Pikkasen pläski.

”No tämä tyttö se on ollut ruoka-aikaan kotona!”

Synnyin isokokoisena. Roteva tyttö, jolla oli leipurin kädet. Kasvoin isokokoisena. Iloinen ja positiivinen, mutta pyöreä tyttö. En osannut ajatella olevani poikkeava muulloin, kuin jonkun siitä mainitessa. Oli kavereita. Leikin, pelasin ja harrastin. Ihan kuten kuka tahansa ikäiseni.

”Sadan kilon keijukainen!”

Koulussa haukuttiin plösöksi. Pidin toisten mollaamista ylipäätään typeränä ja pistelin suulaana tyttönä haukkujilleni takaisin. Muistan jo lapsena, kädet lanteilla lausuneeni topakasti legendaarisen läskien puolustuspuheenvuoron ”itsepä läskini kannan!”. Harrastin monenlaista, pyöräilin ja pelasin ulkopelejä. Mutta kun jäätelö oli niin hirmuisen hyvää. Ja hopeatoffeet. Äiti puhui hitaasta aineenvaihdunnasta. En ymmärtänyt sen merkitystä, mutta puolustauduin siitä lähtien sillä. Ja kolmannella läskilegendalla ”painavat luut”.

”Sinähän oot jo isompi ku äitis!”

Teini-ikää lähestyessäni, alkoi myös aikuisten huomio lisääntyä. Sain kommentteja aikaisin kehittyneistä rinnoistani (mutta kun se on muutenkin niin pyöreä), enkä unohda koskaan vertailuja ikätovereihini. Muut kun kasvoivat pituutta, minun katsottiin vaan pyöristyneen. Juhlissa saatettiin ”vaivihkaa” kommentoida ottamaani kakkupalasta ja viimeinen lätty tai kääretortun kappale oli usein varattu minulle. Kyllähän Päiville maistuu!

”Yllättävän sirot nilkat noin paksulla tytöllä.”

Olin hämmentynyt nimenomaan aikuisten käytöksestä. Toisten lasten ja nuorten läskihuuteluihin osasin vastata samalla mitalla, mutta aikuisille en uskaltanut. Ihmettelin, miksen kelpaa. Olin kuitenkin reipas ja iloinen, lauloin ja tanssin. Olin aktiivinen. Minua kummastutti vihjailut laihduttamisesta, olin kuitenkin vasta kasvuiässä. Miten itsekin isokokoiset aikuiset kokivat oikeudekseen arvostella minua? Koulussa puhuttiin suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvosta, minä koin olevani vain puoliksi hyväksytty.

”Olit kuulemma laihtunut, mutta näyttäishän tuota vielä tuossa olevan.”

Olen ollut lähes koko elämäni ylipainoinen. Läski ja plösö. Lukiovuosina käväisin normaalipainossa, rahat kun käytettiin aikalailla kaikkeen muuhun, kuin ruokaan. Koin ensimmäistä kertaa saavani myös vastakkaisen sukupuolen huomiota ulkonäköni takia. Entinen lihava hassu tyttö laskettiinkin yht’äkkiä viehättäväksi. Suorasanainen olin edelleen, pelotin ympäriltäni sekä miehiä että naisia suorasukaisuudellani. Ja nautin siitä.

”Ei meillä kyllä sinun koossasi ole yhtään hääpukua.”

Vakiintuminen ja elämän tasaantuminen toi kiloja takaisin. Olin taas se, joka mennessään lääkäriin valittamaan korvakipua, marssikin vastaanotolta ulos ravitsemusterapeutin lähete kainalossa. Äitiysneuvolakäynnit pelotti. Huijasin usein lukuja hieman alaspäin, ammattilaisille kun ei auttanut tarinat hitaasta aineenvaihdunnasta tai painavista luista. Käytin löysiä vaatteita ja nuhjaannuin kotona. Kokeilin pisteidenlaskua, kaalikeittokuureja ja syömättömyyttä. Selailin vaatekuvastoja ajatuksella ”sitku mä oon laiha”. Paino nousi ja laski. Ja toisinpäin. Tuijotin vain lukuja.

”Eräskin nainen laihtui useita kymmeniä kiloja syömällä erilaisia puuroja. Kokeile sinäkin!”

Neuvoja on sadellut aina. Loistavia tapoja laihduttaa. Saavuttaa normien mukainen ulkonäkö. Tulla hyväksytyksi. Ihan vaivihkaa vaan vinkkaan, että netissä on niitä erilaisia kiloklubeja. Oletko salilla käynyt? Uiminenhan on oikein hyvää liikuntaa. Sun kannattais noi karkit kyllä jättää syömättä. Naapurin Lissu laski kaloreita ja on nyt tikkulaiha. Lihavien tyyliin minäkin osoitin kahvihetkillä omaavani itsekurin ja jätin tarjotut leivokset syömättä. Tunsin suurta onnistumisen tunnetta.

”Upea nainenhan sinä olet!”

Yli kolmekymmentä vuotta paksuna. Itkua, harmia, itsetunto-ongelmia. Sanoja, jotka ovat jättäneet ikuiset jäljet. Arpia, jotka eivät lähde. Ajatuksia, joista ei pääse koskaan eroon. Vuodet ovat myös opettaneet. Jos voin itse hyvin, miksi olisin kellekään tilivelvollinen painostani. Omat kokemukset ovat saaneet myös varpailleen. Havainnoin lapsiani. Toivon, etteivät he joudu koskaan kokemaan vastaavaa. Tiedän, kuinka paljon ajattelemattomat sanat voivat satuttaa. Vaikka eihän niitä koskaan pahalla sanota. Ihan vaan vinkkinä parempaan elämään.

naama kirjaan 097

Olen edelleen pläski. Vähän enemmän, kuin viisi vuotta sitten, vähän vähemmän, kuin viime keväänä. Mulla on ihan hyvä olo. Ainahan voisin olla laihempi. Mulla vois olla pidemmät hiukset, kaarevammat ripset. Voisin olla seesteisempi, nauraa hiljempaa ja toisinaan pitää suuni myös kiinni. Mutta arvatkaa mitä? Mä en taida haluta. Tykkään elämästäni ja itsestäni liikaa juuri näin käyttääkseni energiaani kuureihin tai dieetteihin.

Se mitä mä nyt toivon tällä viestittäväni, on se, että ajatellaan kaikki ennen kuin päästetään niitä ihan hyvällä tarkoitettuja sammakoita suustamme. Lapset ja nuoret ovat niin vaikutuksille alttiita. Eikä ne unohda. Koitetaan me osaltamme antaa hyvä pohja tulevien sukupolvien itsetunnoille.

-Pläski-

 

Mainokset

123 kommenttia artikkeliin ”Pikkasen pläski.

  1. Tosi hyvä kirjoitus! Tosiaan aikuiset osaavat (tahtomattaan?) satuttaa sanoillaan joskus paljon pahemmin kuin ikätoverit.
    Itse olen sieltä toisesta ääripäästä – luikku, lauta, anorektikko…
    Ala-asteen terveydenhoitaja on jäänyt minunkin mieleeni, kun purskahdin itkuun koska hän ei uskonut että syön normaalisti. Äitini soitti tulikivenkatkuisen puhelun aiheesta ja se sentään loppui.
    Yläasteella olin se lauta, pojat tykkäsivät nimitellä ja itseäni hävetti kun näytin edelleen samalta kuin ala-asteella toisten tyttöjen kehittyessä.
    Äidiksi tultuani laihduin imettäessäni kamalasti ja näytin hirveältä. Ja minua järkytti, että joidenkin mielestä se oli jotenkin kadehdittavaa.
    Urheilen, olen aina urheillut ja siitäkös on helppo vetää johtopäätökset että olen anorektikko, urheiluni on pakonomaista enkä syö. Ehkä se jollekin tuo jotain tyytyväisuudentunnetta, kun voi ajatella että laihana olen varmasti edes onneton ihminen. 😀
    Eli, painon kommentointi olipa sitä paljon tai vähän, on mielestäni aina turhaa, tökeröä ja todennäköisesti tuntuu kantajastaan ikävältä. Mitä nuoremmasta ihmisestä on kyse sitä varovaisempi pitäisi olla.

    Hyvää ja iloista syksyn jatkoa sinulle!

    Tykkää

    • Olet juurikin asian ytimessä! Ylipäänsä toisen ulkoisen olemuksen kommentointi ja ne sellaiset ”tsemppaukseen” piilotetut viestit eivät todellakaan auta ketään. Päinvastoin.
      Oikein ihanaa joulun odotusta sinulle! 🙂

      -Päivi-

      Tykkää

  2. Mulla on samanlaisia kokemuksia, aina pulska, perheen ainoa läski, ruoka maistui, posket punotti, ja JOKA IKINEN kommentti painooni liittyen on vieläkin muistissa. Vanhemmilta, siskoilta, kavereilta, kiusaajilta… Kaikki eivät varmasti pahaa tarkoittaneet, mutta se riipaisee niin syvältä pientä lasta ja nuorta tyttöä. Vaikka näin jälkikäteen katsottuna yläasteella olin jo normaalipainoinen, en koskaan saanut poikaystävää, vaikka en mielestäni hassumman näköinen muuten ollutkaan, olin vain läski, koska mielestäni laihalla tai normaalipainoisella ei tule mahaan istuessa yhtään makkaraa… Heh, miten hassu ja turmeltu nuoren mieli voikaan olla. Nyt olen hoikka, normaalipainoinen. Yhä on makkara istuessani, reidetkään eivät ole yhtä nilkkaa. Minulla on jo vuosien ajan ollut sama, ensimmäinen poikaystäväni ja kannan itseni ihan eri tavalla. Olen ylpeä vyötäröstäni, lantiostani ja herätän huomiota vastakkaisessa sukupuolessa. Mutta silti mietin jatkuvasti, pitäisikö minun laihduttaa lisää? Miksi reisien sisäpuolella on allit? Miksi minulla vieläkin on nämä makkarat, eli ihopoimut… sairasta, luten yhtäaikaa voi selittää itselleen, että ne poimut on ihan normaalia, kukaan ei ole tehty sementistä, ja samalla katsoa syliin ja puristella mahaansa inhoten itseään. Muistan sisälläni yhä jokaisen sanan, yhdistän ylipainoon ne häpeän ja surun tunteet kun perääni huudeltiin ”tankki”, ”hehtaariperse” ja pelkään että joskus vielä lihon. Joka päivä. Se on kuin syöpä mielessäni, huono itsetunto, joka ei meikin ja kauniiden vaatteiden alta näy, eikä koskaan minusta lähde.

    Tykkää

    • On oikeasti aika pelottavaa, mikä on se, minkä miellämme nykyään normaaliksi. Normaaliutta ei ole yhteiskunnan mielestä se, että kaikki ovat jo ruumiinrakenteeltaan eri mallisia ja erinäköisiä, vaan varsinkin naisten tulisi olla mahdollisimman sileitä ja rasvattomia.
      Mä olen vuosia elänyt sitä kuuluisaa ”sitku”-elämää. En osannut nauttia mistään, kun mietin vain, kuinka onnelliseksi tulen sitten, kun olen laihtunut. Monta vuotta elämästäni valui hukkaan noin. Sitten päätin lopettaa. Panostaa hyvinvointiin ja alkaa nauttia tästä hetkestä, juuri sen painoisena, kuin kullakin hetkellä olen. Eihän onni voi olla painosta kiinni. Eihän? 🙂
      Hurjasti tsemppiä sinulle. Keskity asioihin, joista erityisesti pidät itsessäsi. Se näkyy myös ulospäin. 🙂

      -Päivi-

      Tykkää

  3. Minäkin olen ollut pitkään ylipainoinen. Se alkoi jo tuossa n. 18 vuoden iässä… Mutta sinä olet Päivi kaunis nainen. Pidä myönteinen asenne elämään!! Ja kaikkea hyvää sulle elämässä!

    Tykkää

  4. Löysin blogisi äsken ja jäin koukkuun! 🙂 Kirjoitat todella hyvin ja hauskasti. Olet rohkea ja kaunis nainen, asenne ratkaisee niin monessa asiassa.

    Leppoisaa joulun odotusta sinulle! 🙂

    Tykkää

    • Kiitos paljon, Noora! Ihana kuulla näin mukavaa palautetta. 🙂
      Oikein mukavaa joulun odotusta myös sinulle! 🙂

      -Päivi-

      Tykkää

  5. Siis aivan mahtava kirjoitus!! Olen itse miettinyt 5 lapsen äitinä usein lasteni painoa. Olen itse hoikasta suvusta, ja minulle on pienenä sanottu, (kun ylläni oli vaaleanpunainen hihaton toppatakki), että kylläpä Mia näyttää kuin pystyyn nostetulta possulta. En koskaan ole ollut ylipainoinen, mutta jossain vaiheessa olen kuulemma ollut pyöreä. Nuo puheet ovat jääneet mieleeni niinkin paljon, että tänäpäivänäkin kyttään koko ajan painoa ja lasken kaloreita. Eräs tyttäristäni rakastaa ruokaa, jos minä usein saan kommentteja, että onko E taas hieman pyöristynyt. Joka kerta sanon, että tuollasista ei meillä puhuta.

    Mielestäni painon on jokaisen oma asia ja siihen ei puututa, ellei asianomainen sitä halua.
    Terkkarina toimiessa kysyin monesti potilaalta, että mitä hän omasta ylipainostaan ajattelee, ja jos hän sanoi olevansa tyytyväinen, jäi keskustelu siihen. Tietysti jos jossain todella sairaalloisessa painossa mentiin, niin annoin ohjetia, jotka hän oli luultavsti kuullut kymmeniä kertoja 😉
    Oikein ihanaa joulun odotusta sinulle!

    Tykkää

  6. Paluuviite: Best bits of 2013! – Uskola

  7. Ihana kirjoitus, joka tuli vastaan internetin viidakossa 🙂 Onnea ja iloa elämääsi! Harmi, että olet joutunut moisen paskan kohteeksi. Onneksi olet osannut jokseenkin ottaa sen ”toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos”. Ei kaikkien tarvitse mahtua samaan muottiin.

    Tykkää

  8. Ihana, ihana kirjoitus, aivan mahtava. Osui ja upposi. Itse en ole unohtanut kuinka hiukan ennen yo- juhlia kouluterkkari sanoi että hienosti olen saanut painoa pudotettua. Minua ei vaan ole luotu normaalipainoiseksi, en tiedä onko se luut vai lihas vai mikä, mutta kun saavutin normaalipainon niin mulla häiriintyi kuukautiskierto. Pelkällä painoindeksillä mitattuna moni ammattilaisjääkiekkoilijakin on ylipainoinen. Liikun ja syön terveellisesti, mutta olen perso makealle. Se on mun pahe.

    Tykkää

  9. Paluuviite: KokoNainen! – Uskola

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s