HURTS!

Johan oli viikonloppu! Täynnä tunteita suurenmoisesta ilosta kaihoon, vapauttavia hetkiä ihanassa tyttöporukassa, pitkiä tunteja bussissa. Väsymystä, raihnaisuutta, tanssia, laulua, naurua, itkuakin. Huviveronhan sitä näistä hetkistä joutuu maksamaan, usein oikein korkojen kera, mutta oli kyllä sen arvoista.

Viikonlopun kohokohta oli ihanan brittiläisen Hurts -yhtyeen jäähallikeikka. Ja mikä keikka se olikaan! Vajaassa kahdessa tunnissa ehdin käydä läpi lähes koko tunteiden kirjon, jopa siinä määrin, että viimeinen biisi kirvoitti spontaanin itkunkin. Bändin viimeisin levy, Exile, on ollut mulle aika tärkeä. Sen avulla ja kautta olen käynyt läpi aika isoja asioita, joten biiseistä lyriikoineen on tullut mulle myös jollain tavalla kovasti henkilökohtaisia. Ehkä siitäkin syystä konsertti oli mulle aika kokonaisvaltainen kokemus. Eikä unohdu varmasti koskaan.

Tottakai tyttöjen viikonloppuun kuului myös punaviini, hyvä ruoka ja tanssiminen pikkutunneille. Olipa muuten älyttömän vapauttavaa käydä baarissa jossain muualla, kuin täällä landella. Ei tuttuja, ei kummastuneita (saati paheksuvia) katseita, ei torttutukkaisia örisijöitä.

Kuvat on pääasiassa kännykkäräpsyjä hurmoksen keskeltä, tärisevin käsin otettuja, joten antakaa anteeksi.

Upea ilta, mahtavat jamit, ihania muistoja! Kuukausittainen, no okei, ainakin puolivuosittainen, irtautuminen pitäisi olla jokaiselle vanhemmalle ihan must! Tekee tosi hyvää muistaa välillä, että elämässä on muutakin, kuin pinaattilätyt ja kuravaaterumba.

Sattuiko kukaan lukijoista olemaan lauantaisella keikalla? Tai muuten Hurts -fani?

-Päivi-

P.S. Unohdin mun ”panisin” -listalta Theo Hutchcraftin! Tsiisös mikä kuumuus! Ja se ääni… Värähtää!