Pienen pojan unelma

En tiedä, voinko äitinä tulla mistään onnellisemmaksi, kuin nähdessäni oman lapseni unelman toteutuvan. Säihkyvät silmät ja jännittyneen hymyn. Tapahtuman jälkeisen innokkaan puheripulin.

Saatiin eilen ex-tempore tilaisuus päästä nopeasti tapaamaan pätkäpojan suurta idolia, Susijengin sentteriä, oman kylän poikaa, ”meidän Junnua”. Pientä jännitti mahdottomasti, mutta onneksi Junnu oli selkeästi jutellut korisjunioreiden kanssa aiemminkin ja pätkäkin vastaili lyhytsanaisesti.

Nyt on pelipaidassa nimmari, läjä kuvia idolin tapaamisesta ja tärkeä muisto tsemppaavalta maajoukkuepelaajalta.

rapurallaa 157rapurallaa 161rapurallaa 167

Tuleva takamies meni tapaamisen jälkeen huoneeseensa veivaamaan layuppeja ja muisti vielä tänäänkin kertoa, kuinka siistiä oli tavata Gerald Lee jr. Yksi asia tosin jäi harmittamaan. ”Mä unohdin kysyä siltä millasta on olla telkkarissa.”

-Päivi-

Rapurallaa

Ajankohta on lyötävä lukkoon ajoissa. Sitä vaatii ruuhkisvanhempien yhteinen illanvietto, ilman lapsia. Loppu sujuu kuin itsestään. Ilman stressiä tai turhaa vouhottamista. Kaikki tuo jotain. Kaikki tuo hyvän fiiliksen. Ja onnistunut ilta on valmis.

Istuttiin kahden ystäväpariskunnan kanssa iltaa viimeksi vappuna. Tuolloin oli lapset mukana ja ilta tietysti sen mukainen; rauhallisempi ja lyhyt. Sattumalta ruoan äärellä tuli puheeksi, että moni meistä ei ollut koskaan syönyt rapuja. Ja siltä istumalta päätettiin, että tänä syksynä pidetään yhteiset rapukestit. Yhden pariskunnan mökillä, ilman lapsia.

Lyötiin viikonloppu lukkoon ja alettiin pehmitellä lastenhoitajia. Eilen, neljä kuukautta idean jälkeen, päästiin toteutuksen kimppuun. Ja voi, mikä ilta!

rapurallaa 008rapurallaa 012rapurallaa 005rapurallaa 023rapurallaa 040rapurallaa 042rapurallaa 049rapurallaa 088rapurallaa 130

Ei lakattu vielä aamullakaan ihmettelemästä, kuinka hauskaa meillä oli. Juomat oli kylmiä ja sauna ja palju lämpimät. Sählättiin rapujen kanssa ja laulettiin juomalauluna mm. A-han Take on me:tä. Kuunneltiin legendaarista musaa Queenista Neon 2:n kautta E-typeen. Jorattiin, laulettiin ja naurettiin. Nautittiin.

Aamu valkeni kauniina ja no, kohmeloisena. Mutta oli kyllä kaiken päänsäryn ja huonon olon arvoista. En muista koska olisi viimeksi ollut noin hauskaa! Mekin kuitenkin harvemmin käydään viihteellä yhdessä, yleensä homma hoituu vuorovedoin. Mutta kyllä tämä on tavaksi otettava.

Kiitos vielä kaikille asianosaisille, mahtavalle isäntäparille ja ihanille rapuvastaaville! Ens vuonna uusiks! Buuuujaaaah!

-Päivi-

Köyhien lasten popot, eli vinkki de kenkä.

Kuten jo nakit ja MUTSIn infolehdelläkin valaisen, mä olen täysin merkkitiedoton. Mulle on, teini-iän yksiä Leviksen viisnollaykkösiä lukuunottamatta, aina ollut täysin yhdentekevää, minkä merkkisiä retkuja päälläni kannan tai tyynyjä sohvallani lepuutan. Olen lapsi lama-ajalta, yksinhuoltajan tytär, joten tuolloinkaan ei paljon ollut varaa merkkeihin panostaa.

Sanotaanhan sitä, että ”köyhällä ei ole varaa ostaa paskaa” ja toki useat merkkituotteet pitävät jälleenmyyntiarvonsa ja ovat myös laadullisesti hyviä. Mä pidän kuitenkin, lasten kohdalla varsinkin, tärkeämpänä sitä, että saavat touhuta suht vapaasti, pelkäämättä että uuteen, kalliiseen merkkimekkoon tulee reikä.

Koska eläminen kallistuu koko ajan, eikä palkat kuitenkaan ihan samassa tahdissa jaksa nousta, olen enemmän kuin tyytyväinen tehdessäni edullisia, ja ihan kivan näköisiä lastenvaatelöytöjä. Viimeksi muutama viikko sitten löysin pienemmille tenaville välikausipuvut kympillä (!!!) Tokmannilta ja nyt ruokakauppareissulla bongasin samoille tyypeille siistit tennarit 8 €/kpl. Lidlistä!

kengät 005kengät 008

Myönnän. Olen ollut itsekin ennakkoluuloinen. Kuka saakeli sitä nyt Lidlistä ostaa mitään päällepantavaa. Että onko vähän noloakin? No ei ole. Nämä mukavan näköiset keinonahkaiset tennarit menee lapsilla hyvin tämän syksyn ja ensi keväänkin ”kaupunkikenkinä”. Kurassa uitetut tarhalenkkarit on sit erikseen.

kengät 012

Vinkkinä siis muillekin merkkitiedottomille mutseille! Ainakin täältä paikallisesta Lidlistä löytyi kyseisiä tennareita neljässä sävyssä, kokoon 30 saakka. (onneks meidän tokaluokkalainen on hyvin pienijalkaista sorttia) Eilisellä blogikierroksella huomasin, että myös Lapsellista- blogin Anna oli tehnyt samaisen löydön. Ilmeisesti pääkaupunkiseudulta löytyi kokoja vähän isompaankin asti.

Kannattaa joka tapauksessa käydä kurkkaamassa!

-Päivi-

Kuukausi naisena

Mietin tossa päivänä eräänä, että miten aina voi ottaa päähän? No asiaahan oli pakko tutkia. Tervetuloa siis kuukauteen naisena! Onpa kyllä jännä, että ottaa. Päähän.

Päivä 1.

– vatsaa juilii. Pännii. Tissitkin on jotenkin kireet. En kai mä vaan oo raskaana?

Päivä 2.

– Japani liputtaa pöksyissä. En oo paksuna. Huh.

Päivät 3.-5.

– perse vuotaa, maha on kuin ilmapallo. Pierettääkin koko ajan. Sattuu. Vituttaa. Puen erehdyksissä vaaleat housut, jotta voin joka kerta noustessani jännätä, jätinkö kanssaeläjille pienet punaiset persterveiset.

Päivä 6.

– öljynvaihto ohi. Kauheen kivaa, kun housuissa ei rahise.

Päivät 7.-12.

– elämä on ihanaa! Linnut laulaa, aurinko paistaa, askel on kevyt. Onpa mulla ihana mies ja hyväkäytöksiset lapset. Mahtavaa!

Päivät 13.-16.

– aiaiai, vatsaa nipistää! Poskia punottaa ja miehet… grrrrr… miehet!

Päivä 17.

– ainiin, se oli se ovulaatio. Ne miehet ny niin erikoisia oo.

Päivät 18.-22.

– tässähän tää elämä menee.

Päivät 23.-27.

– onpa mulla ihan helvetin ärsyttävä äijä. Kakaratkin on joku pilannu, eihän ne osaa käyttäytyä yhtään! Parku räjähtää kadonneesta hiuspinnistä tai loppuneista pumpulilapuista. Suklaata! ANNA SUKLAATA! Miks mä en osaa mitään? Oon ruma ja läski ja mulle kasvaa viikset. Voisko joku asia nyt JOSKUS onnistua? Kaikki ruoka hetitännenyt. NYT!

Päivä 28.

– vatsaa juilii. Pännii. Tissitkin on jotenkin kireet. En kai mä vaan oo raskaana?!

Päivä 29./30.

– ainiin, ne olikin ne hillot. En oo paksuna. Huh.

yök

Ja tämä 12 kertaa vuodessa.

—————-

Mielialanvaihtelut? Mitä ne on?

-Päivi-

*kirjoitus on luonnosteltu päivien 23.-27. aikana. Sori.

Mamman cover-piirakka

Muistelin tossa yks päivä, että jokunen vuosi sitten leivoin aika paljon. Kokeilin usein uusia reseptejä, kuppikakkuja, kakkuja, suolaisia piirakoita, pasteijoita, pikkuleipiä. ”Se oli kyllä aikamoista kulta-aikaa”, tokaisi mies kaihoisasti kaukaisuuteen katsoen.

Olihan se kyllä. Mutta elämäntilanne oli aika erilainen. Kotiäitinä oli aikaa etsiä ja testailla uusia ohjeita, tuolloin leipomisen saattoi laskea melkeinpä harrastukseksi. Mutta niin se vaan jäi, kun työarki alkoi.

Nykyään leivoskellaan siis harvemmin ja enemmänkin näitä ”kamat kasaan ja uuniin” -henkisiä sötkötyksiä. Ei tosin mitään vikaa niissäkään.

Tämä on perinteisen mamman marjapiiraan cover-versio. Aina toimiva, tällä kertaa mustikoista, mutta muitakin marjoja voi toki käyttää. Mansikka menee mun mielestä piirakassa helposti veteläksi, mutta se on toki makuasia.

Mamman cover-piirakka

Pohja:

125 g voita tai margariinia

3/4 dl sokeria

1 kananmuna

1/2 tl leivinjauhetta

2 dl vehnäjauhoja

2,5 dl kaurahiutaleita

Täyte:

n 3 dl mustikoita + lusikallinen perunajauhoja

2 dl kermaviiliä

1 dl vaniljajogurttia

1/2 dl sokeria

2 tl vaniljasokeria

1-2 munaa (pieniä munia 2 kpl)

Vatkaa rasva ja sokeri vaahdoksi, lisää muna vatkaten. Sekoita leivinjauhe venhäjauhoon ja lisää taikinaan. Lopuksi kaada joukkoon kaurahiutaleet. Levitä taikina voidellun piirasvuoan pohjalle.

Pyöräytä (pakaste)mustikat perunajauhoissa (pitävät rakenteensa paremmin) ja kaada pohjan päälle.

Sekoita kermaviili-jogurttiseoksen aineet keskenään ja kaada piirakan päälle. Piirakka paistuu uunin keskitasolla 175C ja n. 35 minuuttia.

San sebastian 005San sebastian 009San sebastian 016

————————–

Ja eikun syömmmäään!

-Päivi-

Taikatukka

Pätkäpojan tukka oli päässyt venahtamaan taas aikamoiseksi kypäräksi. Eilen oli vihdoin parturi ja poika muistuttaa jälleen itseään. Vaan kuinkas kävikään leikkuun jälkeen…

”Äiti.”

”No?”

”Se tais sittenkin olla taikatukka. Mä en saanu uudella tukalla yhtään koria harkoissa.”

ponga 005

Ehkä liikkiksin. ❤

-Päivi-

Reissuhuomioita.

Kuten varmaan on kaikille käynyt jo enemmänkin kuin selväksi, me käytiin tosiaan viikonloppuna pikareissulla Espanjassa katsomassa koripalloa. Tunnelma oli matkalla aivan käsittämätön, eikä vähiten mielettömän suomalaisfanilauman takia, mutta tarkempaa retkipostausta vasta myöhemmin. Nyt kuitenkin joitain koottuja huomioita matkan varrelta.

* herääminen puoli kahdelta yöllä tekee fyysisesti kipeää

* erään valtakunnallisen huoltoasemaketjun sämpylät muistuttavat pesusientä. Myös maultaan.

* Jari Litmaseen voi törmätä dödöhyllyllä klo 5.15 aamulla

* Jari Litmasesta voi ottaa innoissaan oikein kaksi kuvaa. Joista molemmat tärähtää.

* lentokoneessa tarjottu sämpylä on todennäköisesti valmistettu yhteistyössä erään valtakunnallisen huoltoasemaketjun kanssa

* osaan nukahtaa muuallakin, kuin sängyssä. Esim. linja-autossa ja lentokoneessa. 32 vuotta meni sen opetteluun.

* espanjalaiset ruokakaupat on piilotettu

* aamiaiseksi voi helposti syödä lautasellisen makkaroita ja hedelmiä. Naisellista.

* näin Jeesuksen. Nyt siihen on pakko uskoa.

* (tapaamamme) espanjalaiset eivät puhu englantia. Siis yhtään. Ei edes ”coffee” tai ”milk”. Onneks me ymmärrettiin sujuvasti sekä espanjaa, että baskia. Café? Leche? Bolas mentas? Si si!

* mun mies vastaa aina ulkomailla kaikille ruotsiksi. Muka sisämaan kasvatti.

* suomalaiset korisfanit on hulluja, mutta osaavat käyttäytyä

* paitsi minä. Kirosin katsomossa kuin merimies ja sain useiden miesten korvat punottamaan. Mieheni sai lähinnä sääliviä katseita.

* neljässä päivässä ehtii tulla käsittämätön ikävä lapsia.

* korispelissä kannustaminen on fyysisesti uuvuttavaa hommaa. Siellä mitään istua ehdi.

* jos bussi joskus hajoaa, se tekee sen matkalla lentokentälle

* espanjalaislapset leikkivät ja pelaavat palloa joka paikassa, myös kirkon pihassa. Eikä kukaan kiellä. Ihanan vapauttavaa!

* ääni voi lähteä huutamisesta

* nykyihmiseltä repee pää, jos ei löydy wi-fiä

* naurattaa julmetusti, kun vieruskaveri herää lentokoneessa omaan kuorsaukseensa. Olispa ollu pieru. Nauraisin vieläkin.

* univeloista selviäminen taitaa viedä tässä iässä jo viikkoja

* ääni ei palaudu parissa päivässä

* reissu oli kokonaisuudessaan elämäni hienoimpia kokemuksia

* saaks mennä jo nukkumaan?

* ei, koska illalla tulee korista

San sebastian 053San sebastian 104San sebastian 142San sebastian 054espanja 006espanja 065espanja 105espanja 100

——————–

Mieletön reissu, mieletön fiilis. Vieläkin kananlihalla. Huh.

-Päivi-

 

Itseni herra.

Täällä sitä nyt ollaan. Ihan uudessa osoitteessa, ihan uudella nimellä. Ihan vaan minä.

Kuten jo jäähyväis-postauksessa Kaksplussan puolella valotinkin, nyt oli vaan aika mennä. Koko Uskola alkoi pikkuhiljaa tympiä. Tuntui, että blogin nimi ja sisältö eivät vain enää vastanneet toisiaan. Meni vähän turhauttavaksi saman jauhamiseksi koko homma.

Uskola oli blogina ehkä enemmänkin sellainen siloteltu ja pehmitelty ajatus minusta. Muka-suloinen ja muka-idyllinen. Enemmänkin sellainen, jollaista tahtoisin elämäni olevan, kuin kovinkaan realistinen.

Ja niinhän ne blogit aina. Kertovat vain yhden puolen kirjoittajastaan. Mä olen kuitenkin aina painottanut kaikessa rehtiyttä ja aitoutta. Sen puolen haluan näyttää myös blogissa. Aidon ja oikean.

Meillä eletään ihan kuten aina ennenkin. Uskolassa asutaan, töissä käydään, unohdetaan partureita ja missataan harkkoja. Laitetaan kotia, kun ehditään. Leivotaan, kun huvittaa. Ihmetellään päivän polttavia ja koitetaan keksiä, miten noita lapsia kuuluis kasvattaa. Etsitään paikkaa maailmassa, innostutaan ja hajoillaan. (ja onnistutaan ihan pirun hyvin valokuvissa…)

elokuu-14 blogiin 001elokuu-14 blogiin 058elokuu-14 blogiin 061

Ennen kaikkea tehdään nyt just niinku itsestä hyvältä tuntuu. Minä, jos kuka tiedän, mitä minä haluan.

”Muistinko olla
Itseni herra
Muistinko tehdä
niinkuin tahdon

Muistinko kiittää
arvoa antaa
Muistinko ottaa
omaa aikaa?

Jos tämä ois iltani viimeinen
osaisinkin olla onnellinen

Muistinko olla
itseni herra
tänäänkin?”

– Jannika B-

Tämä on mulle tosi iso juttu. Joku hölmö itsenäisyyden ja rohkeuden osoitus. Siis nimenomaan itselleni. Muistutus siitä, että pitää vaan uskaltaa.

Tervetuloa siis mukaan, olet sitten uusi lukija tai Uskolassakin jo vieraillut! Blogin ulkoasu päivittynee vielä hieman, mutta nyt en enää malttanut pimittää tätä kauempaa. Blogin voi lisätä omalle lukulistalleen linkin avulla, seurata Facebookissa ja Instagramissa. Olette ihania, jos jaatte uutta osoitetta eteenpäin, jotta mahdollisimman moni lukija löytää oikeaan paikkaan. Kunhan pikkuhiljaa palaudun Bilbaon reissusta univelkoineen (kotiuduttiin 2h sitten), päivitän blogin myös blogilistalle ja Blogloviniin.

Ihanaa, että olet täällä. Juuri sinä. Toivottavasti tulet toistekin.

-Päivi-

P.S. Valitettavasti suurin osa edellisen postauksen kommenteista + vastaukset tipahtivat siirrossa matkan varrelle. Olen kuitenkin lukenut ne kaikki. Olette ihania!

Jäähyväiset.

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Tähän jaksan kaiken elämässä kokemani jälkeen vielä uskoa. Ja ehkä juuri siksi päädyinkin sulkemaan kerralla kaksi ovea. On tullut aika jättää hyvästit Kaksplussalle, mutta samalla myös sulkea ovi Uskolaan.

En olisi koskaan, villeimmissä unelmissanikaan, kuvitellut joskus bloggaavani portaalissa. Saati sitten Suomen suosituimman perhelehden alla! 1,5 vuoden takainen tähtibloggaaja-kisa kuitenkin mahdollisti Kaksplussalle siirtymisen, enkä voisi olla kiitollisempi kuluneesta ajasta. Ennen kaikkea olen päässyt tutustumaan upeisiin tyyppeihin ja oppinut yhtä ja toista blogin pitämisestä, tämän päivän blogimaailmasta ja sen lieveilmiöistä. Nöyrimmät kiitokseni siis Kaksplussan suuntaan.

Mietin tätä ratkaisua tosi pitkään. Lopulta en kuitenkaan kotiutunut tänne kunnolla oikein missään vaiheessa. Mitä isommiksi lapset kasvoivat, sen kauemmaksi tunsin lipuvani. Meidän arjessa ei enää vaihdeta vaippoja, eikä lasketa supistusten väliä. Tunsin itseni vähän ulkopuoliseksi. Aloin miettiä liikaa aiheita, epäröin, voinko nyt kirjoittaa tästä tai tuosta perheblogiin. Karsin, hioin terävimpiä kulmia teksteistä, turhauduin. En oikein tiennyt enää mikä olin. Mistä kirjoittaisin. En jaksanut paneutua kuvaamaan, koska kuvat eivät pääsisi kapeassa palstassa oikeuksiinsa. En pitänyt blogin ulkoasusta. Aloin väsähtää koko hommaan.

Olin tullut risteykseen.

Toinen suunta osoitti lopettamaan. Jos idea ja ajatus koko homman takana karkaa, ei huvita, ei ehdi ja kokee kirjoittavansa tyhjille seinille, mikä järki olisi hakata enää päätä seinään. Houkutteleva ajatus, lisää vapaa-aikaa, ei velvoitteita, ei kirjoittajan blokkeja, ei suunnatonta luomisen tuskaa. (uskokaa pois, sitäkin toisinaan on)

Vaihtoehtona oli laittaa homma täysin uusiksi. Muuttaa osoitetta, asennetta, juttuja. Lakata esittämästä pullantuoksuista sisustelevaa kotirouvaa, kun todellisuudessa on väsähtänyt ja aivan liian kiireinen triplamutsi. Lopettaa aiheiden karsiminen, tehdä blogista kokonaisuudessaan oman näköinen. Postata säännöllisesti, vaikka siitä, miltä just silloin tuntuu. Koska aina kuitenkin tuntuu joltain. Vaihtaa blogin nimi vastaamaan blogin sisältöä ja uutta boogieta.

Lopettaminen houkutteli toden teolla. Ei enää stressiä, turhautumista, tai odotuksia minkään suhteen. Voisi palata blogimaailmaan vain lukijana. Ajatus oli helpottava. Mutta kuten aiemminkin olen  joskus sanonut, bloggaaminen on pitkään ollut mulle tärkein, ja melkeinpä ainut, harrastus. Todellisuudessa enemmänkin kuin harrastus. En ole mitenkään piilotellut sitä faktaa, etten varsinaisesti elä kaikilta osin mitään unelmaelämää. Tälläinen luova hömpänpömppä tarvitsee kuitenkin jonkun keinon luoda jotain. Tehdä itselle tärkeitä juttuja, joista saa kicksejä. Blogi on mulle se. Jos tästä luovun, jääkö mitään?

elokuu-14 blogiin 149

Ei jää.

Joten päädyin lopulta jatkamaan. Uusin kujein, uudessa osoitteessa, uudella nimellä. Tämä saattaa olla mun blogihistoriani huonoin päätös, mutta sen riskin olen nyt valmis ottamaan. Tarvitsen uutta potkua, haluan tehdä taas ihan oman näköistä juttua. Omalla tahdilla, ihan just niillä jutuilla, mitkä milloinkin tuntuu hyviltä. Heitän sen kauan mukana roikkuneen ”sisustusblogi” -määritelmän romukoppaan, siitäkin juttuja varmasti tulee edelleen, mahdollisesti jopa enemmän kuin ennen, mutta ilman paineita. Jos huvittaa.

Astun siis täysin tyhjän päälle. Blogi muuttaa viikonlopun aikana uuteen osoitteeseen ja vaihtaa nimen lisäksi, no kaiken. Palaan bloggaamaan omilleni. Hullu mä taidan olla. Jättää nyt portaali, josta on saanut sentään pienen kuukausittaisen korvauksen. Vaihtaa kokonaan blogin nimeä, todennäköisesti menettää lukijoita. Koko homma on ikäänkuin aloitettava alusta, uuden Facebook-sivun perustamista myöten. Uskolan nykyisistä, yli 800 tykkääjästä oletettavasti osa jää matkan varrelle.

Mutta mun on nyt vaan pakko.

SUURI kiitos siis ihan jokaiselle Uskolaa vuosien varrella seuranneelle, tykänneelle, kommentoineelle, yhteyttä ottaneelle, jakaneelle. Mä toivon suuresti, että seuraatte mua myös uuden blogin puolelle. Vanha Uskola-kama kulkeutuu sinne kyllä myös ja juttujen taso… no, saattaa valahtaa vielä laaduttomampaan suuntaan. Heh.

Jotta pääsette mukaan heti starttiin, käykää tykkäämässä blogin uudesta Facebook-sivusta TÄÄLLÄ! Vanha fb-sivu päivittyy myös vielä hetken, infoan kyllä molemmissa, kun h-hetki koittaa ja uusi blogi aukeaa!

Kaksplussalle jään varmasti vielä roikkumaan, ainakin muutamiin mahtaviin blogeihin. Te ihanat blogikollegani, tulee ikävä! Toivottavasti nähdään vielä jossain.

Mutta nyt. Kiitos, anteeksi ja näkemiin. Tykkään teistä.

And I’m gonna rock the shit out of my new blog: nakit ja MUTSI!

Puss!

-Päivi-

Uusi blogi on valmistautumassa parhaillaan, mutta pieni viivästys aiheutuu väkisin tuosta yllättävästä Bilbaon reissusta. 😉 Ensimmäisen postauksen saan kirjotettua toivottavasti ensi viikolla, kun ollaan palattu. Ja toivottavasti blogi on onnistuneesti siirtynyt uuteen osoitteeseen… Uuden osoitteen kerron fb:ssä heti, kun homma on valmis.

Once in a lifetime

Huh huh.

Tuon viimeisen, väsähtäneen postauksen jälkeen tapahtui kummia. Päätin sunnuntaina osallistua yhteen kisaan. (joo, ei BB) On varmaan käynyt täälläkin jostain vuodatuksesta joskus selväksi, että mä olen koristyttö henkeen ja vereen. Aina ollut. Nuorena pelasin ja olin muutaman vuoden jopa paikallisen joukkueen cheerleaderinä. (oi kyllä…) Olen seurannut, kannustanut ja innostunut. Kun meidän pätkäpoika innostui kaikista palloilulajeista juuri koripallosta, olin äärettömän iloinen. Se on nyt meidän yhteinen juttu.

Niin, se kisa. Olen monta kuukautta odottanut viikonloppuna alkavia MM-kisoja. Harmitellut, kun ei ole ollut varaa lähteä paikan päälle. Kadehtinutkin vähän tyyppejä, joilla liput on takataskussa. Suunnitellut kisakatsomoa tänne kotikonnuille. Sunnuntaina sain tuttavaltani vinkin kilpailusta, jossa voisi voittaa kahden hengen matkan kisoihin. Naureskelin itsekseni, että heh heh, kaipa sitä vois, kun ei mitään maksa.

Koko päivän oli sellanen jännä fiilis. Vitsailin miehellekin, että aattelepas, kun illalla napsahtaa voitto. Ja ette usko, mutta jumaleissön sentään, MINÄHÄN VOITIN! Kahden hengen, neljän päivän matkan koripallon MM-kisoihin! ESPANJAAN!

insta

Nii-in, noissa kisoissa ihan oikeasti voittaa joku! Mutta että se joku olin just minä?! Ei voi käsittää.

Alkutärinöistä on nyt jotenkuten selvitty, anottu töistä vapaata (kiitos, pomot!), järkätty lapsille hoitaja ja tsekattu, että passit on voimassa. Perjantaina aamulla lennetään Bilbaoon. Ja nähdään livenä USA-Suomi -ottelu. Once in a lifetime. Uskomatonta!

Mä en juurikaan lottoa, ostele arpoja, tai osallistu arvontoihin. Ku ei niistä kuitenkaan voita. Heh. Aika epätodellinen fiilis. Joten pari työpäivää vielä, pakkailu ja juoksevia asioita. Ja perjantaina Espanjaan. Oh shit!

Mulle aina toisinaan nauretaan, kun sometan niin paljon. Mutta jos Instagramista voittaa tälläsiä palkintoja, en oo ainakaan vähentämässä! 😀

Happy!

-Päivi