tähtibloggaaja-kisa kuitenkin mahdollisti Kaksplussalle siirtymisen, enkä voisi olla kiitollisempi kuluneesta ajasta. Ennen kaikkea olen päässyt tutustumaan upeisiin tyyppeihin ja oppinut yhtä ja toista blogin pitämisestä, tämän päivän blogimaailmasta ja sen lieveilmiöistä. Nöyrimmät kiitokseni siis Kaksplussan suuntaan.

Mietin tätä ratkaisua tosi pitkään. Lopulta en kuitenkaan kotiutunut tänne kunnolla oikein missään vaiheessa. Mitä isommiksi lapset kasvoivat, sen kauemmaksi tunsin lipuvani. Meidän arjessa ei enää vaihdeta vaippoja, eikä lasketa supistusten väliä. Tunsin itseni vähän ulkopuoliseksi. Aloin miettiä liikaa aiheita, epäröin, voinko nyt kirjoittaa tästä tai tuosta perheblogiin. Karsin, hioin terävimpiä kulmia teksteistä, turhauduin. En oikein tiennyt enää mikä olin. Mistä kirjoittaisin. En jaksanut paneutua kuvaamaan, koska kuvat eivät pääsisi kapeassa palstassa oikeuksiinsa. En pitänyt blogin ulkoasusta. Aloin väsähtää koko hommaan.

Olin tullut risteykseen.

Toinen suunta osoitti lopettamaan. Jos idea ja ajatus koko homman takana karkaa, ei huvita, ei ehdi ja kokee kirjoittavansa tyhjille seinille, mikä järki olisi hakata enää päätä seinään. Houkutteleva ajatus, lisää vapaa-aikaa, ei velvoitteita, ei kirjoittajan blokkeja, ei suunnatonta luomisen tuskaa. (uskokaa pois, sitäkin toisinaan on)

Vaihtoehtona oli laittaa homma täysin uusiksi. Muuttaa osoitetta, asennetta, juttuja. Lakata esittämästä pullantuoksuista sisustelevaa kotirouvaa, kun todellisuudessa on väsähtänyt ja aivan liian kiireinen triplamutsi. Lopettaa aiheiden karsiminen, tehdä blogista kokonaisuudessaan oman näköinen. Postata säännöllisesti, vaikka siitä, miltä just silloin tuntuu. Koska aina kuitenkin tuntuu joltain. Vaihtaa blogin nimi vastaamaan blogin sisältöä ja uutta boogieta.

Lopettaminen houkutteli toden teolla. Ei enää stressiä, turhautumista, tai odotuksia minkään suhteen. Voisi palata blogimaailmaan vain lukijana. Ajatus oli helpottava. Mutta kuten aiemminkin olen  joskus sanonut, bloggaaminen on pitkään ollut mulle tärkein, ja melkeinpä ainut, harrastus. Todellisuudessa enemmänkin kuin harrastus. En ole mitenkään piilotellut sitä faktaa, etten varsinaisesti elä kaikilta osin mitään unelmaelämää. Tälläinen luova hömpänpömppä tarvitsee kuitenkin jonkun keinon luoda jotain. Tehdä itselle tärkeitä juttuja, joista saa kicksejä. Blogi on mulle se. Jos tästä luovun, jääkö mitään?

elokuu-14 blogiin 149

Ei jää.

Joten päädyin lopulta jatkamaan. Uusin kujein, uudessa osoitteessa, uudella nimellä. Tämä saattaa olla mun blogihistoriani huonoin päätös, mutta sen riskin olen nyt valmis ottamaan. Tarvitsen uutta potkua, haluan tehdä taas ihan oman näköistä juttua. Omalla tahdilla, ihan just niillä jutuilla, mitkä milloinkin tuntuu hyviltä. Heitän sen kauan mukana roikkuneen ”sisustusblogi” -määritelmän romukoppaan, siitäkin juttuja varmasti tulee edelleen, mahdollisesti jopa enemmän kuin ennen, mutta ilman paineita. Jos huvittaa.

Astun siis täysin tyhjän päälle. Blogi muuttaa viikonlopun aikana uuteen osoitteeseen ja vaihtaa nimen lisäksi, no kaiken. Palaan bloggaamaan omilleni. Hullu mä taidan olla. Jättää nyt portaali, josta on saanut sentään pienen kuukausittaisen korvauksen. Vaihtaa kokonaan blogin nimeä, todennäköisesti menettää lukijoita. Koko homma on ikäänkuin aloitettava alusta, uuden Facebook-sivun perustamista myöten. Uskolan nykyisistä, yli 800 tykkääjästä oletettavasti osa jää matkan varrelle.

Mutta mun on nyt vaan pakko.

SUURI kiitos siis ihan jokaiselle Uskolaa vuosien varrella seuranneelle, tykänneelle, kommentoineelle, yhteyttä ottaneelle, jakaneelle. Mä toivon suuresti, että seuraatte mua myös uuden blogin puolelle. Vanha Uskola-kama kulkeutuu sinne kyllä myös ja juttujen taso… no, saattaa valahtaa vielä laaduttomampaan suuntaan. Heh.

Jotta pääsette mukaan heti starttiin, käykää tykkäämässä blogin uudesta Facebook-sivusta TÄÄLLÄ! Vanha fb-sivu päivittyy myös vielä hetken, infoan kyllä molemmissa, kun h-hetki koittaa ja uusi blogi aukeaa!

Kaksplussalle jään varmasti vielä roikkumaan, ainakin muutamiin mahtaviin blogeihin. Te ihanat blogikollegani, tulee ikävä! Toivottavasti nähdään vielä jossain.

Mutta nyt. Kiitos, anteeksi ja näkemiin. Tykkään teistä.

And I’m gonna rock the shit out of my new blog: nakit ja MUTSI!

Puss!

-Päivi-

Uusi blogi on valmistautumassa parhaillaan, mutta pieni viivästys aiheutuu väkisin tuosta yllättävästä Bilbaon reissusta. 😉 Ensimmäisen postauksen saan kirjotettua toivottavasti ensi viikolla, kun ollaan palattu. Ja toivottavasti blogi on onnistuneesti siirtynyt uuteen osoitteeseen… Uuden osoitteen kerron fb:ssä heti, kun homma on valmis.

Viikonloppu, mikä jumalainen keksintö.

Onkohan viikonloput oikeesti parasta, mitä elämällä on tarjota? Koska lähellä on ainakin. Jos lisätään vielä joulu ja lomat, niin siinähän ne. Tärkeimmät.

Tämä viikonloppu oli itselleni vain puolittainen, kun eilisen olin töissä, mutta aika täysin siemauksin sitä nauttii vapaista, oli niitä sitten yksi tai useampi. Tämä oli pitkästä aikaa sellainen hyvä vapaa. Energinen. Vaihdettiin pitkästä aikaa siivouksen lomassa jopa sohvanpäälliset. Sitä ei olekaan tapahtunut sitten… no, parempi jos ei muistele.

kotikuvia elo-14 007kotikuvia elo-14 004

Mä olen viime aikoina ollut hiukan huolissani omasta energiatasostani. Tai oikeastaan sen puuttumisesta kokonaan. Tuntuu, kuin kaikki aika ja se vähäkin energia valuisi vain työmaalle. Mikään ei oikein nappaa, kaiken tekeminen tuntuu työläältä ja jotenkin ylimääräiseltä. Herätessä tekee vaan mieli nukkua lisää. Iltaisin laskee hätäisesti tunteja, koska on taas herättävä. Suurin osa asioista jää ainoastaan suunnitelman tasolle. Tuntuu, kuin heräisin henkiin ainoastaan viikonloppuisin, viikot kuljen sumussa, haluttomana, pää painuksissa.

Näin kirjoitettuna se näyttää aika pysäyttävältä. Kuka nyt tuollaista elämää haluaisi? Tuskin moni. Mutta mikä on se juju, miten sitä oppii elämään niin, ettei viikot vain vierähdä ohi. Miten fiilikset vois nakata narikkaan, ettei koko ajan harmittaisi niin helvetisti?

Siinäpä pähkinä purtavaksi. Tosin tuota pähkinää pureskelen parhaillaan. Ja jauhankin niin pitkään, että ratkaisu löytyy ja toteutuu.

Nyt menen kuitenkin ahtamaan napaani kaikkia mahdollisia leivonnaisia (tein tänään kahta, mikä energiapiikki!) ja koitan olla murehtimatta alkavasta työviikosta. Vaikkakin valehtelisin, jos väittäisin etten tiedä montako tuntia on aamuherätykseen… (11 h, 41 min)

Voi elämä.

-Päivi-

p.s. Kommentoida voi, kommentit vaan valahtavat jostain syystä roskakoriin. Käyn kyllä poimimassa ne sieltä ehtiessäni ja vastailen. Toivottavasti homma saadaan huomenna taas toimimaan normaalisti!

Paikoillanne… valmiit… SYKSY!

Voi, kuinka mä nautinkaan aamulla! En siitä, että kello herätti ennen kuutta, enkä liiemmin siitäkään, että sain viettää kymmenen tuntia päivästäni rautakaupassa, mutta aika iloiseksi voi ihminen tulla kun saa vetää jalkaan ihanat, keltaiset Hai-saappaat. Vettä vihmoi ja aamun valokin oli kovin varovainen. Kuinka ihanaa! Raikas, viileä ilma, jossa on hyvä hengittää, syksyn tuoksu ja oman pihan puiden ensimmäiset omput.

Tänä vuonna en jää kaipaamaan kesää, kuin ehkä valon osalta. Tukala, tuskastuttava ja turhauttava. Kesän viimeiset viikot jättivät mielikuvan ahdistavasta kesästä. Vastakohtaisuuksien kesä se ainakin oli. Juhannuksen 15 asteesta heinäkuun 33 hellelukemaan. Aikamoista.

pihlaja 004pihlaja 006pihlaja 010

Nyt mä nautin täysin siemauksin tästä lohduttoman sateisesta viikosta. Tässä ilmassa on jotain runollista. Ainakin kaltaiseni hömelön romantikon mielestä…

Joko te olette syysfiiliksissä? Kynttilät asemissa, villasukat puikoilla ja pallokrysanteemit ojennuksessa pihalla?

-Päivi-

Uhka vai mahdollisuus?

Pinnan alla kuplii ja jännitys tiivistyy. Mulla on nyt ihan järjettömän ristiriitainen olo. Monesta asiasta. Valehtelisin, jos väittäisin olevani kovin innostunut loman jälkeisestä töihinpaluusta. En ole. Turhauttaa ja ahdistaakin. Samaan aikaan se joku hytinä pitelee otteessaan edelleen. Ihan niinkuin jutut vaan odottelisivat loksahtelua paikoilleen. Moni juttu on vähän niinkuin ”melkein muttei ihan”.

Ärsyttää kyllä sekin, että joudun kirjoittamaan tänne näitä salaperäisyyksiä. Mutta kun on vaan niitäkin juttuja, joista ei vaan voi suoraan kirjoittaa… Ainakaan sen vaikuttamatta jotenkin johonkin. Hah, onpa selkeää!

elokuu-14 blogiin 027

No, yksi juttu ainakin on varma. Blogi tulee kokemaan aikamoisen mankeloinnin lähiaikoina. Siitäkin tosin kerron tarkemmin vasta vähän myöhemmin. Halusin vaan tulla jo tässä vaiheessa ”varoittamaan”, että osaatte odottaa muutosta. Ja tässä kohtaa tietenkin suosittelen seuraamaan Uskolaa ainakin täällä ja täällä. Jotta pysytte mukana menossa jatkossakin.

Se, tulevatko muutokset olemaan uhka vai mahdollisuus, on vielä tietysti hämärän peitossa. Mahdollisuuteen jaksan tietysti uskoa. Mutta mistäs sitä tietää…

Toivottavasti te pysytte mukana edelleenkin ja kutsutte myös kaverit mukaan! Mä olen itse hirmuisen innoissani tästä kaikesta ja toivon tietysti, että tekin tykkäätte.

Puss o kram ja may the force be with us, kun arki huomenna toden teolla lävähtää päälle…

-Päivi-

Murkkuikä nounou.

Ei vielä. Mä en ole valmis.

Mä olin ihan just äsken vielä itse tuon ikäinen. Vitosluokkalainen, toisella kymmenellä. Ykstoista. Niin kaikkitietävä, niin ihastunut. Kuitenkin niin hauras ja särkyvä. En kai mikään lapsi enää, en kuitenkaan niin kovin isokaan. Tisseihinkin sattui.

Eka poikaystävä (kaks päivää), eka suudelma (kaks sekuntii). Ekat rintsikat, ekat dödöt, ekat ripsarit. Ihmisen bilsa. Terkkarin pitämä tunti kuukautisista ja miniOb:t koteloineen. Kaikki vitosella.

Onko mun pakko? Mä en osaa.

Tänään toi mun oma pieni fillaroi suupielet korvissa sinne vitoselle. Ekat dödöt kainaloissa, vielä ilman ripsaria. Poikaystävää ei vielä näy (ainakaan kotona asti…), suudelma toivottavasti odottaa vielä hetken. Mutta se sama pienenison ahdistus tytössä näkyy. Kun ei oikein vielä tiedä, mikä on. Kuka on. Miten aikuisiksi tullaan.

Mua itkettää. Tavallaan siitä helpotuksesta, että saatiin se noinkin isoksi pistämättä ihan piloille. Toisaalta suunnattomasta pelosta ja paniikista. Mun pitäis nyt olla se, joka pitää tuota haurasta naisen alkua kädestä, neuvoo ja opastaa, miten aikuiseksi tullaan. Ottaa kopin, kun sydämeen sattuu.

Jos mä en ole valmis, miten ihmeessä tuo lapsi voisi olla?

Haluaisin olla valveutunut äiti, joka käy läpi kukat ja mehiläiset tosta vaan vasurilla. Maailman luonnollisin asia. Ja äidin tehtävä. Vai onko? Voiko homman vaan sysätä bilsan maikan vastuulle?

Ei kai. On varmaan vaan vedettävä syvään henkeä ja näytettävä aikuisen mallia. Otettava se vastuu, oltava vanhempi. Valmisteltava tyttö teini-iän tunnekuohuihin ja fyysisiin muutoksiin. Ei auta.

myllis-14 018

Tekisin kuitenkin aloitteen. Synnytyslaitoksella vanhempien käteen voitaisi lyödä imetysoppaiden lisäksi myös ”lapsellasi on kohta murrosikä, miten valmistaudut” -pamfletti. Koska noi ruojakkeet kasvaa ihan yllätyksenä ja pyytämättä. Kohta se äsken rinnalla tuhnottanut pötkylä paiskoo jo ovia ja vastaa jokaiseen kysymykseen ”mömmömmöö”. Ja silloin sen kanssa pitäis osata olla. Ja tukea.

Fakin vanhemmuus. Pakkoko olla näin vaikeeta.

-Päivi-

Valmiina ollaan!

Reput ja penaalit. Kynät, kumit, viivottimet. Todistukset nimmareineen. Kontaktimuovirulla.

Huomenna alkaa arki. Tänä vuonna koulujen alku tuntuu lähinnä helpottavalta, ei niinkään haikealta. Taas yksi pitkä kesäloma saatiin jotenkuten hoidettua, lapset ei kuolleet nälkään, eikä repineet toisiltaan (kaikkia) hiuksia päästä oltuaan monta viikkoa päivät kaksin. Kumarran perusopetuksen suuntaan lämpimästä kouluruoasta ja kouluterveydenhuollosta. Jokailtainen ”mitäs noi huomenna syö” -paniikki väistyy ”onks noilla huomenna liikuntaa” -paniikin tieltä. Onneksi tässä on muutaman viikon pehmeä lasku ennen hardcorearkirytinää ja harrastuksia.

Mun ensimmäinen lomapäivä sujahti sukkelasti arkeenpaluusiivouksessa. Lapset nukkuvat taas omissa huoneissaan, tavarat ovat suunnilleen siellä, mihin kuuluvat ja ruokaviikko korkattiin kaikkien arkiruokien äidillä; makaronilaatikolla.

Kuopuksen eskarin aloitus tuntuu myös kovin arkiselta. Aamulla talsitaan samaan tuttuun päiväkotiin, ainoastaan osasto vaihtuu. Säästelen haikeuteni ensi syksyyn. Nyt jatketaan arkea suunnilleen siitä, mihin keväällä jäätiin. Alotetaan vitonen ja kakkosluokka. Edetään läksykriisistä toiseen, niinkuin ennenkin.

äläaja

Mun kaasujalka ei vielä paina mitään muuta, kuin kengänpohjaa, mutta muistattehan kaikki ajella rauhallisesti, pieniä koululaisia varoen. Yksikin onnettomuus on liikaa.

Vielä tähän syyskauden alkuun sopiva linkkivinkki. Näillä perusjutuilla homma sujuu… ainakin toisinaan.

Ihanaa arkea kaikille!

-Päivi-

Autokoulun apuluokka.

Kaikki mun tuttavani sen tietävät. Mä en aja. Autoa siis. En ikinä, en metriäkään. Kyse ei ole siitä, etteikö mulla olisi ajokorttia, sellainen kyllä lompakossa lötköttää toimittaen lähinnä harvinaisia ”näytätkö vielä henkkarit” -henkisiä hetkiä sidukkaostoksilla. Eli hyvin vähäisellä käytöllä on viimeiset vuodet ollut.

Mutta eihän sitä autoa kortilla ajeta. Ja koska mä olen valehtelematta kortin saamisen jälkeen ajanut yhteensä ehkä 50 kertaa, en todellakaan uskalla vaan istahtaa ratin taakse ja lähteä kokeilemaan. Nevö!

Viimeisestä ajokerrasta alkaa olla varmaan kohta jo 5 vuotta. Sain hetkellisen puuskan, kun intouduin viimeisen vauvan jälkeen käymään salilla. (puuskasta voidaan puhua myös salillakäynnin kohdalla…) Muistan vielä sen huikean vapauden tunteen ja innostuksen, kun uskalsin ajaa ihan yksin kotoa salille ja salilta kotiin. Vieläpä kaupan kautta! Säälittävää, I know.

Olen kuitenkin ajanut niin vähän, niin pitkän aikaa sitten, että rima on noussut ylitsepääsemättömän korkealle. Uskallus ei riitä. Nolottaa. Tapan kuitenkin jonkun. Ajan tolppaan. En osaa parkkeerata. Entäs ne liikennemerkit sitten?! Ja mikä näistä olikaan kaasu?

Mä en koe kärsineeni ajamattomuudesta juurikaan. Pääsen täällä kävellen lähes kaikkialle, en ole kokenut tarvitsevani autoa mihinkään. Nyt olen kuitenkin huomannut hieman itseltänikin salaa toisinaan ajattelevani, kuinka näppärää olisi vaan hypätä autoon ja hurauttaa johonkin. Lasten kanssa uimaan. Yksin kauppaan.

Mutta. En oikeasti voi vaan istahtaa rattiin ja kaasutella tieheni (koska en osaisi…). Tarvitsen muistutusta, opastusta, kannustusta, apua. Mulla on huikean kärsivällinen mies, mutta olisiko kuitenkin avioliiton kannalta parempi turvautua ammattiauttajaan? Näitä ”autokoulun apuluokan” ajotuntejahan saa varata varmasti jokaiselta ajo-opettajalta. Mutta sithän se tarkottais sitä, että härkää olisi todella otettava sarvista ja uskaltauduttava ajamaan. Pelottava ajatus.

Mua vähän kiinnostaisi onko siellä ruutujen toisella puolella muita kaltaisiani rattikammoisia? Onko joku rohkaistunut kuitenkin ajamaan ja tullut sinuiksi auton kanssa? Onko kokemuksia maksullisilta ajotunneilta?

Mulle ehkä kävis Hansut… 😀

-Päivi-

 

Hytinä.

Mulla on pitkästä aikaa sellanen hytinä. Tiedättekö, sellainen hyvällä tavalla jännä ja kupliva fiilis jostain uudesta ja ehkä odottamattomasta. Tunne siitä, että jossain kohtaa lähitulevaisuudessa palaset loksahtavat paikoilleen, omaan uomaansa, siten kuin niiden kuuluukin.

Hytinälle ei varsinaisesti ole mitään syytä. Joskus hytinä jää vain vaatimattomaksi alkuhyrinäksi laimentuen pikaisesti. Toisinaan hytinän ote pysyy pitkään, kunnes sen syy selviää.

Hytinän kanssa on kutkuttelevaa elää. Ikäänkuin antautua universumin armoille, antaa kohtalon johdattaa. Ja kuitenkin alitajuisesti elää sen mukaan, mihin olettaa hytinän olevan viemässä.

mää..

aamu

Lopulta voi olla, että tämäkin hytinä varisee harteilta itkun myötä jo tulevalla viikolla. Kun mitään ei tapahdukaan, väsyttää ja pitää siivota. Mutta koitan kuitenkin nauttia pitkästä aikaa positiivisen hytinän tuomasta fiiliksestä niin kauan kuin sitä kestää. Ja toivoa, että tämä on sellainen ekstrahyvä hytinä, josta kehkeytyy jotain.

Hytiseekö teillä koskaan?

-Päivi-

Ainiin! Yksi hyvän hytinän lähde löytyy Uskolan Facebookista. Pari viikkoa enää… 🙂

Peeäs: pahoittelut näistä surkeista insta-kuvista. Mun kamera (eli minä) on vähän kesälomalla, eikä jaksa kuvata. Syssymmällä sit.

Säilötään syksyn varalle

”Äiti.”

”No?”

”Ei mitään. Tarkistin vaan, että sä oot siinä.”

Lapset ovat taas kotona. Mun ihanat, pienet hippiäiset. Huumorintajuiset pellavapäät. Kesän ruskettamat pisamanaamat. Ihanat, höppänät veijarit.

Meillä oli ihana viikko. Nautittiin kaikilla aisteilla, tehtiin normaaliin lapsiperhearkeen sopimattomia spontaaneja päätöksiä, hihiteltiin työpäivän jälkeen autossa teinien lailla että ”mitä tehtäis”. Käytiin kaupassa ekan kerran perjantaina, kun kahvimaito loppui. Tyhjennettiin tiskikone vasta lauantaina. Annettiin pyykkikasojen odottaa tulevaa, tavallista viikkoa. Syötiin ulkona, katsottiin elokuvia, pidettiin How I Met Your Mother -maratoneja. Nautittiin huolettomuudesta, eikä kertaakaan harkittu syövämme mitään nakeista tai jauhelihasta.

kezä

jäde

kirja

Torstai-iltana ikävä iski ensimmäisen kerran. Olisin halunnut nuuskuttaa pienimmän kesän hiostamaa niskakiharapehkoa, pörröttää pojan paksua jouhitukkaa ja pyörittää vanhimman pitkän letin ponnarille. Halata, pusutella ja vaihtaa neniä. Onneksi tuon kaiken olen saanut tehdä tänään. Äidillinen nautinto on raastava yhdistelmä ikävää ja hetkellistä vapautta.

Lupaan muistaa tämän fiiliksen syyspimeällä. Lupaan muistaa pitkitetyt aamu-unet, rauhalliset aamukahvit, vaivihkaa iltakävelyllä etsityn puolison käden omani lomassa. Onnen siitä, että osataan olla myös kahdestaan. Meillä on vielä toivoa.

Säilön onnen väistämättä eteen tuleviin synkkiin päiviin. Sain napattua langan päästä kiinni, vaikka se tuntui välillä jo hukkuneen vyyhdin sisään. Olo on parempi kuin aikoihin. Tuntuu, että olen valmis ottamaan vastaan uusia haasteita, lähteä etsimään paikkaani muuallakin kuin kotona.

Lasten kotiinpaluun kunniaksi pyöräytettiin, mikäs muu kuin pannari. Jätskiä, hilloa ja niskahiusten nuuskutusta. Onni.

-Päivi-

P.S. Tuo kuvassa vilahtava Päivi Storgårdin Keinulaudalla yllätti todella positiivisesti! Ehdoton lukusuositus, antaisin melkein 5 tähteä!