V-käyrä.

Mä olen juuriltani varsinais-suomalainen. Ikuinen pessimisti, jonka lasi on aina puolityhjä. Elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni ilmapiirissä, jossa puoli kaupunkia jäi kertarysäyksellä työttömäksi ja kysymyksetkin ovat kieltolauseita. ”Es sä mittän kahvil tul?” on täälläpäin ihan neutraali kysymys. Hämmentää usein turisteja. Että haluaako se mut kahville, vai ei? No kyllä se haluaa. Pettymys on vaan huomattavasti vähäisempi, jos et pääsekään, kun kysymys on valmiiksi jo negatiivis-sävytteinen.

Ärsyynnyn asioista myös tosi helposti. Ylimielinen käytös, jonottaminen ja kaikenmaailman odottelu saa mun ketutuskäyrän hetkessä nousemaan. Onnekseni ärsytys ei useinkaan ole kovin pitkäkestoista, vaan harmitukset tulevat ja menevät.

Kävin eilen ystäväni yllytyksestä tekemässä Elämä pelissä– testin. Kauhuissani mietin, mahtaakohan niiden v-käyrä edes riittää, kun mä pääsen vastailemaan. Olin varma, että lukema on reilusti yli puolenvälin, ainahan sitä tuntuis v*tuttavan. Vaan eipä kuitenkaan. V-käyrä kääntyi inhimilliseen lukemaan 28/100. Piirun verran korkeampi, kuin suomalaisella keskimäärin, mutta ihmeen inhimillinen kuitenkin. 

Pisti se kuitenkin hiukan miettimään. Ei sitä tiikeri niin vaan raidoistaan toki pääse, mutta voishan sitä yrittää harjotella. Että miltä tuntuis, jos se lasi oliskin vaikka toisinaan puolitäynnä. (viiniä, kiitos)

Mä siedän jatkuvasti ylipositiivisia ihmisiä ihan yhtä huonosti, ku ne mun kaltaisia negaattoreita. Mutta jos pyrkis olemaan inhimillisesti positiivinen. Ei päästäis sitä v-käyrää nousemaan turhista ja oppis nauttimaan niistä ihan tavallisista, arkisista hetkistä. 

Vaikkapa siitä, kuinka hyvältä kirpeät hedelmä- ja salmiakkipääkallot maistuu suussa yhtä aikaa.

-Päivi-