Saako äiti kyllästyä?

Nyt tiedän sohaisevani muurahaispesää, mutta teen sen silti. Todennäköisesti saan jälleen kommentteja keskenkasvuisuudesta, mutta koska naiivisti uskon, etten ole ainut, aion antaa kasvot tällekin.
Mä olen saanut elämässäni paljon. Lähes kaikki asiat, joista kymmenen vuotta sitten haaveilin, ovat jollain kumman ilveellä toteutuneet. Tapasin jo lukioikäisenä mieheni, pääsin naimisiin, sain kolme ihanaa lasta ja unelmieni talon. Molemmilla on työpaikat, auto seisoo pihassa ja muutama omenapuukin tontilla. Elämä on tasaista, vietetään synttäreitä, jouluja ja juhannuksia. Remppaillaan, ollaan, laitellaan. 
Ja mä olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen, että se aiheuttaa melkein fyysistä kipua. 
Kyllästynyt kuravaatteisiin, tiskeihin, pyykkeihin, jauhelihakastikkeeseen, kauppareissuihin, väittelemiseen, läksyihin, leivänmurusiin, sormenjälkiin, kitinään, telkkariin. Kaikkeen. Siihen, että mikään ei tunnu miltään. Kädenlämpöiseen paskaan.
Mietin, mikä mua vaivaa. Missä on vika. Miksen osaa olla tyytyväinen, kun kaikki on kerran hyvin. Onko tämä vaan joku ikäkriisin mukanaan tuoma vaihe, joka menee kohta ohi. Vai pysäytetäänkö mut jossain vaiheessa niin totaalisesti jotenkin, että tajuan vasta sitten. 
Mä olen aina ajatellut, että jokaisella on/pitää olla ainakin yksi asia, oma juttu, josta saa iloa. Adrenaliiniryöpyn, jonka avulla jaksaa ne väistämättömät tylsemmätkin vaiheet. Joillekin se on varmaan työ, toisille harrastus. Olkoon sitten vaikka uimahypyt tai teatteri, itselle tärkeä juttu kuitenkin. Mulle se oli pitkään kodin laittaminen ja tietysti Hilma. Nyt mä huomaan yht’äkkiä, että mulla ei ole sitä omaa juttua enää ollenkaan. En saa kicksejä enää mistään. Aika surullista.
En mä katkera ole. Pikemminkin ihan yhtä kauhistunut ajatuksistani, kuin varmasti moni teistäkin. Mulla on paha tapa ylianalysoida asioita sen sijaan, että keskittyisin vaan elämään. Varsinkin viimeiset kuukaudet Hilman lopettamisen jälkeen mieli on myllertänyt. Silmät on auenneet näkemään, mitä kaikkea ympärillä tapahtuu, mieli miettii, tässäkö tämä elämä oli. Jos kaikki kohokohdat on jo takana, mitä jää. Pelkkä kuoriko?
Masentuneeksikaan en itseäni tunne, vaikka surullinen ja haluton monin tavoin olenkin. Myönnän myös, että välillä tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin ja karata. Tyydyn kuitenkin kirjoittamaan ristiriitaiset tuntemukseni tänne, kaikkien pällisteltäviksi. Hullu, mikä hullu.
Tunnistaako kukaan fiiliksiä omikseen? 
Tai haluaako joku vastaavasti heittää ensimmäisen kiven?
-Päivi-
Mainokset

35 kommenttia artikkeliin ”Saako äiti kyllästyä?

  1. Voi kuule: kyllä! Mä oon välillä niin kypsä tähän elämään tässä torpassa, joka päivä tätä samaa kakkavaippaa, pölypalleroita, tiskiä, pyykkiä, ruuanlaittoa, ruuanlaittoa, ruuanlaittoa… jos sanon, että ihan päässä kihisee, niin varmaan valkotakkiset tulee noutamaan. Mut sekin ois hei varmaan vaihtelua?! Mä en nyt tiedä, mutta mä toivon, että sulla toi on joku ohimenevä kriisi..? Ja oon kyllä siitä ainakin ihan satavarma, että varmasti löydät sen jutun, joka laittaa adrenaliinit virtaamaan. Ihan varma. Mutta kyllä ahdistaa, väliin enemmän ja väliin vähemmän. Terapian tarpeessa? Voi olla. Kännin ainakin.

    Tykkää

    • Mä haluan uskoa, että tämä on nimenomaan ohimenevä kriisi. Enkä taida olla ainut kolmekymppinen, joka samantyylisistä ”oireista” kärsii… Ja onhan se oikeesti kai ihan luonnollista käydä tälläsiä tunteita läpi.Tsemppiä meille, jälleen! Känni todellakin otetaan joku kerta yhdessä! :)-Päivi-

      Tykkää

  2. En jaksa lukea koko tekstiä, mutta vastaan otsikon perusteella. 🙂 Kyllä, äiti saa kyllästyä. Äidin ei vaan kannata ruikuttaa siitä lapsettomalle ystävälleen, koska tätä ei luultavasti kiinnosta. Monet pienen lapsen vanhemmat tekevät tätä, eivätkä taida oikeasti ymmärtää että a)lapseton ei voi aidosti ymmärtää vaikka yrittäisi b)lapseton saattaa olla lapseton tahtomattaa ja kaikki turha valittaminen tuntuu raskaalta. Sinun tapauksessasi toki ei ole enää tästä asiasta, koska lapsesi ovat isoja ja arkesi juuri varmasti sitä ruuhkavuosien katastrofiaikaa kaikkineen!Mutta mitä tulee äitiyteen ja väsymiseen, onko olemassa oikeasti (siis aikuisten oikeasti) äitiä joka ei jossain vaiheessa kyllästyisi arkeen? Tuskin. Ja jos joku sitä väittää, väitän kyllä että hän valehtelee.Jos olo tuntuu kuitenkin liian tukalalle ja olo jatkuu pitkään, uskon että kannattaa hankkiutua ammattilaisen juttusille. Prosessoida olot nopeasti pois ennen kuin lapset aistivat, että äitiä ei nyt oikeasti nappaa. Itse lapsena tämän ehkä hieman aistin ja nyt juuri pohdin että miten paljon ne tunteet ovat vaikuttaneet aikuisena olemiseeni. Näin jälkeenpäin ymmärrän kovasti hyvin sen, miksi äitini oli niin väsynyt… mutta lapsi ei sitä välttämättä ymmärrä.Voimia!

    Tykkää

    • Erittäin samaa mieltä olen siitä, että ihan kaikille ei asiasta voi, eikä kannata avautua. Mulla on onneksi pari tosi hyvää ystävää, joiden kanssa voin puhua kaikesta. Myös tästä.Haluaisin uskoa, että tää on tällänen ohimenevä suvantovaihe… Jos kuitenkin pahalta näyttää, lupaan myös olla fiksu ja ottaa yhteyttä ammattilaiseen.-Päivi-

      Tykkää

  3. Luulenpa siltikin, että olet pikkasen masentunut…ja luulen myöskin, että keskustelu auttaisi. Tiedän KOKEMUKSESTA. Ei tuo ole ollenkaan ennenkokematonta, mutta tuntuu varmasti juuri nyt tosi pelottavalta. Itseltäni on pikkulapsiaika jo ohi ja tässä joku päivä huomasin ajattelevani, että ”niin, nyt niitä tavoitteita ei ole enää elämässä” – siis niitä suuria juttuja, ennenkokemattomia. Nyt pitää siis nauttia tavallisesta elämästä, jokaisesta arkipäivästä. Ja iloita siitä, ettei ole tapahtunut mitään kamalaa. Luulen, että tuo kaupan lopettaminen on ollut sulle isompi juttu, kun muut osaa arvatakaan. Saat olla aivan varma, että osaan kyllä kuvitella sen – niinpaljon olen asioita pyöritellyt tässä viime aikoina. Ja siksikin ehdotan, että varaat ajan sille Kaisa Hallberg-Virtanen -tosi mukava tyyppi.

    Tykkää

    • Tässä on nyt tosi monta juttua prosessoitavana kerralla. Että toisaalta mä en ihmettele itseäni tai fiiliksiäni. Ja ymmärrän senkin, että aika varmasti auttaa. Myönnän, että olen luonteeltani tosi kärsimätön… enkä tietenkään huonoja fiiliksiäkään meinaa jaksaa käsitellä koko aikaa. -Päivi-

      Tykkää

  4. Mun mielestä fiiliksesi kuulostavat ihan normaaleilta, tuttua mullekin sellaisista elämänvaiheista kun itsellä ei ole ollut kodin ulkopuolella järkevää tekemistä. Jonkiverran tietty elämään kuuluu ankeutta ja varsinkin luoville ihmiselle tylsä kodinhoidon suorittaminen voi tuntua tosi ärsyttävältä, mutta itse olen löytänyt näille fiiliksille tehokkaan lääkkeen: tarpeeksi haastava opiskelu/työ kodin ulkopuolella. En nyt tarkoita sitä, että pitäisi tai edes kannattaisi hypätä super uranaiseksi, mutta tärkeää on mun mielestä löytää kodin ja oman uran välille sellainen tasapaino, että itsellä on sekä kotona, että työelämässä pääosin hyvä olla. Itselleni hyvä olo tarkoittaa sitä, että oma aivokapasiteetti joutuu kunnolla koetukselle ja uralla on päämääriä ja tarpeeksi haastavia tavoitteita sekä sen verran miettimistä vaativia juttuja niin, että sitten kun on kotipäiviä ja arkiaskareita niin voi samalla miettiä niitä töihin/opiskeluihin liittyviä asioita ja toisaalta sitten voi nauttia myös kodin rauhasta ja lasten seurasta.

    Tykkää

    • Erittäin hyvä kommentti! Ja olen ihan samaa mieltä. Mä oon vielä kuitenkin sellasessa ”välivaiheessa”, yrityksen lopetin vasta ihan äskettäin ja uuden työn alotin melkein samaan syssyyn. Asioita on mielessä ihan valtavasti, pettymyksestä suruun ja iloon. Luulen, että kun asiat pikkuhiljaa asettuu uomiinsa, töissä ja kotona, alkaa olla helpompi hengittää. Ja osaa ehkä nauttia taas tavallisesta arjesta.-Päivi-

      Tykkää

  5. Väsynyt, kyllästynyt saa olla. Se on osa elämää, ei kiva, mutta pakollinen. Kukin kärvistelee omassa tylsyydessään aina välillä jos se yhtään lohduttaa…

    Tykkää

  6. Kuulostaa ihan normaalilta kolmenkympin kriisiltä. Ja 35-vuoden. Ja neljänkympin. Älä huoli, tuo on ohimenevää. Hilman jälkeen olet nyt vain pudonnut hetkeksi olotilaan, jossa se sinun uusi, ikioma juttusi ei ole vielä ilmaantunut. Se löytyy kyllä, ja innostuksen sykli alkaa uudelleen. Anna tällaiselle vaiheelle aikaa olla. Mieti asioita, koita löytää tyydytystä arjesta, äläkä väkisin aloita mitään uutta. Uusi tulee juuri kun on sen aika. Näissä rajavaiheissa auttaa vain aika. Olet luopunut paljosta, mutta uutta omaa ei ole vielä tullut tilalle. Eikä sitä kannata väkisin hakeakaan. Mietiskele, elä arkea ja koita pikku hiljaa löytä tasapaino hiljaisemmasta tekemisestä. Jonain päivänä löydät itsesi taas tilasta, jossa olet täynnä intoa, kohdekin on selvillä ja vuorokauden tunnit eivät millään riitä kaikkeen kivaan. <3Anu-Pia

    Tykkää

    • Ihana Anu! Kiitos lohdullisesta kommentista. Olet varmaan ihan oikeassa. Mä olen kieltämättä tosi kärsimätön ja en tietenkään malttaisi odottaa parempia fiiliksiä… Mutta uskoa pitäisi silti. Siihen, että tämäkin suvantovaihe päättyy aikanaan.Halit!-Päivi-

      Tykkää

  7. Kuullosti likipitäen samalta mitä olen tuntenut itse koko alkuvuoden. Ei mitään omaa juttua (jouduin lopettamaan kodin ulkopuolisen tärkeen harrastuksen joulunaikaa!), joka päivä vaan samaa pyykinpesua, ruuanlaittoa, kakan pesua, kitinää ja sitten pitää juosta sadassa paikassa hoitamassa sata asiaa… Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntumaan, että kyllä ehkä tää taas tästä lähtee rullaamaan… Itellä on auttanut se, että yrittää väkisin keksiä asioista jotakin positiivistä (vaikka sillon kun hajotus on pahimmillaan vaikutus on huono!).Vaikuttaakohan sulla, että olet joutunut luopumaan (kait?) jo tärkeeksi tulleesta Hilmasta, että oot nyt tipahtanut niinkuin tyhjän päälle!!? Jos tommonen olotila jatkuu kauan, kannattaa olla niin rohkee, että hakee ammattiapua!Mutta aika rohkee sä kyllä oot kun uskallat kirjottaa tämmösestä julkisesti! Hyvä!Oikein iso halaus!!

    Tykkää

    • Ihan varmasti Hilman lopettaminen vaikuttaa fiilikseen. Aikamoinen opettelu on myös siinä, millaista on olla töissä toisella… niin hassulta kuin se kuulostaakin. Arjen rytmikin on muuttunut, kaipa sekin vaikuttaa. Mutta eiköhän tämä tästä. Aikanaan. Halaus!-Päivi-

      Tykkää

  8. Kyllä tuntemukset on tuttuja, mutta itsellä ne menee yleensä jo huomenna ohi. Siinä valossa vähän uskaltaisin minäkin epäillä, että pientä masennusta sulla saattaa olla ilmassa.Toki kannustan menemään juttelemaan jollekin ammatti-ihmisellekin, mutta erityisesti kannustan avoimesti juttelemaan omalle puolisolle fiiliksistä. Jos vaikka yhdessä keksitte jotain uutta elämään.

    Tykkää

    • Mä olen myös ihan normioloissakin aikamoinen heiluri, mutta tämä fiilis on nyt jatkunut sen verran kauemmin, että tuntui hyvältä kirjoittaa se auki. Toki monta isoa juttua on tässä taustalla. Nyt pitäis vaan muistaa olla kärsivällinen. Ja koittaa pikkuhiljaa löytää sitä iloa taas jostain.-Päivi-

      Tykkää

  9. Kyllä mullakin välillä on tollasia tuntemuksia! Eihän elämässä aina tapahdu mitään hienoa.. Ja ne mitä on saavuttanut (mistä on haaveillut), niistä pitää vaan osata iloita.Kuten joku muukin kirjoitti, tuntemusten pitäisi mennä kuitenkin ohi.. Eli jos pitkään tuntuu siltä että ”mikään ei tunnu miltää”, kannattaa jutteluapua hakea. Se helppaa!!tsemppiä!

    Tykkää

    • Helpottavaa kuulla,että muillakin on samanlaisia fiiliksiä. Kaipa se on vaan normaalia. Vaikkei elämä aina sitä ruusuilla tanssimista voi ollakaan. :)-Päivi-

      Tykkää

  10. Mä joskus ihmettelen miksei kukaan huuda kaupungilla ulos tuota samaa olotilaa! Niin vahvana se myös mulla välillä on. Oikeen pahimmalla hetkellä googlaan ”vihaan lapsiani”, sit luen mitä sieltä tulee ja oon taas hetken tyytyväinen kun ei omat asiat olleetkaan ihan pahimmalla tolalla. Ei mulla ole masennusta enkä usko että on sullakaan. Elämä vaan on välillä peetä. Ja vaatimuksia ja odotuksia on enemmän kuin maaninenkaan ehtii toteuttaa. Äitinä usein tuntee itsensä pelkäksi palvelijaksi. Kriisin paikkakin sulla varmasti on, iso elämänmuutos kuitenkin juuri koettuna. Onneks elämä on aaltoliikettä = asiat tulee ja menee. Tsemppiä Päivi <3! Ja vielä: kun yksi ovi sulkeutuu, kymmenen avautuu, niitä ei vain ihan heti näe ;).

    Tykkää

    • Jes, se on just noin! Elämä on todellakin välillä vaan niin pirun hanurista! Mutta kuten sanoitkin, onneksi se on juuri sitä aaltoliikettä. Ei kai tämäkään siis ikuisesti kestä.Tsemppiä arkeen sinnekin!-Päivi-

      Tykkää

  11. ♥♥♥No kyllä saa kyllästyä! Ja kyllä varmaan jokainen jossain vaiheessa kyllästyykin. Älähän hättäile, varmasti ajatukset loksahtaa josain vaiheessa taas normiuomaansa. Semmosta tavallista ja normaaliahan tää elo taitaa täällä kuitenkin enimmäkseen olla.. äläkä vaan mee mitään hätiköityä tekemään. Kuvittelisin, että Hilamn loppuminen on saanut sut nyt ylimelankoliseksi♥

    Tykkää

    • En tee mitään hätiköityä, lupaan. 🙂 Tässä on ollu paljon ajattelemista, isojakin asioita. Eiköhän se tästä taas tasaannu. <3-Päivi-

      Tykkää

  12. Minulla on tuosta ajasta kulunut jo 20 vuotta. Ja maksaisin ihan mitä vain ja ottaisin lainaakin, että pääsisin edes yhdeksi päiväksi takaisin siihen aikaan kun lapset olivat alakouluikäisiä (tai vielä parempaa: vaippaikäisiä). Paljon mahdolista, että olin silloin välillä kyllästynytkin – mutta mitään sellaista en muista 🙂 Onneksi aikamatkustus ei ole mahdollista, sillä olis se vaan aika tylsää maksaa itsensä kipeäksi, kun kuvittelee pääsevänsä muistojensa onnelaan – ja sit päätyisikin täysin unohdettuun päivään, jolloin mulla oli noin ankeaa kuin Sulla nyt 🙂

    Tykkää

    • Sillä ajallahan tosiaan taitaa olla tapana kullata muistot… 🙂 Ja kai on ihan luonnollistakin haikailla aina sinne, mihin ei juuri sillä hetkellä voi päästä. :)-Päivi-

      Tykkää

  13. Upean rehellistä kirjoittamista! Aina löytyy moralisoijia ja arvostelijoita! Niiden pääasiallinen motiivi on kai kuitekin heikko yritys parantaa omia paskafiiliksiään. Arvostan rehellistä tilitystä ja heittäytymistä. Oot upee! (Jaxuhalit! 😀 Hahahaa!)

    Tykkää

    • Haha, jaxuhaleja hei itse kullekin! 😀 Toisinaan tilittäminen oikeesti auttaa. Varsinkin, kun huomaa, ettei ole fiiliksineen yksin. Ja sitäpaitsi, säkin oot ihan mahtava! <3-Päivi-

      Tykkää

  14. Tunnistan tässä kirjoituksessa itseni 3-kymppisenä. Muistan tunteneeni itseni toooosi vanhaksi. 3 lasta maailmassa, iso vanha talo, koira ja ne muut tärkeät jutut. Ajattelin silloin, että tässäkö tämä oli? Tätä sitten loppuelämä. Mutta se tunne meni ohi. Ehkä kolmevitosena….ehkä aiemmin, ihan tarkkaan en muista(Ei kauheesti nyt lohduta=)) Nyt reippaasti yli nelikymppisenä on elämä mallillaan. Musta tuntuu, että vielä on jäljellä vaikka mitä. Enkä ole vanhakaan vielä. On paikkoja käymättä, asioita tekemättä yms… Minkäänlaista ikäkriisiä en kokenut enää nelikymppisenä tai nyt viiskymppisiä lähestyessäni. Ehkä se on niin, että kun kerran kunnolla kriiseilee, se on siinä. Voimia!

    Tykkää

    • Kyllä se itseasiassa hiukan lohduttaa. Ihan vaan se tieto, että jossain vaiheessa tää taas menee ohi. On mulla ennenkin tälläsiä tuskastumisia ollut, mutta ei koskaan tässä mittakaavassa. Ehkä tässä nyt vaan kestää jostain syystä hiukan kauemmin. Jospa tämä vaikka opettais vähän enemmän, kuin ne aiemmat…?-Päivi-

      Tykkää

  15. Arki voi olla joskus puuduttavaa, mutta mitä muuta elämässä kaipaa kuin ne omat lapset ja rakkaan puolison läheisiä unohtamatta. Siinä on kaikki mitä tarvitsee. Ja kaikki mistä muut haaveilee.Itselläni on auttanut avaamaan silmiä raskas työ, jossa oppii suhteuttamaan asioita. Elämä on ihan oikeasti tässä ja nyt. ja ihanaa kaikkine raivaamisineen. ❤

    Tykkää

    • Mulla on myös noita hetkiä ollut, onneksi enemmän kuin näitä huonoja. Ja olen ihan varma, että tämäkin opettaa matkalla jotain ja avaa silmät katsomaan oleellista. :)-Päivi-

      Tykkää

  16. Huomasin itsellänikin ekaa kertaa tänä keväänä aika rajunakin tuota samaa fiilistä! Tosin se on aina tosi ohimenevää, mutta palaa aina aika-ajoin :/Itse kuvittelisin, että jonkinlainen kriisin paikka on just tässä vaiheessa elämää, kun mies ja lapset on hankittu ( no meillä ei vieläkään sitä unelma asuntoa, mutta sama koti ja nurkat jo yli kymmenen vuotta )! Sama työ, samat kuviot päivästä ja viikosta toiseen. Tulee tosiaan sellanen olo, että tässä tätä nyt sitte mennään näin samaa rataa eläkeputkeen asti ;D Ettei ole enää mitään suurta odotettavaa, niinkuin aikoinaan häät, ja raskaudet ym…Vaikka oikeesti onkin onnellinen tästä kaikesta, niin aina siitäkään ei osaa nauttia. Niin se vaan on!En tiedä, mutta arjesta ja ienistä hetkistä löytyy kuitenkin aina niitä ilon aiheita kun pitää silmät ja korvat auki <3Kevät ja kesä ainakin häämöttää edessä. Se on ihanaa! Toivotaan että kriisit sulaa lumien myötä :)Tsemppiä!

    Tykkää

    • Onneksi nää fiilikset on ohimeneviä… vaikka huonoina hetkinä tosi lohduttomalta tuntuukin. Pitää vaan muistaa napata ne tähtihetket kiinni arjessa… vaikka väkisin.Tsemppiä sullekin! <3-Päivi-

      Tykkää

  17. Allekirjoitan samat fiilikset.mua helpottaa liikunta,tunti omaa aikaa kunnon hikilenkillä ja taas jaksaa.kannattaa hommata joku oma kiva juttu.tsemppiä:)

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s