Murkkuikä nounou.

Ei vielä. Mä en ole valmis.

Mä olin ihan just äsken vielä itse tuon ikäinen. Vitosluokkalainen, toisella kymmenellä. Ykstoista. Niin kaikkitietävä, niin ihastunut. Kuitenkin niin hauras ja särkyvä. En kai mikään lapsi enää, en kuitenkaan niin kovin isokaan. Tisseihinkin sattui.

Eka poikaystävä (kaks päivää), eka suudelma (kaks sekuntii). Ekat rintsikat, ekat dödöt, ekat ripsarit. Ihmisen bilsa. Terkkarin pitämä tunti kuukautisista ja miniOb:t koteloineen. Kaikki vitosella.

Onko mun pakko? Mä en osaa.

Tänään toi mun oma pieni fillaroi suupielet korvissa sinne vitoselle. Ekat dödöt kainaloissa, vielä ilman ripsaria. Poikaystävää ei vielä näy (ainakaan kotona asti…), suudelma toivottavasti odottaa vielä hetken. Mutta se sama pienenison ahdistus tytössä näkyy. Kun ei oikein vielä tiedä, mikä on. Kuka on. Miten aikuisiksi tullaan.

Mua itkettää. Tavallaan siitä helpotuksesta, että saatiin se noinkin isoksi pistämättä ihan piloille. Toisaalta suunnattomasta pelosta ja paniikista. Mun pitäis nyt olla se, joka pitää tuota haurasta naisen alkua kädestä, neuvoo ja opastaa, miten aikuiseksi tullaan. Ottaa kopin, kun sydämeen sattuu.

Jos mä en ole valmis, miten ihmeessä tuo lapsi voisi olla?

Haluaisin olla valveutunut äiti, joka käy läpi kukat ja mehiläiset tosta vaan vasurilla. Maailman luonnollisin asia. Ja äidin tehtävä. Vai onko? Voiko homman vaan sysätä bilsan maikan vastuulle?

Ei kai. On varmaan vaan vedettävä syvään henkeä ja näytettävä aikuisen mallia. Otettava se vastuu, oltava vanhempi. Valmisteltava tyttö teini-iän tunnekuohuihin ja fyysisiin muutoksiin. Ei auta.

myllis-14 018

Tekisin kuitenkin aloitteen. Synnytyslaitoksella vanhempien käteen voitaisi lyödä imetysoppaiden lisäksi myös ”lapsellasi on kohta murrosikä, miten valmistaudut” -pamfletti. Koska noi ruojakkeet kasvaa ihan yllätyksenä ja pyytämättä. Kohta se äsken rinnalla tuhnottanut pötkylä paiskoo jo ovia ja vastaa jokaiseen kysymykseen ”mömmömmöö”. Ja silloin sen kanssa pitäis osata olla. Ja tukea.

Fakin vanhemmuus. Pakkoko olla näin vaikeeta.

-Päivi-

Advertisements

12 kommenttia artikkeliin ”Murkkuikä nounou.

  1. Täällä toinen ihmetyksestä soikeena oleva äiti, saman ikäisen vitosluokkalaisen flikan kanssa. Eniten yllättää, miten pienessä ajassa ollaan jo tässä tilanteessa, että flikka meneeeeeee ja mä en todellakaan pysy vauhdissa mukana 😀
    -Tiia

    Tykkää

    • Hirveän ristiriitaisia tunteita tämä kyllä saa aikaan… Toisaalta on ihan mahtavaa, kun kasvavat ja alkavat tulla omanlaisiksiin, ajatteleviksi persooniksi. Mutta on tää silti niin kamalan haikeaakin…

      Tykkää

  2. Mitäpä tuohon muuta voi sanoa. Jälleen kerran niin osuva kirjoitus, vaikka kolme vuotta teidän neitiä edellä mennäänkin. On sulla taito kirjoittaa.

    Tykkää

  3. Mulla on vähän sama fiilis. Olo on kuin laskuvarjohyppääjällä: huomaan, että minä istun jo siinä koneessa matkalla taivaalle. Ihan vielä ei tarvitse hypätä, mutta tiedän tietysti minäkin, että kohta mennään ja kovaa, vapaata pudotusta tiedossa. Ja niin vaan pitäisi luottaa siihen, että varjo on selässä kiinni ja vielä oikein pakattuna.

    Tykkää

  4. Kyllä oli taas niin hyvä kirjoitus. Mahtavaa, että jaat nää tunteet ja valmistat toisia tulevaan, ainakin minua. 😉

    Tykkää

  5. Pakko kommentoida, niiiin osuva kirjotus. Ollaan just huomattu et meijän esikoispoika 12v. vastailee möööö-öööö-öööö. Huh huh,ai se on niitä oireita…. apua, tuntee ittensäkki nii vanhaks.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s