Syyslauantai

Kiva päivä töissä. Siivoaminen kiukulla. Lakanoiden vaihto. Kantarellipiirakka uuniin. Kukat pöydälle. Kynttilät palamaan.
Tänään taas tämä ”sekatyylin” sisustus miellyttää. Hirmu yllättävää, että näyttää ja tuntuu taas ihan kivalle, kun on siistiä. 😉 Vaalea perussetti, värejä vain mausteeksi kukkien ja tekstiilien muodossa. Siinä taitaa olla mun epätyylin salat.
En muista, koska olisin viimeksi kaivannut saunaa yhtä paljon, kuin nyt. Tiukat löylyt maistuis väsyneelle kropalle nyt erityisen hyvin. Vaan ehkäpä se suihkukin asiansa ajaa. Pihasaunaa odotellessa… 
Rentouttavaa lauantai-iltaa!
-Päivi-

Omena-rahkapiirakka

Syksyn vakkariaiheita. Omenat, puolukat ja sienet. Tällä kertaa pitäydytään tosin pelkissä ompuissa, kun niitä sattuu kotipuiden oksat notkumaan.
Mulla on muutama vakkari omppupiiras, mutta nyt ajattelin kerrankin kokeilla jotain uutta. Rahkapiirakka on aina kuulunut suosikkeihini, nyt kokeilin sitä ensi kertaa omenalla. Tämä oli piristävä omppuleivonnainen, sitruuna antaa mukavaa kirpsakkuutta rahkaan ja päälle ripoteltava crumble vähän pureskeltavaa. Suosittelen kokeilemaan perinteisten kaneli- ja vaniljapainotteisten omppuleivonnaisten vaihtoehtona. 🙂
Omena-rahkapiirakka (pellillinen)
Taikina 1:
8 dl vehnäjauhoja
3-4 dl sokeria
2 tl leivinjauhetta
2 tl soodaa
2-3 tl vaniljasokeria
250 g sulatettua voita/margariinia

Taikina 2:

1/2 taikinasta
1 muna
2 dl piimää

Täyte:

10-15 omenaa
2 tlk maitorahkaa’
1 1/2 dl sokeria
2 munaa
2 tl vaniljasokeria
1 sitruunan raastettu kuori ja osa mehusta

Valmista täyte vatkaamalla munista rakenne rikki ja lisäämällä muut aineet joukkoon. Kuori ja viipaloi omenat.

Sekoita 1. taikinan kuivat aineet yhteen ja lisää rasvasula. Jaa taikina kahteen osaan, pohjataikinaa saa olla hieman reilummin. Lisää suuremman taikinan joukkoon muna ja piimä ja levitä pellille.

Levittele päälle rahkatäyte ja omppuviipaleet. Ripottele päälle murumainen taikina.

Paista uunin keskiosassa, 200 C n. 30 min.

Ei pöllömpää. 🙂
-Päivi-

Pokkaridiggari

Näistä lukemishommista olen kirjotellut ennenkin. Ja muistaakseni myöskin viehtymyksestäni nimenomaan pokkareihin. Tiedä sitten mistä se oikeastaan johtuu, mutta kyllä lähes poikkeuksetta valitsen luettavakseni mieluummin pokkarin, kuin kovakantisen kirjan.
Ja nimenomaan pokkareita hamstraan itselleni. Siis ostan. Kirjastoa käytän nykyään tosi vähän, koska lukeminen on aika kausiluontoista ja lukuinto vaihtelee. Vaikka kirjaston käyttö olisi ekologisempaa, olen varma, että myöhästymismaksuihin kuluisi vuositasolla vähintään yhtä paljon, kuin näihin ostamiini pokkareihin. Ja kuluttaahan pitää, varsinkin näin taantuman aikana. (oliks tarpeeks hyvät selitykset? ;))

Pokkareita alkaa olla jo aikamoinen määrä, kuvassa näkyvät yksilöt ovat niitä, jotka on vielä lukematta. Mulla on itselleni sellainen lukusääntö, että luen vaan yhtä kirjaa kerrallaan. (koska en tajua, miten useampaa voi lukea samaan aikaan?!) Ja luen myös aloittamani kirjan loppuun, ennen kuin aloitan uuden. Tästä olen tosin joutunut hiukan tinkimään… Joskus kirjaan ei vaan meinaa millään päästä sisälle. Silloin olen katsonut paremmaksi lopettaa ja aloittaa seuraavan. Muutamat keskeneräiset olen päättänyt kyllä vielä joskus aloittaa alusta.

Suurinta osaa kuvankin kirjoista taitaa yhdistää se, että ne on sitä kuuluisaa ”chick lit:iä”. Rakastan helppoa lukemista, silloin ajatukset nollautuu parhaiten. Toki toisinaan kirjoissa on vaikeampiakin aiheita, kuten Torey Haydenin tuotannossa, mutta vastapainoksi onkin ihana ahmia jotain Himoshoppaajan tyyppistä humputusta.

Missään esillä mun pokkarivarasto ei ole, vaan sullottuna tiukasti kaappien kätköihin. Olen kyllä toisinaan miettinyt, kasaisko jonkun hyllyn ihan varta vasten väille mun ”akka-pokkareille”. Vai olisko vähän kitchiä?
Mun kaapeista löytyy siis luurankojen vierestä aikamoinen pino pokkareita. Entäs sun?
-Päivi-

p.s. Tänään ei tunnu enää niin syylliseltä… Ehkä tähän tottuu. 🙂

Rikollinen.

Tuntuu samalta kuin lapsena, kun kävi keittiössä keksivarkaissa. Ja vieläpä niin monta kertaa, että lopulta keksipaketista jäi jäljelle vain tyhjät kuoret. Tuntuu rikolliselta. Kuin olisi tehnyt jotain peruuttamatonta ja anteeksiantamatonta. Ei oikein osaa olla, eikä varsinkaan aloittaa mitään. Pyörii vain kuin puolukka, tiedätte kyllä missä.
Otin tänään kaupalla käyttöön uudet aukioloajat. Nyt sesonkien ulkopuolella suljen puoli tuntia aiemmin, kuin ennen. Ja olo on ihan kamala! Töistä lähtiessä tarkistin kellonajan moneen kertaan. Vitkastelin ja hidastelin. Jäin hetkeksi kaupan ulkopuolelle kuikuilemaan, ettei vaan kukaan ostohaluinen jäänyt ulkopuolelle. Koitan valmistautua henkisesti ottamaan vastaan haukut paikallislehden tekstaripalstalla. Mietin, pidetäänköhän mua nyt laiskana ja omahyväisenä.
Ja kaikki tämä, vaikka lähes poikkeuksetta keväällä ja alkukesästäkin vietin viimeisen puolituntisen kaupalla yksin. Vaikka olen luvannut, että soittamalla olen aina mahdollisuuksien mukaan pidempään. Vaikka jouluna ja kesäisin olen jatkossakin ainakin puoli kuuteen. Vaikka nautin siitä tietoisuudesta, että saan tästä lähtien viikottain 2,5 tuntia lisää aikaa perheen kanssa. 
Joka tapauksessa vanha ystävämme syyllisyys on täällä taas. Kunpa joskus vielä voisin ylpeänä nousta ja vastata sille ”Not guilty!”.
-Päivi-

Inspiration overload.

Tuntuuko teistä koskaan siltä, että blogeissa, lehdissä, tv:ssä ja joka puolella on aivan liikaa kaikkea ihanaa? Ihastutteko koskaan useamman ”tyylisuunnan” juttuihin osaamatta päättää, mikä se juuri oma tyyli on? Tai toisaalta, tarviiko jotain tiettyä tyyliä noudattaa edes kovin tarkasti?
Mulla nousee aina silloin tällöin pintaan eräänlainen sisustuksellinen identiteettikriisi. Ihastelen lehdistä ja blogeista upeita koteja, tyylisuunnista riippumatta. Koitan miettiä, mikä se meidän tyylisuunta mahtaa olla. Maalaisromanttinen, talonpoikais, retro, mummola vai shabby chic. En oikein osaa päättää. Haluaisin sisustaa talon sen alkuperää ja ikää kunnioittaen. Yritän muistaa, että vaikka meillä onkin yli 100-vuotias talo, tämä on nimenomaan kaupunkitalo. Maalaistalossa tyyli voisi ehkä olla rosoisempi. 
Ihailen myös monesti juuri bloggaajien kodeissa ihanaa, hersyvää runsautta. Sitä mä en ole koskaan osannut, vaikka se minusta oikein tehtynä onkin kaunista ja kodikasta. Mutta pohjimmiltani olen kuitenkin jonkun sortin minimalisti. Piilotan mielelläni ylimääräiset tavarat kaappeihin, eikä jokaisella seinällä ole pakko roikkua taulua tai hyllyä. Toisaalta taas tämä ”minimalismi-taipumus” saa kodin helposti tuntumaan keskeneräiseltä (mitä se toki onkin…). Ja sekin toisinaan mietityttää.
Mutta loppujen lopuksi, kelle sitä sisustusta ja kotia tehdään? Niin, sille omalle perheelle. Pääasia on kuitenkin, että koti on asujiensa näköinen, oli se tyyli mikä tahansa. Ja oikeestaan on aika tylsääkin, jos koti on orjallisesti vain jotain tiettyä tyyliä. Valmiiksi pureskeltu. 
Jos joku tyyli pitäis tälle meidän touhulle keksiä, olkoon se vaikka ”crappy chic”. Sopivassa suhteessa vanhaa paskaa sekä uutta ja siistiä. 😀
-Päivi-