Tähtihetkiä

Kuten täällä blogissakin on varmasti käynyt enemmän kuin selväksi, olen kärsinyt jonkin asteisesta kolmenkympin kriisistä jo jonkin aikaa. Joku sanoo, että mitään kriisejä ei tule, jos niitä ei itse itselleen järjestä, mikä pitää varmaan osittain paikkansakin. Itse olen kuitenkin aina ollut taipuvainen jonkinlaiseen yliajatteluun ja pohdiskellut elämää ja sen ilmiöitä ehkä tarpeettomankin paljon.

Surkuhupaisinta tässä ruuhkavuosikriiseilyssä on ehkä juuri se syy, miksi kriiseillään. Pohjimmiltaan kaikkea aletaan pohtia liiankin kanssa siinä kohtaa, kun kaikki on liian hyvin. On talot ja autot, avioliitot, lapset ja työpaikat. Kaikki se, mitä on aina halunnut, mistä haaveillut. Silti jossain jauhelihakastikkeen ja pyykkipinojen välissä mieleen häivähtää ajatus; tässäkö se kaikki oli? Jos kaikki elämän tähtihetket on jo eletty, mitä jää jäljelle? Se hiivatin arkiko?!

Naimisiinmeno, lasten syntymät, ensimmäiset hymyt ja askeleet, avaimet unelmien taloon… Kaikki jo mennyttä. Ura jäi tekemättä, eikä sellaisesta juuri täällä landella enää kannata edes haaveilla. Yht’äkkiä sitä huomaa, ettei mikään tuota iloa. Kaikki on tasaista ja tylsää. Harmaata. Tähän se elämä jäi. Näillä merkeillä pelataan hautaan saakka.

Jihuu.

koris

Kunnes ihan tavallisena arki-tiistaina, arkisen Opelin nokka vie palloiluhalliin, pätkäpojan ensimmäiseen korismatsiin. Poika on harjoitellut vajaan vuoden ja innostunut lajista valtavasti. Selässä komeilee suurin numeroin 15, peliasun shortsien ylipitkät lahkeet hipovat nilkkoja, koko joukkue on puolitoista päätä vastustajia lyhyempi, katse keskittynyt ja peli-into käsinkosketeltava. Luonnollisesti äitinä liikutun tästä kaikesta valtavasti ja joudun nielaisemaan pari ylimääräistä kertaa. Kunnes pelin alettua herkistely saa luvan loppua. Huudan. Kiljun. Taputan. Hypin. Seisonistunseison. Kiljun. Vaahtosammuttimen kokoisen poikani punnertaessa ensimmäisen korinsa, pomppaan penkistä ja huudan villisti, kuin lottovoiton saaneena.

Poikien ensimmäinen peli päättyy murskatappioon. Mutta äidilliseen, valtavaan ylpeyteen. Minun poikani. Minun pieni, rohkea, osaava poikani.

Tajuan, että nämähän niitä tähtihetkiä juuri ovat! Ensimmäisiä hymyjä tai askeleita ei enää tässä perheessä nähdä. Mutta isompien lasten ensimmäiset kerrat, konsertit, pelit ja tanssiesitykset ovat vähintään yhtä suuria, elleivät jopa suurempia tähtihetkiä. Kun esikoistyttö innostuu katsomaan kanssani Nunnia ja Konnia, tai poika kömpii kainaloon nauramaan Poliisiopistoa. Kun kuopus tavailee pikkuhiljaa ensimmäisiä sanojaan kirjoista. Ensimmäiset koenumerot, todistukset, stipendit. Lasten oma ilo onnistumisista.

Tähtihetkiä tulee onneksi sittenkin aina lisää. Niistä pitää vaan muistaa ottaa kaikki ilo irti, nauttia. Eikä kai äidin omat tähtihetketkään täysin ohi ole… Näin tarkemmin ajateltuna viimeiseen puoleen vuoteen on mahtunut kuitenkin keskustelu radiossa, ensi-ilta teatterissa ja KokoNainen -kirjan ilmestyminen. Kaipa näistä saa aikuinenkin ihan luvalla nauttia. Ja olla ehkä hieman ylpeäkin..?

Toivon, etten koskaan ala elää pelkästään lasteni kautta. Odota heidän toteuttavan omia, toteutumattomia unelmiani. Siksi lasten tähtihetkien lisäksi taitaa olla hyvä pitää kiinni myös omistaan. Pyrkiä toteuttamaan unelmiaan. Reissata, tarttua tilaisuuksiin ja ehkä uskaltautua vielä opiskelemaankin. Olla esimerkkinä ja kannustaa noita pieniä ihmistaimia. Ja uhkua ylpeyttä mukeloistaan.

Voikohan lapsestaan muuten koskaan tuntea liikaa ylpeyttä? En usko.

-Päivi-

Advertisements

9 kommenttia artikkeliin ”Tähtihetkiä

  1. Tuo oli taas niin spot on:)! Itsellä samoja mietteitä, tytär alkaa kasvaa hurjaa vauhtia ja itse tuntuu jumittuneen. Niin tärkeä tuo ettei ala elämään lapsen kautta. Ja että niitä tähtihetkiä tulee paljon vielä lisää, ovat vaan erilaisia. Sä oot paljossa onnistunut ja sulla on myös noiden ylläolevien asioiden lisäksi menestyksekäs blogi, josta monet ja minä:) haaveilevat.

    Tykkää

    • Nimenomaan! Niiden tähtihetkien ei vaan pidä antaa mennä ohi. Täytyy vaan ottaa pienistäkin hetkistä kaikki irti. 🙂

      Tykkää

  2. Tämä on ihan lemppariblogini! Kirjoitat tosi hauskasti, ja näihin kuvioihin voi todella samaistua. Nimim. esikoinen oppi tänään ajamaan ilman apupyöriä.

    Tykkää

    • …loppu tipahti jonnekin? Niin, itsekin tästä ihanasta arjesta huolimatta poden lievää 30kriisiä, mikä MINUSTA tulee isona?? Naatitaan tähtihetkistä!

      Tykkää

      • Voi apua, Miia! Tulin jostain syystä lukemaan tämän postauksen uudestaan ja huomasin, että olen epähuomiossa jättänyt vastaamatta sulle kokonaan! 😦 Anteeksi!
        Mutta ihanaa, kun tykkäät lukea blogia. Ja tosiaan, aina kai sitä jonkinasteinen kriisi on meneillään… milloin mistäkin syystä. 🙂 Tsemppiä kuitenkin meille!

        Tykkää

  3. Samoja ajatuksia tungeksinut päässä: jos nyt elän unelmaani, mitä voi olla edessä? Kaikki isot hyvät asiat alkaa olla takanapäin, edessä todennäköisesti vain raatamista ja vanhenemista. Eihän se voi olla niin? Tulee kenties uusia unelmia? Jospa vaikka löytäisi jostakin kunnianhimon ja alkaisi vääntää ns. uraa? Nämä on just niitä ajatuksia jotka saa kiskomaan peiton visusti pään yli…

    Tykkää

    • Toisinaan olis helpompi tosiaan vetää peittoa vaan korviin ja unohtaa kaikki ajatukset.. Mutta hitsi vieköön, kun ei niitä ajatuksiaan pakoon pääse. Vaikka kuinka yrittää.
      Mutta paljon hyviä ja tärkeitä hetkiä on ihan varmasti vielä edessä, meille molemmille! 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s