Ruuhkavuosien selviytymisopas!

Äitiyslomilla ja hoitovapailla sitä ei vielä tajunnut. Ei osannut odottaa. Yöt olivat rikkonaisia ja pienten lasten kanssa oli koko ajan oltava silmät selässäkin. Mutta mikään ei valmistanut siihen pyöritykseen, mikä kohtaisi, kun lapset aloittavat päivähoidon ja koulun ja itse tekee paluun työelämään.

Ne on ne ruuhkavuodet. Syksystä kevääseen eletään enemmän tai vähemmän lennossa, koko ajan sen yhden pirullisen askeleen jäljessä kaikesta. Eihän kukaan VOI muistaa jokaista palaveria, synttärikutsua, vanhempainiltaa tai jotain jehvatun nälkäpäiväkeräystä. Kesäisin relataan loman ajan, vajoten valheellisesti aurinkoiseen rentouden pumpuliin, kunnes syksy koittaa, koulu ja harrastukset päjähtävät päälle ja rattaat lähtevät jälleen pyörimään. Yhden kierroksen liian nopeaan, kuten aina.

Ruuhkavuosiinkin voi kuitenkin edes yrittää valmistautua. Itse pyöritystä nämä vinkit tuskin vähentävät, mutta helpottavat stressaantunutta vanhempaa edes hetkellisesti. Joten sinä, ruuhkavuosien kynnyksellä keikkuva äiti tai isä, varaudu viimeistään syksyn tullen ainakin seuraavilla:

KAHVI

– tämä, jo vanhempainvapailta tuttu piriste on pitänyt vanhempia koossa jo vuosikymmenten ajan. Käytä reilusti, koita ehtiä juoda lämpimänä, vältä kuitenkin vatsahaavan aiheuttavia määriä.

KALENTERI

– kirjaa asiat ylös välittömästi ne kuullessasi. Pikku-Lissun synttärijuhlat on huomattavasti mieluisampaa muistaa jo vaikkapa edellisenä iltana, kuin vartti ennen synttäreiden alkua, kun lapsesi huolimattomasti kysäisee, mitä olet ostanut Lissulle lahjaksi. Synttäreille, jotka ovat tänään. Nyt.

PUHEYHTEYS

– vaikka sen oman rakkaan naama tekisi toisinaan mieli muotoilla kokonaan uuteen uskoon, puolisoon on suositeltavaa säilyttää jonkinlainen puheyhteys, ainakin viikon kiireisimpänä aikana, eli yleensä maanantaista perjantaihin. Toisinaan paremmalle puoliskolle on parempi vaan antaa anteeksi likaiset sukkamytyt ja haisevat treenivaatteet perherauhan säilyttämiseksi. Koska asioista on pakko puhua, aikatauluja on pakko käydä yhdessä läpi. Muuten homma kyrvähtää.

HARRASTUS/OMA AIKA

– sen lisäksi, että kuskaat lapsia pallokerhoon, tanssitunnille, satubalettiin ja ratsastamaan, hallinnoit perheen ruoka- ja pyykkihuoltoa sekä aikatauluja, tarvitset myös ihan ikioman harrastuksen. Pakokeinon, jolla nollaat pään ja josta saat energiaa. Tähän käy ihan kaikki, mikä tahansa tuntuu hyvältä. Lenkki, lukeminen, uiminen, käsityöt, musiikki tai vaikka säärikarvojen nyppiminen yksitellen. Pääasia, että saat tehdä jotain ihan rauhassa, ilman lapsia (ja puolisoa…).

YSTÄVÄT

– sen lisäksi, että säilytät puheyhteyden puolisoon, on hyvä säilyttää erittäin läheiset välit myös ystäviin. Tähän tarvitaan toisinaan myös sitä kalenteria. Usein parhaat ystävät osuvat samaan ikähaarukkaan ja elävät aika samanlaisessa elämäntilanteessa kuin sinä. Älkää silti luovuttako! Pikaiset lounasdeitit, viinihetki työpäivän jälkeen tai edes nopea puhelu piristävät hetkellisesti ja pitävät ystävyyssuhteita yllä. Ystäväpariskuntia on kiva nähdä, mutta molemmilla vanhemmilla on hyvä olla myös ihan omat kaverit. Kaiken ei tarvitse olla yhteistä.

mother

TOIMIVA KONEISTO

– toimiva arkihässäkkä vaatii toimiakseen toimivan laitteiston. Tiskikone, pyykkikone, tietokone, puhelimet. Tiskikoneen hajoaminen sekoittaa jo valmiiksi sekavan pakan vielä pahemmin. Hyvin pian käytössä on kertakäyttöiset astiat ja luonto kiittää. Kokemusta on.

Ei myöskään tule aliarvioida telkkarin ja pleikkarin auttavaa voimaa. Eikä Netflixin. Just saying.

PARISUHDEAIKA

– ikioman ajan lisäksi myös parisuhde vaatii aikaa ja panostusta. Se on kuitenkin kaiken pohja ja ydin. Ei riitä, että lasten mentyä nukkumaan istutaan käsi samassa sipsipussissa Criminal Mindsin ajan, suhteen hoitaminen vaatii muutakin. On ihan hyvä käydä tasaisin väliajoin ihan kahdestaan juttelemassa mitä kuuluu ja muistuttamassa itseään, mihin siinä toisessa rakastuikaan. Yhdessä leffaan, syömään tai vaikka lenkille. Perhearki vaatii toimiakseen hyvän perustan.

TURVAVERKOSTO

– ihannetilanteessa lasten isovanhemmat tai muut sukulaiset asuvat lähellä ja ovat valmiita auttamaan, jos töissä venähtää ja muksut pitää hakea hoidosta, tai käyvät kaupassa, kun koko perhe sairastaa. Aina näin ei kuitenkaan ole. Myös ystävät ovat turvaverkko! Sukulaisuus ei vielä ole lupaus avusta. Parhaita on ystävien kanssa tehdyt sanattomat sopimukset, joissa kaikki auttaa kaikkia. Turvaverkkoon voi nojautua vaikka kymmeneltä luistelua edeltävänä iltana, kun luistimia ei löydy mistään, tai kun naamiaisasusta uupuu viitta.

KRÄÄSÄVARASTO

– lahjapaperia, nauhaa, kartonkia, nappeja, neppareita, teippejä, liimaa, koruja ja kaikkea mahdollista blingblingiä tarvitaan juuri niinä naamiaisia ja synttäreitä edeltävinä paniikinhetkinä, kun kukaaneikertonutettäneontänään!!! Valmistautumiseen erikoistuneet supermutsit keräävät alennusmyynneistä kaappeihin myös hätälahjavaraston petshoppeja ja legoja näitä tilanteita varten. Erinomainen kräärävarasto löytyy yleensä mummulasta.

SALAINEN PAHE

– viimeisenä, vaan ei missään tapauksessa vähäisimpänä salainen pahe. Suklaapatukka(levy), iltarööki(aski), skumppalasi(pullo), ärräpäiden päästely tai puiden halailu. En toki ketään kehota joka ilta ryypiskelemään, mutta oli se kiireisen ja ahdistavan arkipäivän jälkeen mikä tahansa, mikä rentouttaa, sitä kannattaa käyttää.

Tuntematta huonoa omaatuntoa.

——————

Näillä pääsee ainakin alkuun! Vielä kun muistaisi näistä edes puolet…

-Päivi-

Mikä olisi sinun lisäyksesi selviytymisoppaaseen?

 

Mainokset

Villit viikot

Heti alkuun pahoittelut hiljaiselosta. Tarkoitus oli kyllä päivitellä kuulumisia viikon varrella, mutta nyt ei kerta kaikkiaan ole ollut aikaa.

Käytän nyt häpeilemättä tätä ärsyttävää ”ruuhkavuosi” -termiä. Koska siltä tämä ainakin tuntuu. Ja keväisin meidän perheessä eletään oikein ruuhkavuosien aallonharjalla. Tästä viikosta on jäänyt mieleen lähinnä aikaiset aamuherätykset, töistä suoraan kampaamaan tyttöjen tukkia, suoristamaan mekkoja ja leipomaan piirakoita konserttiin. Kevätjuhlat, kahvikonsertit ja synttärit on aina perinteisesti peräkkäisinä iltoina. Joka ilta jotain. Niin paljon, ettei perässä meinaa pysyä.

toukokuu -14 006

toukokuu -14 008

Harmillista sinänsä, että sitten sitä ahtautuu kuumaan juhlasaliin katsomaan pikkuisensa esiintymistä, mutta huomaakin itkevänsä väsymyksestä, eikä liikutuksesta. Kun toisinaan kaikki vaan on too much.

Ehkä lähestyvä kesälomakin saa kaiken tuntumaan hiukkasen raskaammalta. Neljä herätystä enää. Vaikka enhän mä laske. Enpä.

Ensi viikkoon mahtuu vielä muutama muistettava, palaveria, leirikoulua, synttärit ja lakkiaiset. Mutta lomalle en sovi mitään. En päätä tehdä mitään. En pestä mattoja, en ikkunoita. En tehdä mitään, mikä ei tunnu rentouttavalta ja mielekkäältä. Jos jotain nyt tarvitsen, niin nimenomaan irtautumisen tästä kaikesta. Aikatauluista ja säätämisestä.

toukokuu -14 013

toukokuu -14 015

toukokuu -14 010

Tarkoitukseni ei nyt ollut valittaa. Vaikka siltä ehkä kuulostaakin. Uuvuttaa vaan just nyt hiukan. Ja uskoisin, että siellä langoilla roikkuu muitakin mekonhelmojen silittäjiä ja juhlakenkien kaivajia, jotka jo odottaa kevään kinkereiden loppumista..?

Kuvat on viikon takaa. Näyttää ihan siistiltäkin! Arvatkaa näyttääkö enää..? 😉

Nyt painun pihahommiin! Ja lupaan taas päivittää ahkerammin, kunhan kevätsäädöt on saatu kunnialla päätökseen.

-Päivi-

P.S. Kiitos kaikista reissuvinkeistä, joita sain edellisen postauksen tiimoilta paljon facebookiin ja ihan sähköpostiin asti! 🙂

 

Kun omaa lasta sattuu.

… tekisi mieli rutistaa pikkuinen rusinaksi ja piilottaa ihon alle. Suojella ja varjella, ympäröidä pieni pumpulilla, pilvillä ja kaikella pehmeällä. Olla turvana ja pitää kädestä kiinni. Koko ajan.

Poika lähti eilen yökylään kaverilleen, kuten monta kertaa aiemminkin. Muutaman tunnin kuluttua soi miehen puhelin. Kuulin jämähtäneestä äänestä, että jokin on vialla. Laskettuaan puhelimen, mies laukkasi hädissään pari kertaa huoneesta toiseen (ilmeisesti etsien vaihtovaatteita) ja sai sanottua vain, että ”poika on telonut itsensä rampeilla”. Sitten Opeli vilahtikin jo ikkunan ohi.

Jäin ilman sen tarkempia tietoja kotiin tyttöjen kanssa. Odottamaan. Pelkäämään. Kummallisen monta ajatusta sitä ehtii takaraivossaan kehittää vajaassa tunnissa. Jos poika on pudonnut rampin päältä. Lyönyt päänsä, taittanut niskansa, murtanut jalkansa. Yritin rauhoitella itseäni, pintanaarmuja varmaan vaan. Sattuuhan niitä pojille.

Jännä, miten pitkiltä minuutit voivat tuntua. Millaisiin mittoihin hätä ja huoli voivat kasvaa. Ja kuinka valtaisa on helpotuksen aalto, kun auto kaartaa pihaan ja poika kävelee omin jaloin kotiin.

Kasvot veressä, mustelmilla ja ruhjeilla, mutta muuten kunnossa. Ensi-avun ovellakin olivat varmuuden vuoksi käyneet, mutta koska kyseessä onneksi olivat vain ne pintanaarmut, pääsivät saman tien kotiin. Akuuttina hoitona kainalo, leffa ja jäätelö. Paljon halauksia.

pätkä

Pahinta vanhemmuudessa on menettämisen pelko, joka konkretisoituu tällaisina pieninä hetkinä. Aina uudelleen sitä toivoo, että voisi ottaa itse vastaan kaikki iskut ja harmit lapsen puolesta. Mikään ei kouraise niin syvältä, kuin oman lapsen kipu.

No, poika onneksi itse nousi jo pyörän selkään ja lähti kaverilleen leikkimään. Ja säästää edelleen rahaa uuteen potkulautaan, vaikka sen kanssa eilen nenilleen menikin.

Helpotuksen huokaus.

-Päivi-

ÄITI

”Äiti on paras tyyppi jeee. Hyvää äitienpäivää äiti. Oot hyvä tyyppi. Parasta äitienpäivää. Osaat tehdä hyvää ruokaa. Parasta ruokaa on makarooni ja nakki kastike. Osaat siivota hyvin.

gagu

Parasta herkkua mitä teet on mokkaruudut ne on niin parhaita. Oot niin kiltti äiti jee. Olisi kivaa jos sulla olisi useemmin vapaa päivä. Olis kivaa jos tehtäisiin joskus mokkaruutuja.

kori

On niin kivaa kun oot kotona. Äiti on paras äiti maailmassa. Jos mun äitiä ei olis olemassakaan nii en haluaisi elää.

vuokot

Olisi kivaa jos sun työpäivät olisi lyhyemmät. Mutta ne on aina kuuteen neljään ja kahteen joskus yhdeksään.”

kirja

———————————-

Ehkä liikuttavinta tänään on ollut nuo poikani kirjoittamat ajatukset minusta, äidistä. (sain vähän pidätellä itseäni, etten korjannut yhdyssanoja ja välimerkkivirheitä, mutta eihän se sitten olisi autenttinen :))

Pätkäpojan ajatukset tulee niin aidosti sydämestä. Ei oo lähdetty yrittämään mitään hienostoriimejä, vaan kerätty faktat peräkkäin. Liikutuin valtavasti. Ensisijaisesti tietenkin sisällöstä. Lapsen vilpittömistä toiveista.

Tietysti tytöiltäkin tuli ihanat kortit ja kukat. Ja lämpöisiä halauksia olen saanut pitkin päivää. Me ei olla tänään(kään) esitetty hienompia kuin ollaan, vaan vietetty päivä ulkona pelaten, herkutellen, lukien ja päikkäreitä nukkuen. Parasta aikaa.

Vielä perinteiset sunnuntaipannarit kehiin ja suloinen äitienpäivä on taputeltu. Ja huomenna Helsinkiin! Justin haluu laulaa mulle joen. 😀

-Päivi-

Tähtihetkiä

Kuten täällä blogissakin on varmasti käynyt enemmän kuin selväksi, olen kärsinyt jonkin asteisesta kolmenkympin kriisistä jo jonkin aikaa. Joku sanoo, että mitään kriisejä ei tule, jos niitä ei itse itselleen järjestä, mikä pitää varmaan osittain paikkansakin. Itse olen kuitenkin aina ollut taipuvainen jonkinlaiseen yliajatteluun ja pohdiskellut elämää ja sen ilmiöitä ehkä tarpeettomankin paljon.

Surkuhupaisinta tässä ruuhkavuosikriiseilyssä on ehkä juuri se syy, miksi kriiseillään. Pohjimmiltaan kaikkea aletaan pohtia liiankin kanssa siinä kohtaa, kun kaikki on liian hyvin. On talot ja autot, avioliitot, lapset ja työpaikat. Kaikki se, mitä on aina halunnut, mistä haaveillut. Silti jossain jauhelihakastikkeen ja pyykkipinojen välissä mieleen häivähtää ajatus; tässäkö se kaikki oli? Jos kaikki elämän tähtihetket on jo eletty, mitä jää jäljelle? Se hiivatin arkiko?!

Naimisiinmeno, lasten syntymät, ensimmäiset hymyt ja askeleet, avaimet unelmien taloon… Kaikki jo mennyttä. Ura jäi tekemättä, eikä sellaisesta juuri täällä landella enää kannata edes haaveilla. Yht’äkkiä sitä huomaa, ettei mikään tuota iloa. Kaikki on tasaista ja tylsää. Harmaata. Tähän se elämä jäi. Näillä merkeillä pelataan hautaan saakka.

Jihuu.

koris

Kunnes ihan tavallisena arki-tiistaina, arkisen Opelin nokka vie palloiluhalliin, pätkäpojan ensimmäiseen korismatsiin. Poika on harjoitellut vajaan vuoden ja innostunut lajista valtavasti. Selässä komeilee suurin numeroin 15, peliasun shortsien ylipitkät lahkeet hipovat nilkkoja, koko joukkue on puolitoista päätä vastustajia lyhyempi, katse keskittynyt ja peli-into käsinkosketeltava. Luonnollisesti äitinä liikutun tästä kaikesta valtavasti ja joudun nielaisemaan pari ylimääräistä kertaa. Kunnes pelin alettua herkistely saa luvan loppua. Huudan. Kiljun. Taputan. Hypin. Seisonistunseison. Kiljun. Vaahtosammuttimen kokoisen poikani punnertaessa ensimmäisen korinsa, pomppaan penkistä ja huudan villisti, kuin lottovoiton saaneena.

Poikien ensimmäinen peli päättyy murskatappioon. Mutta äidilliseen, valtavaan ylpeyteen. Minun poikani. Minun pieni, rohkea, osaava poikani.

Tajuan, että nämähän niitä tähtihetkiä juuri ovat! Ensimmäisiä hymyjä tai askeleita ei enää tässä perheessä nähdä. Mutta isompien lasten ensimmäiset kerrat, konsertit, pelit ja tanssiesitykset ovat vähintään yhtä suuria, elleivät jopa suurempia tähtihetkiä. Kun esikoistyttö innostuu katsomaan kanssani Nunnia ja Konnia, tai poika kömpii kainaloon nauramaan Poliisiopistoa. Kun kuopus tavailee pikkuhiljaa ensimmäisiä sanojaan kirjoista. Ensimmäiset koenumerot, todistukset, stipendit. Lasten oma ilo onnistumisista.

Tähtihetkiä tulee onneksi sittenkin aina lisää. Niistä pitää vaan muistaa ottaa kaikki ilo irti, nauttia. Eikä kai äidin omat tähtihetketkään täysin ohi ole… Näin tarkemmin ajateltuna viimeiseen puoleen vuoteen on mahtunut kuitenkin keskustelu radiossa, ensi-ilta teatterissa ja KokoNainen -kirjan ilmestyminen. Kaipa näistä saa aikuinenkin ihan luvalla nauttia. Ja olla ehkä hieman ylpeäkin..?

Toivon, etten koskaan ala elää pelkästään lasteni kautta. Odota heidän toteuttavan omia, toteutumattomia unelmiani. Siksi lasten tähtihetkien lisäksi taitaa olla hyvä pitää kiinni myös omistaan. Pyrkiä toteuttamaan unelmiaan. Reissata, tarttua tilaisuuksiin ja ehkä uskaltautua vielä opiskelemaankin. Olla esimerkkinä ja kannustaa noita pieniä ihmistaimia. Ja uhkua ylpeyttä mukeloistaan.

Voikohan lapsestaan muuten koskaan tuntea liikaa ylpeyttä? En usko.

-Päivi-

Viimeinen vauva uunista ulos!

Turha ilakoida. En ole raskaana. Enkä meinaa enää tullakaan. Sen sijaan on tullut aika luopua meidän perheen ”vauvasta”. Kuopuksemme, nappisilmäinen kiharapää viettää tänään 6-vuotissynttäreitään.

Heitin joskus kahden ensimmäisen lapsen jälkeen läpällä, että niin monta lasta on vielä tehtävä, että on edes yksi ruskeasilmäinen ja yksi, jolla on kiharat hiukset. Joku korkeampi voima ilmeisesti tajusi voimieni rajallisuuden ja päätti antaa nuo molemmat ominaisuudet tälle kolmannelle. Onneksi.

Mutta en voi väittää, etteikö olisi haikea fiilis. Katsoessani tätä kuvaa pari viikkoa vanhasta vauvasta, joka kantoi tuolloin nimeä ”Lissu”, voin vielä tuntea sen nyrkkien tuoksun ja niskahiusten kutittelun. Muistan unisen tuhinan ja tummat, elämän merkitystä huokuvat silmät.

603

Nyt tuo tuima otsaryppy kasvoillaan syntynyt neito tanssii paljasjaloin ruusumekossaan synttäreidensä kunniaksi. Otsaryppy on oiennut, mutta syvät hymykuopat sulostuttavat pyöreitä kasvoja edelleen. Tämä tyttö viihtyy omassa satumaailmassaan pitkiäkin aikoja, uppoutuu leikkeihinsä oman huoneensa sopukoissa ja lyö tarvittaessa kantapäätä lattiaan, jos asiat eivät suju halutulla tavalla. Luonnonlapsi ja lapsikatraamme mahdollisesti tuleva taiteilija tai viihdyttäjä. Tavalla tai toisella. Tässä pienimmässä näen itseäni eniten. En ehkä ulkoisesti, mutta henkisellä tasolla ja käytökseltään. Uskoisin, että äitini voisi vahvistaa pikkupäivimäisen temperamentin nuorimmaisen käytöksessä.

ever after high 052

Kai se pienin on omalla tavallaan vanhemmille ikuinen vauva. Ensi syksynä kutsuu eskari ja reilun vuoden kuluttua tämä viimeinenkin olisi talutettava koulun portista sisään. Ajatus kylmää väkisinkin. Mutta sitä kai tämä vanhemmuus lopulta on. Luopumisen tuskaa.

Tänään ollaan juhlittu neitokaisen kanssa maltillisesti. Yhteiseen vapaapäivään on kuulunut meidän tyttöjen kahdenkeskiset lempparijutut: kirjastokäynti ja kahvilassa herkuttelu. Jätskiä, kakkua, iskän kanssa lattian asentamista ja illemmalla tekastaan vielä pannari ja laitetaan sima pöhisemään. Ja rutistetaan sankari ruttuun.

Niin tavallista, mutta juuri nyt… kultaakin kalliimpaa.

-Päivi-

KokoNainen!

Viime kesänä iki-ihana Ilona Pietiläinen poikkesi toisen iki-ihanan, valokuvaaja Hanne Maneliuksen kanssa täällä Uskolassa tekemässä lehtijuttua. Tuo kyseinen juttu on vielä ilmestymättä, mutta muutama kuukausi ensitapaamisemme jälkeen Ilona otti minuun uudestaan yhteyttä ja kysyi, olisinko halukas kirjoittamaan keväällä ilmestyvään KokoNainen -kirjaan. Koska tapanani ei ole yleensä sanoa uusille mahdollisuuksille ei, olin otettu kunniasta ja oitis mukana!

”Tänä päivänä kerron tarinaa hiukan etäällä itsestäni, mutta silti vielä toisinaan silmät kostuvat noista ajoista. Niin kävi nytkin, ja siksi tiedän, että nyt arvostan elämää toisella tavalla. Silloin ei ollut ruusuista, mutta siitä selvittiin.” – Sanna, 37

kokonainen 012

”Kotimme valmistui kuin ihmeen kaupalla, samaan aikaan lasteni isälle alkoholi tuli kylään useammin ja useammin. Siskoni sairastui ja päätti oman elämänsä, mieheni ei voinut käsittää tätä – häntä hävetti asia, joka kosketti minua eniten” -Eija, 61

kokonainen 016

”Yksi pala kerrallaan olen terapiassa laittanut itseäni kokoon. Kuva hahmottuu jo, mutta muutamia paloja vielä puuttuu. Siksi tällä matkalla olen, haluan palapelini ehjäksi.” – Anri, 33

Kun kirjoittamisen hetki tuli, olin hieman lukossa. Mitä ihmettä uskaltaisin itsestäni kirjoittaa, jos repäisisinkin auki jotain, jonka olen halunnut unohtaa. Lopulta teksti syntyi kuin itsestään. Kirjan raakaversioon sain ensimmäisen kerran riivittyä auki ”pläskin”. Kirjoitin ja itkin. Ensimmäistä kertaa myönsin, kuinka syvälle nuo sanat olivat iskeytyneet. Kuinka itsetuntoni perusta oli rakentunut ulkomuotoni parjaamiselle.

Itse kirjassa on minua kahden aukeaman verran. Pläski on aihe muiden joukossa. Niin suuresti se jäi kuitenkin takaraivoon nakuttamaan, että tuon pienen, kirjaa varten kirjoitetun kappaleen myötä syntyi myös blogiin samaa ”Pläski” -otsikkoa kantava teksti. Henkilökohtaisin ja kipein tähän asti.

”Minulla on aina ollut tarve olla esillä. Laulaa, tanssia, näytellä. Rakastan sitä kuplivaa tunnetta, kun saan yleisön nauramaan…” – Päivi, 32

kokonainen 021

Mutta se minusta! Nimittäin KokoNainen on täynnä upeita, aitoja naisia. Tiukkoja mimmejä, jotka ovat selvinneet konkursseista, väkivallasta, narsismin aiheuttamista ongelmista. Muijia, jotka ovat kaikki kulkeneet omat kivikkonsa päästäkseen siihen, missä ovat juuri nyt. Tämän kirjan tarinat koskettavat ja liikuttavat. 16 naista aukaisevat jokainen omat kipunsa ja arpensa kirjan sivuille. Ei joka hetki helppoa luettavaa, mutta opettavaista. Ja lopulta kaunistakin.

Minä suosittelen tätä kirjaa jokaiselle naiselle. Jokaiselle naisen puolisolle. Jokaiselle, joka on joskus tuntenut naisen. Jokaiselle, joka on joskus miettinyt, olenko minä riittävän hyvä. Ihan jokaiselle.

”Voin hyvin myöntää olevani paska äiti. Vaikka tunnen tästä syyllisyyttä, tiedän että täydelliseksi on turha edes pyrkiä. Mieheni aina välillä tarkistaa olenko tällä planeetalla…” – Tiina, 38

kokonainen 010

Sain ilon myös ilahduttaa teitä lukijoita arpomalla täällä blogissa yhden kirjan! Ja koska mä nyt, tottakai, tituleeraan itseäni tästä lähtien kirjailijaksi (käyntikortit on painossa jo), voin raapustaa pienen tervehdyksen kirjan sisäsivuille. Saa sit hyvän hinnan ebayssä. Haha! 😀

Ei, mutta siis ihan tosissaan, laitetaan siis yksi ihana Ilona Pietiläisen KokoNainen -kirja arvontaan! Arvonta-aikaa olkoon tämän kuun loppuun, eli vappuaattoiltaan 30.4. klo 23.59 saakka! Arvontaan pääset osallistumaan jättämällä terveisesi tämän postauksen kommentteihin, muistathan nimimerkin! Ja muistathan tulla myös heti toukokuun alussa kurkkaamaan, potkaisiko onni. 🙂

Jos arpaonni ei tällä kertaa suosi, KokoNaista myyvät kaikki hyvin varustetut kirjakaupat ja esim. Docendon verkkokauppa.

Ja perinteisesti; LYKKYÄ PYTTYYN!

-Päivi-

* Lainaukset Ilona Pietiläisen kirjasta KokoNainen

Kasvatusharjoituksia jo vuodesta -03!

Minusta tuli tasan 11 vuotta sitten äiti. Syntyi pieni ja pikkiriikkisen äkäinen tyttö, jonka ei pitänyt olla tyttö ensinkään. Muistan vieläkin elävästi synnytyksen jälkeisen väsymyksen ja euforian, äitiyden kaikkivoipaisuus iski kuin tuhat volttia. Olen synnyttänyt ihmisen, minähän pystyn mihin tahansa!

No, tuo harhakuvitelma on karissut näiden vuosien aikana jo useaan otteeseen. Mitä vanhemmiksi lapset kasvavat, sitä avuttomammaksi itse tulee. Taapero oli vielä aika tiukkaan kahlittuna siellä, missä oli itsekin, nämä isommat huitelevat jo pitkin pitäjiä. Yht’äkkiä pitäisi osata vastata toinen toistaan vaikeampiin kysymyksiin, olla fiksu, rakentava ja rauhallinen. Aikuinen. Rakentaa lapsille yhtä aikaa rajoja ja hyvää itsetuntoa.

Kuten olen aiemminkin joskus kirjoittanut, eniten pelkään, että olen tehnyt tähän maailmaan kolme lasta ja lopulta onnistunkin vaan pilaamaan ne kaikki. Vaikka vanhemmuus on elämän suurin ilo, se on myös eliniän kestävä kahle. Kun ne lapset on lapsia vielä aikuisinakin.

Mutta ennen aikuisuutta on kuitenkin kohdattava vielä monta asiaa… Kotiintuloajat, meikit, pojat ja sydänsurut. En halua. Saisinko vaan kääriä tuon puolitoistametrisen vielä kerran siihen pieneen, vastasyntyneen kapaloon ja nuuskuttaa sen nyrkkejä? Tuudittaa sylissä ja vakuuttaa, että elämästä tulee kaunis seikkailu ilman huolia ja murheita. Ja uskoa siihen vielä hetken itsekin..?

Musta tulee aina lasten syntymäpäivinä tällänen tunteellinen hupakko. Olen sellanen itkijä-äiti. Mutta se on kai äitien oikeuskin. Saavat sitten lapset yhdessä hävetä pillittäviä mutsejaan koulun juhlissa.

Viedään tämä harras tunnelma nyt tappiin asti. Olkoonkin ristiäisvärssy, minusta tämä sopii tilanteeseen nyt paremmin, kuin hyvin.

”Kasva rauhassa pikkuinen.
Olet niin kevyt olkaani vasten
ja silti sydämeni kutistuu kokoon painosi alla.
Miten osaisin oikeaan aikaan avata sylin
sinun mennä kun nyt vain tahtoisin piilottaa sinut
nahkani alle ja siellä suojella maailmalta.
Kasva, pikkuinen mutta kasva rauhassa
ja anna meille aikaa olla lähekkäin.”

lipari

Onnea kultapieni.

-Päivi-

Mut miks?

Niin onnellinen kuin olenkin siitä, että omat lapset ovat jo isompia, vaipanvaihdot, syöttämiset ja yövalvomiset ovat pääasiassa takanapäin ja muksut pärjäilevät hetken jo keskenäänkin, eivät nuo kääpiöt päästä meitä vanhempia kovin helpolla vieläkään. Kaksi vanhempaa muksua juttelevat keskenään sellaisella termistöllä, jota tälläinen 90-luvun lapsi pitää lähinnä yhtä selkeänä, kuin uusimman älypuhelimen ohjekirjaa. Kiinaksi. Nelosluokkalaisen bilsankokeisiin kysellessä sitä miettii hiljaa itsekseen onko meillekin (muka) joskus opetettu jotain vipuja ja pyörästöjä ja pelkkä matikankirjan vilauttaminen saa minut välittömästi polvilleni, puhumattakaan jakokulmasta ja murtoluvuista.

Tässä kohtaa tietysti perustelen tyhmyyttäni ”käytännön viisaudella”. Että en minä noita jakokulmia, mutta perunat osasin jo sinun iässäsi keittää. Tosin kovin sanottavaa hyötyä ei ole perunankeittotaidoistakaan nuorimman kikkarapään kysymyspatteriston edessä.

– Äiti, miks paperia on olemassa?

– Öööö…

– Ai siks, et ihmiset vois pyyhkii suunsa?

– Joo! Joo… just siks.

—————-

kuvauspäivä 018

– Äiti, äiti, miks kauppoja on olemassa?

– …No… varmaan…

– Ai siks, et ihmiset vois ostaa tavaraa, niinku ruokaajakellojajakirjojajataloja?

– Joo! Just siks niitä on.

—————-

kuvauspäivä 007

– Äiti! Miks sä oot olemassa?

– Tota… äh…

– No varmaan kato siks, ku mummu synnytti sut?

– Joo! Oot ihan oikeessa, just siks!

—————-

Ja kaikkien vanhempien lempikysymys iskeytyi vasten iskän kasvoja, tällä kertaa kiitos Putouksen.

– Mitä tarkottaa seksi?

– …..

– Iskä! Mitä tarkottaa SEKSI!?

– …. Tota… Joo.

—————

kuvauspäivä 015

Hurjimmalta tuntuu tässä vaiheessa se, että kauaa noitakaan kysymyksiä ei voi enää vältellä.. (ei kai pitäisi nytkään…) Esikoinen täyttää kuukauden kuluttua 11 vuotta, pojat kiinnostaa, vartalo alkaa pikkuhiljaa muuttua ja äidin olisi aika pian oltava valmis vastaamaan ihan rehellisesti mitä se seksi on, miks mulle tapahtuu näin ja noin ja mitkä ihmeen kuukautiset.

Dear Mr. Sinkkonen, voisiksä tulla pitämään mua kädestä?

-Päivi-

Lapsilta kielletty!

Käsi sydämellä, oletko sinä se, joka jaksaa hymyillä pitkällä lennolla, ahdistavan ahtaassa koneessa takapenkin räkänokan tuuppiessa istuintasi ja märistessä tylsyyttään? Riittääkö ymmärryksesi, kun kerran vuodessa saat omat paskahoususi mummulaan yökylään ja pääset puolisosi kanssa kaksin illalliselle, vain todistaaksesi viereisen pöydän naperon iltakiukkua ja ruoan viskelyä? Taputatko juuri sinä karvaisia käsiäsi yhteen, kun täyteen aamubussiin ahtautuu höpisevä ja pitkin käytäviä kikkaileva päiväkotiryhmä? Jaksatko sinä, itse lapseton ihminen, vääntää hymyä kasvoillesi vieraillessasi ystäväsi luona, hänen lastensa kiipeillessään päällesi, mölytessään ja juostessaan ympyrää niin, että kahvihetken päätteeksi et ole kuullut puoliakaan ystäväsi kuulumisista, saati pystynyt jakamaan omiasi?

Vaikka itse olen juurikin kolmen edellämainitun kaltaisen räkänokan äiti, on minun myönnettävä, että toisinaan, joissain tilanteissa, ottaa koville käyttäytyä suopeasti muiden lapsia kohtaan. Epäreilua ehkä, mutta rehellistä. Kukaan ei kai pidä kaikista aikuisistakaan, joten lienee yhtä sallittua olla pitämättä kaikista lapsista. Vai onko kyse kuitenkin enemmän tilanteista; onko olemassa vain aikuisille tarkoitettuja tilanteita ja tilaisuuksia, jolloin ärsytyksen tunteet voisi kohdistaa mieluummin ajattelemattomaan vanhempaan, kuin vasten omaa tahtoaan mukaan raahaattuun lapsukaiseen?

Onko tällaisia ”aikuisten tilanteita” ylipäänsä olemassa, jos nyt lasketaan pois ilmiselvät baarit ja aikuisviihdekaupat tai vastaavat? Voiko lapset ottaa mukaan kampaajalle tai hammaslääkäriin, jos hoitajaa ei yllättäen saakaan, vai siirtääkö aika mieluummin suosiolla myöhemmäksi? Onko taaperoperheen paikka hienostuneessa ravintolassa iltaseitsemän jälkeen? (nimenomaan Suomessa) Onko sallittua loukkaantua hääparin toiveesta viettää lapsetonta juhlaa, oli parilla sitten itsellään lapsia tai ei?

lapsiltakielletty

Tuttavapiirissäni on vanhempia, jotka lopettivat lähes kaikkialla käymisen lasten synnyttyä, niin lasten kanssa, kuin ilmankin. Milloin on kyse eroahdistuksesta (ei voi jättää), lastenhoitajasta (ei oo), vaivalloisuudesta (ei jaksa) tai häpeästä (ei sitä voi mukaan ottaa, ku se kuitenkin itkee).

Toisaalta löytyy vanhempia, joiden mielestä mikään ei ole muuttunut pilttien synnyttyä. Lapset kun voi ottaa mukaan niin illanistujaisiin, elokuviin, kauneushoitolaan, kuin polttareihinkin. Muksu istutetaan sohvannurkkaan ja lyödään iPad käteen, ei ketään varmaan haittaa?

Mä olen aina ollut tätä ”itsekäs nykyäiti” -sakkia, joka varsin mielellään jättää lapset hoitoon tai isälleen (toim.huom. mun mielestä silloin, kun lapsi on toisen vanhempansa kanssa, hän ei ole hoidossa), jotta saan nauttia joko ihan omasta tai ystävieni aikuisesta seurasta ilman jonkun välttämätöntä pakkoa ilmoittaa jokaisesta pissahädästä tai pierusta. (ja jos joku niistä ilmoittaakin, se olen yleensä minä itse) Myönnän myös, että mennessäni vaikka kampaajalle, en mielelläni ojentele lego-palikkaa paria tuntia viereisessä tuolissa istuvan rouvan penskalle, kun saan kerrankin olla ojentelematta.

Tekeekö se minusta muiden lapsia vihaavan mulkeron, vai kuitenkin sisimmässään suht luonnollisella tavalla reagoivan olennon?

Mitä mieltä sinä olet?

-Päivi-

P.S. Aika yllättävää vissiin (ja onni!) etten aikoinaan päässyt opiskelemaan lastentarhanopettajaksi. Hah!